Karkkipäivä ja sen loppu

Viime viikolla tyttö sai namuja lääkäriltä, kakkua tarhassa, suklaata kaverin luona kyläillessä ja keksejä kotona. Pillimehuakin näytti olevan tarhan ruokalistalla. Suklaavanukas perjantain kunniaksi jälkkärinä. Viime vuonna jäkätin tarhalla sokerista, nyt olen luovuttanut. Sokeri kuuluu turkkilaiseen ruokaympyrään, niin meille kerrottiin tarhan vanhempainkurssillakin viime vuonna, siinä ei suomalaisen mutinat asiaa heilauttaneet suuntaan tai toiseen.


Helena kirjoitti blogissaan ranskalaisten herkuttelusta ja lasten välipaloista. Hyvin tuttua juttua Turkissakin. Herkkuja on tarjolla vähän siellä sun täällä. Kun lapsen kaverin äiti avaa laukkunsa tarhan pihalla ja jakelee auliisti suklaata halukkaille, tekisi mieli sanoa että hampaat menee pilalle ja lounas ei maistu mutta tyydyn muistuttamaan tyttöä kiitoksista. Lapsia hellitään Turkissa ruualla, niin myös aikuisia. Anopit poikiaan, emännät vieraitaan ja kotiäidit perheitään. En ole koskaan kuullut turkkilaisen vieraan kieltäytyvän äkkimakeasta sokerilientä valuvasta baklavasta vedoten sokerittomuuten. Mitä se on? Sokerittomuus on yhtä outoa kuin veganismi.


Muuttaessamme Ankarasta Izmiriin muistan huomioineeni monella omenalihavuutta, joka oli harvinaisempaa Anatoliassa. Turkissa on uutisoitu viime vuosina paikallisten tukevoituneen, erityisesti naisien. Uutisten yhteydessä on tietoiskuja, joissa kerrotaan että sokeri on mörkö ja huonoja rasvoja sekä liiallista lihan syöntiä tulisi välttää. Uutisointien välissä vilisee kuvia virkamiehistä hotkimassa rasvaista kebapia ja huomattavan ylipainoisia naisia lyllertämässä börek-piirakkaa haukkaillen. Vilkastessani OECD:n tilastoja turkkilaiset ovat kuitenkin edelleen hoikkaa porukkaa verrattuna moniin muihin maihin. Turkin omissa tilastoissa nopea tukevoituminen tosin jo näkyy.


Osalla turkkilaisista on varaa syödä kaikki ateriat ravintolassa kun taas toisilla nälkää torjutaan sillä halvimmalla eli valkoisella pullaleivällä. Keksit, makeiset ja pullat ovat Turkissa edullisia. Keksipaketin saa halvimmillaan 20 sentillä. Makeishyllyt kuitenkin kalpenevat suomalaisten vastaavien rinnalla, valinnanvaraa on vähän, irtokarkit harvinaisuus ja pussikoot pieniä. Tungosta onkin enemmin leipomo-osaston puolella. Oman kokemukseni mukaan turkkilaiset pysyvät usein kohtuudessa. Anopin ruokailulautaset ovat puolet pienemmät kuin Ikean kaupittelemat muodikkaammat. Pikaruoka on usein valinta silloin, kun parempaa ei ole tarjolla. Turkkilaiset ovat tarkkoja ruokarytmistään, ilman aamiaista ei päivän aherrukseen tartuta. Yhteiset ateriat ovat edelleen turkkilaisten perheiden perusta, mitä sitten jos aamiaisella nautitaan nutellaa ja välipalaksi keksejä ja suolatikkuja?

Anoppini mielestä hillo on terveellistä kun se on itse valmistettu. Eikö lasta ole opetettu syömään hilloa kyseli anoppi vierailullaan. Tuttavaa nauratti kun tyttö tuijotti ihmeissään aamiaiskutsuilla pöytään nostettua nutella-purkkia, äiti syövätkö he suklaata aamiaisella? Lanseerasin meille käyttöön karkkipäivän viime kesänä. Alussa idea kuulosti hienolle, olihan minullakin sellainen lapsena. Karkkipäivä lapsella? Kyllä lapsen pitää saada hilloa aamiaisella ja keksejä halutessaan. Kuka voi olla noin julma kyseltiin?

Karkkipäivä kokeilu kaatui omaan mahdottomuuteensa yhteiskunnassa, jossa sokeri kuuluu päiväjärjestykseen. Toisaalta se kaatui myös siihen ettei se ollutkaan niin hieno idea kun alussa tuntui. Karkkipäivänä tyttö valitsi hyllystä sokerittomia pastilleja ja kun tarhan ruokalistalla luki kakkukestit juhlapäivän kunniaksi ajattelin kokeilun tulleen päätökseen. Tuntui että tein numeroa sokerista vaikka se ei tytölle kovin kummoinen asia ollutkaan. Koulun pihalta saadut suklaat päätyvät roskikseen, samoin kaupasta lahjoitettu tikkari. Kinderin kuoret syön minä, tyttöä kiehtoo yllätys.