perjantai 26. elokuuta 2016

Kuşadası -turismi ja turkkilaisuus paketissa

Olin vieraillut Kuşadasıssa vain talvella kun vaahtopäiset aallot piiskasivat tyhjää rantabulevardia, hotellien ovet olivat säpissä eikä basaarikujan kauppias pistänyt päätään kaupasta vesisateeseen. Heinäkuinen kaupunki otti meidät vastaan kuumana ja kuhisevana. Iltaisin autoliikenne tukki rantakadun ja loistoristeilijät vaihtuivat päivittäin kaupungin satamassa. Lähdin lomalle kaupunkiin ristiriitaisin tuntein, talvi oli näyttänyt miten kirkkaita vesistöjä ja tavallista kaupunkielämää paikka piti sisällään. Mietin miltä tuntuisi paluu basaarikujien sokkeloihin ja löytyykö kaupungista muutakin kuin turistiravintoloita. Jos tykkää Foçan tyylisen kalastajakylän rauhasta, rosoisuudesta ja rakısta kiikkerällä puutuolilla niin voiko myös nauttia tinkimisestä, havaijinpihvistä ja hulinasta?


Kuşadası lomapaikkana onnistui myymään itsensä minulle jo eka päivänä. Kaupungin lomailijoista osa on turkkilaisia ja osa ulkomaalaisia, valtavat risteilijät tuovat kaupunkiin päiväksi vierailijoita. Basaarialue on kaunis! Vanhoja labyrinttimaisia kujia ja vanhankaupungin tunnelmallisia ravintoloita. Teki mieli istahtaa useampaan kuppilaan kuin ehdin. Basaarikujien kauppiaiden terä on ruostunut tai ympärilläni leijui paikallinen aura ja selvisimme parilla tarjoushuutelulla. Kuşadasi on kiva yhdistelmä turismia ja normaalia turkkilaista elämää, heti vanhankaupungin takaa alkaa paikallinen arki. Turkkilaisten suosimat ravintolat, ukkokuppilat, naiset virkkaamassa kadulle kannetuilla tuoleilla ja vilkkaat paikallisten ostoskadut. Kaupungintalon takakujilla keräännytään päivisin puhumaan politiikkaa ja juomaan iltaisin rakıa jotta unohdetaan päivän politikoinnit.


Parasta antia Kuşadasissa on ehdottomasti sen monipuolisuus, 10 päivän lomalla emme ehtineet kaikkea mitä piti mutta sentään aika paljon. Kaupungin alueella on useita eri ranta-alueita, joista itse ihastuin Green Beachiin. Kuşadasista pääsee hyvin retkille, sillä satamasta voi nousta Kreikan Samokselle menevälle lautalle tai 27 km päässä sijaitsevalle luonnonpuistoalueelle. Samoksesta tarinaa myöhemmin. 

Efesoksen rauniokaupunki, Sirincen pieni kaunis kylä ja Pamukkale ovat päiväreissun päässä. Majoituimme keskustassa, rantakadun lähellä ja ainakin itse tykkäsin sijainnista. Dolmukset liikennöivät jatkuvasti eri rannoille ja luonnonpuistoon asti mutta kävellen pääsee kulkemaan vanhaan kaupunkiin, keskustaan ja lähirannoille.


Kuşadasi on yllättävän edullinen eikä ns. turistihintoja tullut vastaan juuri missään. Euroissa laskevalle ulkomaalaiselle Turkki on edullinen, taksilla ajaminen, majoittuminen, ruokailut ja ostokset ovat halpoja. Kävimme muutamassa turistiravintolassa juomilla mutta ruokailut ajoitettiin suurimmaksi osaksi paikallisten suosimiin paikkoihin kuten lokantoihin ja kepab-ravintoloihin. Pettyä ei tarvinnut. Kuşadasissa ilta kuluu mukavasti kaupungin rantabulevardilla, jonne kerääntyvät kalastajat, paikalliset, kaupustelijat ja turistit.


Izmirin jälkeen Kuşadası tuntui todelliselta lomakaupungilta, jossa lomatunnelmaan virittyy nopeasti. Ahdistuminen turismin puoliin iski Kuşadasin uudella markkinapaikalla, jossa kahteen kerrokseen mahtui mölyä, kuumuutta, liikaa ihmisiä ja tavaraa. Huh, äkkiä pois, en olisi keksinyt mitään ostettavaa edes yrittämällä. Kaikessa on puolensa, matkailusta elävässä kaupungissa vallitsee mielenkiintoinen paikallisen ja turismin välinen kombo. Jos rantakuppilalla ei ole anniskeluoikeuksia niin olutta anniskellaan pahvimukista ja viiniä teekupista. Izmirissä taas jokainen tietää missä juodaan viiniä ja missä taas teetä. Kukaan ei uskaltaisi huutaen kohdistaa tarjousta ohi kävelevälle naiselle puodistaan.


