Voiko Turkkiin sopeutua?

Unohdan monesti että olen asunut Turkissa enemmin tai vähemmin pysyvästi pian 13 vuotta, lihavia ja laihoja vuosia, hyviä ja huonoja aikoja. Turkissa on nähty taloudellista nousua, sosiaalijärjestelmän kehitystä, maata ravistelleita mellakoita ja massiivisia pakolaisvirtoja. Minä olen tehnyt töitä, mennyt naimisiin, saanu tyttären, muuttanut monesti, saanut ystäviä, hermostunut sen sata ja yksi kertaa mutta iloinnut ja tuntenut onnea taatusti tuhatkertaisesti. Viime sunnuntaina kävin äänestämässä, jo toistamiseen Turkin vaaleissa. Käppäilin sinne muun kortteliston mukana, aamun auringossa, jonotin naapurin kanssa juoruten ja iskin mielipiteeni leimalla äänestyskopissa, tyttö sai pitää laukkuani ja vartio kopin ulkopuolella vaalirauhaani. Illalla jännitin vaaleja kuten suurin osa turkkilaisia. Kommentoin, kritisoin ja iloitsin. Nyt jännitetään tulevaa.

Sopeutumisen mittari on jokaisella oma, minulle se on se, että ajattelen asuvani pysyvästi täällä, olen kotona. Jos ärsyynnyn jostain, kohdistuu suuttumus asiaan tai sitä hoitavaan tahoon, en sadattele koko Turkkia ja turkkilaisia. Suurin osa ulkomaalaisista ei sopeudu Turkkiin, siihen on varmasti useita syitä, huonoa onnea, asenneongelmia, vääriä yhteisöjä tai yksinkertaisesti itselleen soveltumaton kulttuuri. Omissa ympyröissäni ja yhteisöissäni. arkeni tahti muotoutuu minun, miehen ja tytön aikatauluista, siihen tuo lisänsä meidän työt, ystävät ja paikalliset tapahtumat. Lisämausteena meillä kyläilevät sukulaiset ja ystävät maailmalta. Menen Suomeen lomalle, tosin mieluusti menisin useammin. Turkkiin tulen kotiini. Kun Turkki menestyy euroviisuissa, jalkapallossa tai koripallossa koen ylpeyttä, me turkkilaiset. Kun Turkki möhlii, koen myötähäpeää.


Olen saapunut Turkkiin aikoinaan töihin, pidän sitä jälkikäteen ajateltuna aika isona juttuna. En osaa sanoa olisiko Turkki pystynyt vakuuttamaan minua hyvillä puolillaan, jos olisin saapunut tänne kotiäidiksi? Työpaikkojeni kautta löysin Turkissa oman paikkani, samanhenkisiä ystäviä ja opin yhtä sun toista työmaailman realiteeteista. Opin senkin millaiseen turkkilaisuuteen minusta ei ole ja rajat, joiden sisällä olen onnellinen. Mietin maanjäristyslaukkumme sisältöä, maan rajoilla riehuvaa sotaa ja kulkueläinongelmaa ajoittain, pää oppii eriarvoisuuden ja ongelmien keskellä jäsentämään asiat eri lokeroihin. Ajankohtaiset, asiat joihin voi vaikuttaa, asiat joihin ei ja niin edelleen. Eriarvoisuus on rasite, kulttuurin monimuotoisuus ulkosuomalaisen pelastus, etsivä löytää oman viiteryhmänsä, jossa on mielekästä asua. Oman viiteryhmän sisällä on aika lupsakkaa.


Olen asunut helpoissa paikoissa, en tiedä millaista on oikea arki Urfassa tai Tuncelissa, puhumattakaan lukuisista pienistä turkkilaisista kylistä ympäri maata. Olen elellyt Turkissa pitkälti omilla ehdoillani, en voisi kuvitellakaan asuvani miehen suvun kanssa  yhdessä, keitteleväni lampaanvatsakeittoa tai kieltäytyväni jäätelöstä talvisin. Onneksi ei mieskään. En halua asua turistikohteessa mutta omassa kodissani pidän tietyt turistimaiset piirteeni, juon viiniä parvekkeella, ripustan alkkarit takaparvekkeelle ja syön jäätelöä joulukuussa. Niin tekevät monet muutkin izmiriläiset, viimeistä kohtaa lukuunottamatta. Olen tehnyt Turkkiini pesän, jossa olen ihan julkisesti vähän erilainen paikallinen. Turkkilainen kyläelämä on minulle tuttua turistibussin etupenkin oppaana, paikallisten kyläläisten salvarhousuja olen nähnyt eniten muotibuumin myötä ostoskaduilla.


Vaaleissa toivon ja peukutan omaa suosikkiani, jännitän kun ensimmäiset äänet on laskettu ja tulokset julkistetaan. Nyt puhutaan perheemme tulevaisuudesta, sydän hakkaa ja kädet hikoavat. Illalla mies paistaa pihvejä ja tekee pari turkkilaista alkupalaa, juodaan paikallista viiniä ja soitellaan tutuille ja sukulaisille, kysellään fiiliksiä vaalitulokseen. Otan uunista ihka ensimmäisen ruisleipäni, kiitos kaverin minulla on juuri ja kotona tuoksuu Kesämäen leipomolta. Tarvitaan pientä hienosäätöä mutta kohta meillä tuoksuu ruisleipä useamminkin. Seuraavana päivänä istun kampaajani hyppysissä kuin turkkilainen konsanaan, kulmat, ihokarvat ja tukka siistiksi. Pulisemme alueemme rakennustyömaista ja tietenkin vaaleista, kuppi turkkilaista kahvia maistuu hyvältä. Piipahdamme oman lääkärin luona hakemassa silmätippoja ja pulisemme suomalaisten jäätelönsyönnistä ja hoitajamme leikatusta polvesta. Illalla teen makaroonilaatikkoa suomalaisittain ja kiroilen suomeksi kun loota meinaa unohtua uuniin.