Mikä ärsytti äitiä tällä viikolla

Kulunut viikko oli synkkä maan uutisten saralla vähän joka saralla mutta ärsytyskynnys oli matalalla myös omissa ympyröissä. Päivä toisensa jälkeen jatkuvilla huonoilla uutisilla oli toki vaikutuksensa omaankin positiivisuuteen. Kaikki mätti. Suututti ja ärsytti. Teki mieli ojentaa niin autoilijoita kuin jalankulkijoita, tuttuja ja tuntemattomia. Kun on omaksunut äidinmaidosta suomalaisen maalaisjärjen ja tavan toimia, tipahtaa väistämättä aika ajoittain tähän v-käyrä kuoppaan. Siltä ei pelasta kaunis ilma, makeat mandariinit eikä ystävällinen naapurikaan. Ei edes uutislakko tai uunituore leipä.


Maanantaina juttelin tytön kaverin äidin kanssa tarharöhästä ja lääkkeistä. Yhdessä tuomitsimme holtittoman antibioottien käytön ja jatkuvan lääkärirumban normaalin nuha-kuumeen vuoksi. Tuntuu, että tytön tarhassa yksi jos toinenkin on jatkuvasti antibioottikuurilla. Seuraavana päivänä tytön kaveria ja äitiä ei näkynyt tarhalla, keskiviikkona taas tavattiin ja äiti kertoi aloittaneen antibioottikuurin kipeän kurkkunsa vuoksi. Kun oli kotona muutama paketti niitä antibiootteja ja kurkkukin niin kipeä. Teki mieli kirkua mutta tyydyin vain nyökkäilemään. Pienikin kipu tuntuu muuttuvan valtavaksi kärsimykseksi, joten on heti parempi valita lääkkeitä ja suosia nukutusta, mielellään myös tiputusta vetämättömään vireeseen.


Liikenne sai hermoromahduksen partaalle, takapenkkiläinen oppi taatusti muutamat ilmaisut, joita ei tarvitsisi. Karşıyakaan rakennettavan raitiovaunun vuoksi liikennejärjestelyt ovat tukkineet teitä joten tienylitys on ollut toisinaan mahdotonta. Vartin tarhamatka fillarilla venyi ja joka aamu meitä odotti kaoottinen risteyssuma, jossa töötit soivat ja stressitaso tuntui olevan korkealla itse kullakin. Valoilla tai kaistoilla ei ollut perjantaina enää merkitystä, jokainen yritti löytää väylänsä mistä tahansa.


Alexin kanssa törmäsin viikon aikana muutamaan ylireagointiin koirasta, joka kulkee hihnassa. Kun koulubussia lapsensa kanssa tienlaidassa odottava äiti hyppää ajotielle riuhtaisten lapsensa mukaan, tekisi mieli pillastua. Rauhoitu, tämä on kotikoira ja kulkee hihnassa. Toinen tapaus oli nuori liikemies, joka piiloutui auton taakse sähisemään Alexille, oletko ihan kunnossa, kyselin. Alex pyöritteli päätään ihmeissään. Sinunlaisia miehiä meidän Alex popsii aamupalaksi, moikka ja tule nyt pois sieltä auton takaa, jookos.

Läheisen puistoalueen koirapuisto on ollut suljettuna kohta 1,5 kk, sinne on laitettu ruohomatto ja puisto oli tarkoitus avata pari viikkoa sen asennuksen jälkeen. Lukko on ja pysyy tiukasti portissa eikä puistossa kukaan ei tiedä koska se avataan. Puiston työntekijät huhkivat mutta pyörittelevät päätään, kysy vartijoilta, koirapuisto ei kuulu meille. Vartijat käskevät soittelemaan alueen puistovastaavalle. Puistovastaava on kadonnut eikä kukaan osaa sanoa asiaan mitään. Tämä mättää Alexiakin. Puiston laidalta löytyy koppi, jossa toimii alueen uimakouluvastaava, missähän olisi koirapuistovastaavan koppi....

Kaikenlainen epäjohdonmukaisuus tuntui tällä viikolta lastilta. Miksi tarhan aula on tungettava täyteen rattaita vaikka se on kielletty. Eikö vanhoja vessanpönttöjä voi viedä muualle kuin kadunvarteen. Eikö taloyhtiön kokousta voi pitää ajoissa vaikka itse taloyhtiön vastaava on kadonnut mökilleen kuukausiksi. Miksi opettajan koulutuksesta kerrotaan vasta aamulla eikä tiedoteta etukäteen.

Ekat sateet ja kurakelit. Yläkerran naapuri,  joka puisteli leivänmurut niskaan. En ollut ihan omalla mukavuusalueella tytön apuna isännmaan rakkaus -aiheisen tarhaprojektin kanssa, siitäkin kuitenkin selvittiin. Onneksi viikonloppua kohti kuljettaessa noustiin matalaliidosta. Tarhalta saatiin mukavia kuulumisia. Elämä uunittomana päättyi. Projektini notkahti ison askeleen eteenpäin. Onneksi viikonloppu tuli, mitähän uusi viikko tuokaan tullessaan.