Kuşadasi jäi sen verran kuplimaan mukavana lomakokemuksena että palaan taatusti sinne takaisin. Izmiristä se käy helposti reilussa tunnissa bussilla. Lomalaisen kuluja Kuşadasısta:


  • Bussimatka Izmir-Kuşadası 6 €
  • 10 pvää 2 makuuhuoneen apart hotellissa keskustassa 500 €
  • lounas lokantassa 4 hlö 25 €
  • illallinen kebapravintolassa 4 hlö 35 €
  • rantatuoli rannalla 3 € + varjo 1,5 €
  • olut rantaravintolassa 3 €
  • lauttamatka Kreikan Samokselle 35
Oletko käynyt Kuşadasissa?

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Päivää olen Turkki, kuka sinä olet?

Vuosien aikana olemme tehneet Turkkini kanssa sinunkaupat, alussa teititellen kyseltiin kuulumiset, siviilisäädyt ja jalkapallojoukkueet. On ollut hyviä ja huonoja päiviä, aurinkoisia aamuja ja unohtumattomia hetkiä. Sitten on ollut niitä aikojai kuten monet viime ajat, kun jokainen uutinen on musta ja minulla ei ole sinulle paljoa positiivisia sanomisia. Silti sinä olet yhtä kaunis, yllättävä ja muuttuva. Alkuhuuman ja tottumuksen jälkeen Turkkini onkin halunnut jotain uutta, se on lähtenyt kai etsimään itseään, hamuaa ihan uusiin ilmansuuntiin ja haluaa uudistautua.



Kuluneiden 14 vuoden aikana olen tottunut Turkissa kaikenlaiseen. Ensimmäiset vuodet menivät opetellessa ja juuri kun luulin jotain tietäväni, huomasin että mitä enemmin tutkin, sen vähemmin tiedän. Turkkia on mahdoton käsittää, monet maan uutiset tuntuvat yhtä kaukaisilta Izmirissä kuin ne tuntuvat Suomessa. Me kaupunkilaiset lännessä emme ole usein kosketuksissa Itä-Turkin tapahtumiin, kylien konservatiivisiin sääntöihin tai rajaongelmiin. Lenkkeilemme Izmirin lahden ympärillä aamuisin ja hyppäämme arkiseen perjantaihin kuten kuka tahansa Euroopassa. Illalla kauhistelemme uutiskuvia pakolaistulvasta rajalla, pommi-iskusta rajakaupungissa ja vuosikymmeniä jatkuneesta sotatilasta idässä. Tai sitten otamme taukoa uutisista ja katselemme paikallisia draamasarjoja toiselta kanavalta.


Tapaan päivittäin lukuisia puolituttuja, ehkä yhden ystävän, perhettäni ja kuljen satojen kaupunkilaisten ohi. Jokaisella on omanlainen tarina ja mielipide Turkin tapahtumiin. Näen kerjäläisiä, syyrialaisia pakolaisia, puistojuoppoja, jeepillä ohi ajavaa ylimystöä, naisen huikean korkeissa koroissa ja minihameessa ja tiukkaan huiviin verhoutuneen vieressä. Lapsia ilman kenkiä ja toisia oman autonkuljettajan kyydissä. Turkki on miljoonien tarinoiden, salaliittoteorioiden ja suurien unelmien maa. Joskus unelmat toteutuvat, useimmiten eivät. Jos jotain, niin Turkki on opettanut ymmärtämään myös sellaisia, joiden mielipiteet ja tavat ovat valovuosien päästä omista. Miksi joku menee naimisiin rahasta, miksi toinen haluaa näyttää uskonnollisen vakaumuksen pukeutumalla tai joku on valmis vaarantamaan paljon paremman elämän takia.


