Vihollinen numero yksi

Olen tottunut melkein kaikkiin paikallisiin asioihin, jotka alussa kummastuttivat. Joistakin olen alkanut tykkäämäänkin, kuten siitä että kukaan ei mulkoile kun tulen taas myöhässä tapaamiseen. Tinkiminen onnistuu, haistan huijarin jo kaukaa. Kadun kulmassa viikon nököttävä vessanpönttö naapurin remontin jäljiltäkään ei haittaa. On ihan normaalia että tuttava soittaa viikolla illalla ysin maissa tulemmeko tytön kanssa puistoon tai että kaupan näkkileipähylly ammottaa tyhjänä toista viikkoa. Tiedän että maa voi täristä ja postissa joutuu jonottamaan yhden postikortin kanssa usein kauan. Yhden asian kanssa en tule kuitenkaan sinuiksi, paikallisen liikennekulttuurin.


Silmissä salamoi ja verenpaine nousee, torvet soivat, autot ovat mullin mallin pitkin kaistoja ja jokainen yrittää jostain kautta eteenpäin. Autoiliijoiden räjähtämispisteen voi melkein aistia, heiluuko kohta nyrkit vai tyydytäänkö vain huutamaan että ostitko ajokorttisi basaarilta tai törkeyksiä liittyen sukulaisiin ja eläimiin. Turkkilaisia solvauksia. Liikun pyörällä, julkisilla ja jaloilla joka päivä ja useita kilometrejä. Sinne tänne puhaltaessa törmään taatusti punaisia päin ajajiin, vauvaa etupenkillä sylissä kyyditseviin ja vaarallisia ohituksia tekeviin. Miten paikallisessa liikenteessä pärjää?


Parhaiten pärjää kun käyttää metroa ja lauttaa. Maan alla ja merellä on tilaa eikä näissä törmää hermonsa menettäneisiin bussikuskeihin. Pyörällä sompailu miljoonakaupungissa ja omalla asuinalueella onnistuu toki pyöräteillä mutta niitä pitkin ei pääse joka paikkaan. Hitaasti ja silmät selässä on mottoni, törkeästi jalkakäytäville, soitetaan kelloa ja hymyillään. Lastenistuimen kanssa ajavaa ei kukaan kehtaa ojentaa. Liikenteen positiivisia puolia Turkissa onkin se, että kun sääntöjä on totuttu rikkomaan, voi niitä itsekin rikkoa.


Pimahtelen ihan avoimesti viikottain liikenteen vuoksi, se tekee hyvää ja paikallisittain saa aina pimahteluseuraa. Viereen imeytyy taatusti joku muukin julistamaan jalankulkijoiden oikeuksia tai sättii suoraan madalluksen eteen pysäköityä autokoulun autoa. Turkki on pullollaan jonkun asian toimittajaa, kotiinkuljetusmopot ja -fillaristit, kauppojen edustalle parkkeeraavat tavarantoimittajat, joka korttelista löytyvien pikkukauppojen tupakan, lehtien, alkoholin, sipsien, namujen jne. välittäjät autoineen, koulukuljetukset, taksit, raskas liikenne ja kaupungin huoltoautot. Luovi siinä sitten seassa. Huoh.


Olemme edelleen autoton perhe, muutamastakin syystä. Autolla ajaminen on hinnakasta sen oston lisäksi sillä Turkissa on yksi maailman hinnakkaimmista bensoista. Parkkipaikkoja on keskusta-alueilla usein vaikea löytää ja ruuhkaakin tuppaa muutamiin solmukohtiin Izmirin alueella. Viikonloppuisin ja lomien alku ja loppu ovat usein tuntien ruuhkan paikkoja isojen kaupunkien laitamilla.


Sosiaalisessa kanssakäymisessä niin kohtelias ja mukavanoloinen paikallinen tuntuu monesti muuttuvan hirviöksi autonratin takana. Tulipalokiire, jatkuva ohittelun tarve ja hillittömät nopeudet kaupunkialueella saavat aikaan pahaa jälkeä. Jalankulkijoillekin voisi jaella risuja sillä moni ylittää ruuhkaisen tien mistä sattuu ja pahimmillaan lastenvaunuja työnnellen. Punaiset valot tuntuvat olevan vain varoitus, kukapa siinä jaksaisi odotella vihreää, yli heti kun on mahdollisuus.

Suharien joukossa on myös kohteliaita tapauksia, lastenvaunut, äitiysmaha ja lapsi avittavat usein jalankulkijana. Autot pysähtyvät herkemmin ja kuljettaja viuhtoo käsin että olkaapa hyvä. Niin Turkissa kuin muuallakin paikallista liikennettä oppii ajan kanssa lukemaan oikein. Milloin on turvallista ylittää tie tai että rauhallinen ajelu saattaa olla liian rauhallista tietyillä tieosuuksilla. Niin ja että usein taksikuskeja kannattaa varoa eniten eikä poliisin kuulu noudattaa kaikkia sääntöjä. Valoja ei kannata tuijottaa sokeasti vaan katsella enemminkin kulmassa odottavan autoilijan reaktioita. Sekaan vaan.