Seurasin Suomesta käsin vallankaappausyritystä ja sen alun kuohua sydän syrjällään. Mitä ihmettä taas tapahtuu? Paluu kotiin laittoi asiat taas oikeisiin lokeroihin. Voin kuvitella että henkilölle, jolle Turkki on melko tuntematon maana, vapaaehtoinen asuminen maassa saattaa kuulostaa kummalliselta. Minulle Turkki on koti, loputon elämän koulu ja tarina-aitta, jossa on monta tutkittavaa nurkkaa, kuvattavaa kuvakulmaa ja vielä tapaamattomia ihmisiä. Ympärillämme leijuu tällä hetkellä monia kysymyksiä ja ilmapiiri maassa on odottava. Oma arki kuitenkin jatkuu. Suomen loman pelottavista uutistunnelmista tipahdin takaisin omaan kortteliini, siihen tuttuun Turkkiin jossa tehdään töitä, hikoillaan elokuun helteissä, ollaan vielä puoliksi lomalla, lenkkeillään ja suunnitellaan syksyn kiireitä. Pienellä varauksella, sillä ollaanhan Turkissa ja suunnitelmilla on tapana muuttua.


Turkki on nyt lähes päivittäin lööpeissä eri maissa. Täältä katsottuna se tuntuu kummalliselta, maa ei ole aiemmin kiinnostanut maailmalla tässä mittakaavassa. Osa uutisista on käsitelty Turkissa jo aikaa sitten ja tälle päivälle on jo uudet otsikot. Mielipiteitä jakavaa Turkkia on helppo vihata. Moni, joka ei ole maassa koskaan vieraillutkaan tietää millaisia turkkilaiset ovat. Jopas, ihmettelen sanomalehden mielipidepalstaa selaillessa. Itsellenikin sen tietäminen on vaikeaa näin väkirikkaassa ja monimuotoisessa maassa. Jokainen uusi tapaaminen tuntuu vievän yhä kauemmas olettamuksista ja varmasta tiedosta. Turkkia ja turkkilaisia on mahdoton niputtaa yhteen sillä pakka hajoaa tutkiessa tuhansiin osiin.


Illalla ennen nukkumaan menoa mietin kauhuskenaarioita suhteestamme, mit ä ihmettä sinun kanssa Turkki voi tehdä kun jokainen aamu on uusi yllätys? Aamulla ensimmäinen elokuinen sadekuuro on huuhtonut ikävät ajatukset länsirannikolla viemäriin ja uusi toivo nousee. Aamuisen lenkin aikana ehtii ihastella monia asioita, joihin kulminoituu oma Turkki. Heräilevän miljoonakaupungin ihmisvirrat, kaupungin tyyni lahti ja alkava lauttaliikenne. Rosoinen miljöö ja metroaseman graffitit. Pulunruokkijat ja hiljaa istuvat kalastajat. Leipomosta leijailevat tuoksut ja aamun juorut.




















keskiviikko 17. elokuuta 2016

Lomailu on työtä

Kesäisen lomailuputken jälkeen arki tuntuu ihanalta. Oma pesukone, sänky, kirjat ja hammasharja tutussa paikassa ovat melkein luksusta. Tänä kesänä olemme tytön kanssa saaneet lomailla niin tarpeeksi ettei paluu kotikaupungin kiireisiin haitannut eilen enää yhtään. Lomalla on kivaa mutta lomalta paluu kotiin on sekin juhlaa. Monena vuonna olen harmitellut ettei lomalla ehdi tehdä niitä kahta asiaa mitä ulkosuomalaisena kaipaan eli lomailla Suomessa ja Turkissa. Tänä kesänä se kerrankin onnistui.


Suomen loma tarkoittaa ulkosuomalaiselle sukulaisia, suomiyst äviä ja kotimaan ruokia, ehtii ihmetellä miten moni asia on muuttunut mutta myös sitä että jotkut asiat eivät muutu koskaan. Sellaiset kuten tapaamiset vanhojen ystävien kanssa, upea luonto, hiljaisuus ja mökkielämä. Tytölle Suomi on se toinen kotimaa, jossa suomen kieli vahvistuu ja suomalainen kulttuuri tulee tutuksi.  Helposti unohtuu että tytölle tavallisten suomalaisten asioiden tekeminen on loman parhautta. Mustikkapiirakan teko sukulaistädin kanssa, käsipohjaa lammenrannassa ja vadelmat suoraan metsästä. Onko mökin metsässä karhuja, villisikoja vai tiikereitä? Suomen loma on ulkosuomalaiselle tunteellinen tila, jossa on myös omat stressipisteensä. Pitäisi ehtiä joka paikkaan ja nähdä niin monia ettei aika riitä koskaan, pitäisi ehtiä syödäkin kaikki kauden herkut. Lähtiessä ei tiedä mitä tuntee, ikävää, onnea vai ulkopuolisuutta. Onko menossa vai tulossa. Kyseessä on epäloma, jonka vastapainoksi tarvitaan löhöloma.


Palasimme muutama päivä sitten lomalta Kuşadasista. Paluu basaarikujille, turistiravintoloihin ja hotellielämään pitkän tauon jälkeen oli jännää mutta lopussa jo hieman raskasta. En ole käynyt hotellilomalla turistikohteessa vuosikausiin eikä se ollutkaan kamalaa vaan aika ihanaa. Basaarikujilla kaupattiin kopiotavaraa kuten ennenkin ja turistiravintoloiden listat olivat yhtä paksuja kuin vuosia sitten. Tuli ihana tuttuuden tunne. Teki mieli laittaa paita kunnolla housuihin sille turistiravintolan nuorelle reppanalle, jonka tyttöystävä on suomalainen. Puolentoista viikon aikana ehdimme syödä liian hyvin, uida ja ruskettua. Loman aikana muistin senkin miksi aikoinaan halusin niin kovasti pois turistialueelta asumasta. On kummallista olla turistina molemmissa kotimaissa. Porvoossa en tiennyt miten päin olla kaupassa, jossa toivotettiin tervetulleeksi englanniksi ja Kuşadasın basaarikujalla seurasin vierestä tinkimistä kuin näytelm än katsoja.


Koulut alkavat Turkissa vasta reilun kuukauden päästä ja helteet jatkuvat. Yritän viritellä itseäni takaisin arkeen ja laitan lisää tarinaa Kuşadaşista ja jotain myös Turkin tilanteesta. Turkki on nyt esillä päivittäin myös Suomen lehdistössä mutta oma arki kulkee Izmirissä tuttuja latujaan. Olen saanut sen verran paljon kyselyitä ja yhteydenottoja viimeisen kuukauden aikana että yrit än raapustella jotain asiasta lähipäivinä. Kommenttiboksiin saa laittaa myös kyselyitä liittyen aiheeseen mutta pidätän oikeuden vastata omien rajojeni suhteessa, blogini ei käsittele politiikaa joten sen tarkempaa poliittista selvitystä en tule tekemään.





maanantai 1. elokuuta 2016

Ruoka on vakava asia

Tiesin olevani tekemisissä astetta vakavammin ruokaa suhtautuvien kanssa jo vuosikausia sitten. Kun uusi tuttavuus oletti että paikallistan hänen kotikaupungin sen ruuan perusteella, olin liemessä. Aprikoosien kotikaupunki, makkaran valmistuksen keskipiste tai paprikan koti? Etkö tiedä? Nykyisin tiedän. Nykyisin monia kaupunkeja koristavat ruoka-aiheiset patsaatkaan eivät enää naurata. Jos Kumlucassa kerran kasvatetaan paljon tomaatteja, koristaa kaupungin keskustaa tomaattipatsas. Tietenkin. Turkkilainen hengähtää helpotuksesta kun hän kertoo syntyneensä Kaiserissa ja itse jatkan asiaankuuluvasti, niin kuivalihan kaupungissa. Olen tarpeeksi turkkilaistunut, jotta voin osallistua ruokakeskusteluihin. Alussa niissä on tekemistä ja ruokaan tulee suhtauduttua ylimalkaisesti.


Kevään kurssin myötä ruokavaliomme koki mahalaskun sillä oli kiire. Alkuviikkoina tytön tarhaan viennin ja kurssin alkamiseen jäävän aukon vein Alexia lenkille ja join juoksussa pikakahvin ja söin pasteijan. Lounaalla mitä sattuu ja illalla jotain ja äkkiä. Kurssikaverini kuunteli ruokavaliota kauhuissaan. Lopulta opin pilkkomaan tomaatit ja kurkut rasiaan mukaan juuston kera ja nautin aamiaiseni rauhassa koulun vastapäisessä kuppilassa teen kera. Oliiveja, juustoa ja vihanneksia jaettiin muiden aamupalaa nauttivien kanssa. Kahvilan omistajille asia oli pihvi sillä heillä oli tarjota vain jotakin niinkin epäterveellistä kuin täytetty paahdettu voileipä. Lounaaksi raahasin kotoa edellisen päivän ruokia, joita jaoimme lapsien ja äitien kanssa lounastauolla. Kiitos vaivannäön en lihonut kuin muutaman kilon, 4 kuukauden paisteijakuurilla karistettavana olisi nyt varmaan aikalailla enemmin.


Kahvilassa teekupin ääressä opin taas uusia juttuja ruuasta Turkissa. Tietoasi ruuasta ja sen tekemisestä arvotetaan monen asian perusteella. Eräänä aamuna puhuimme kadinbudu köftestä eli lihapullan tyylisestä ruuasta jota kutsutaan naisen reideksi. Olet varmaan syönyt niitä pannulla friteerattuja versioita, totesi eräs herra. Niitäkin, mutta myös keitettyjä anopin tekeminä. Mistäs anoppi on kotoisin ja sen jälkeen olimmekin melkein vanhoja tuttuja, anoppi kun oli saman ruokakulttuurin alueelta. Puhuimme niin pitkään Konyan pidestä, tandirista, okrakeitosta ja Kayserin makkaroista että miehen vaimo alkoi jo tuijotella minua alta kulmien. Ruuasta puhuminen kuuluu turkkilaiseen small-talkiin, sen peruskauraan kuuluu perinneruokien, ruoka-alueiden ja pienien nyanssien tuntemus. Nippelitiedolla omat osakkeet nousevat ja ulkomaalainen saa aina bonuspisteitä.


Kuluneen vuoden aikana olen todenteolla tajunnut että izmirin alueen ruokahulluuden keskipiste on se, mistä ruoka ostetaan. Osa asukkaista ajaa kerran viikossa kymmeniä kilometrejä, jonotellen ruuhkassa, hakemaan tietyn yliopiston alueella myytäviä vihanneksia. Sieltä ostetun munakoisokilon jälkeen tiedät miltä munakoison pitää maistua, valisti tuttu. Kahdesti viikossa, tiistaisin ja torstaisin on noustava ylös aikaisin ja rynnittävä bostanlin sivukujan pieneen myymälään jonottamaan parhaita munia, jogurttia ja vuohenmaitoa. Paikalla on oltava viimeistään 8.30 sillä 9.00 kaikki on loppu. Arvatkaa uskallanko kertoa että ostin eilen laarin kanamunia halpismarketin tarjouksesta!


Tiukassakaan ruokakeskustelussa Turkissa ei  kannata vaipua alakuloon vaan ottaa esiin suomalaiset ruoka-aseet. Karviaiset, raparperi, metsäsienet, savustuspönttö ja mustikat. Kaikki kiehtovat. Eräs tuttava lupasi maksaa mitä vaan jos tuon Suomen lomalta palatessani edes pari raparperin vartta ja toinen odottaa edes kourallista sieniä. Kaksikulttuurinen tuttavaperhe on tyytyväinen kun tuon makkaraa ja juustoa. Mies ei päässyt tänä kesänä Suomeen mutta tuliaisina tuotu hirvipaisti, juustot ja citymarketin mango-chili salaattikastike lämmittävät mieltä.


Hyvä ruoka tarkoittaa eri asioita Turkissa ja Suomessa. Viikonlopun ruoka ei poikkea juuri arkiviikosta, sekä tiistaina että lauantaina ruoka tehdään yleensä itse ja keittiössä panostetaan raaka-aineisiin. Karkkipäiviä tai sen suurempia sääntöjä ei tunneta herkuttelun suhteen. Turkissa en ole huomannut tuttavapiirissä sen suurempaa tarvetta mässäilyyn mutta ruuasta pitää nauttia viikon jokaisena päivänä. Jos oma leffamässy toiveeni on sipsipussi niin miehellä se on pieni kupillinen pähkinöitä tai hedelmälautanen. Yhteisen illan ruuaksi valitsisin pellillisen pizzaa ala Petra kun taas mies mieluummin päätyy kulholliseen salaattia ja lampaankareeseen. Suomalaisella karkkihyllyllä ostan megajättipussin jotain ja mies tyytyy yhteen lakuun. Jäätelökioskilla mies tilaa pallon vaniljaa. Miten tylsää, huokaan tutkaillessani monta palloa mahtuu tötteröön. Mies, joka on syönyt kotona joka päivä jotain hyvää lapsuudessaan. Kesän aikana olen ehtinyt kiertää anopin keittopottien ääreltä Suomen mustikka- ja kanttarellimetsiin sekä grilliähkyyn. Yritän saada anoppilassa ihastuttaneen okrakeiton reseptin blogiin mahdollisimman pian mutta sitä ennen suuntaan heiluttelemaan varpaita Kuşadasın rannalle.