lauantai 28. maaliskuuta 2015

Heinistä ruokaa?

Suomalainen etsii metsästä marjoja ja sieniä, Turkin metsistä, erityisesti Egeanalueelta, poimitaan erilaisia villiheiniä. Kun muutimme Izmiriin, olin ihmeissäni markkinoiden yrteistä ja erilaisista vihreistä, joista osaa en ollut nähnyt koskaan aiemmin. Isoissa ruokamarketeissa eteen tuli Ege otlari (egeanalueen yrtit) laarit. Haistelin ja pyörittelin heiniä ja vilkuilin paikallisia, jotka ostivat pussitolkulla vihreitä syötäviä.

Tyttöseni, hymyilee hampaaton mummo pussihousuissaan, nämä villiyrtit ovat meille lääkettä ja ruokaa, niistä keitetään talvisin rohtoteet juotavaksi ja hierotaan ulkoisesti parantaviksi, lähes kaikki ovat myös sisäisesti ravitsevaa ja terveellistä ruokaa. Olen jo useamman kuukauden opetellut eri heiniä, cibes, arabsaçı, çiriş ja niin edelleen. Tiesin, että Turkin luonto on rikasta ja vaihtelevaa mutta yllätyin kuinka paljon tälläkin seudulla on käyttöheiniä, joita ei tavata muualla Turkissa. Turkissa kasvaa noin 10 000 eri kasvilajia, se on enemmin kuin Euroopan maissa yhteensä. Turkki on ainoa maa maailmassa, jossa vallitsee kolme eri kasvillisuusvyöhykettä, monia viljelykasveina tunnettuja lajeja, kuten tulppaani, linssi ja aprikoosi, löytyy edelleen villinä Turkissa.


Opasajoilta jäivät mieleen retket Turkin vuoristoon, alueen tuntevat paikalliset keittivät maasta poimituista villioreganoista teetä, valmistivat erilaisista yrteistä gözleme lettuja ja tarjosivat lounaalla luonnosta poimittuja vihreitä yrttejä salaattina. Monen yrtin englannin- tai suomenkielinen termi on useamman mutkan takana. Osa kasveista on sukulaiskasveja joillekin tutummalle, osa tuiki tuntemattomia, osa on ollut aikoinaan rohto- ja ruokakäytössä myös Suomessa, ennenkuin ne ovat hukkuneet turhakkeina vallitsevien ja alueella paremmin kasvavien lajien joukkoon.


Mieheni hakkaa minut mennen tullen lintu- ja kasvilajituntemuksessa, ne on kaikki opittu nimittäin kotona tai käytännössä, miehen, ystävien ja mukavien myyjien avulla olen oppinut joitakin villiyrteistä ja käyttötarkoituksista, myöhemmin luvassa lisää heinäreseptejä. Perussääntö on, että suurin osa toimii pannulla oliiviöljyn ja sitruunan kautta tai sellaisenaan salaatin seassa, monesta voi hauduttaa teetä ja rohtotarkoitukseen tarvitaankin jo visiitti rohtokauppaan.


Ensimmäisenä vihreänä tutustutaan kaalin kylkiäisiin eli cibes, joka on todella suosittu egeanalueella. Muualla maassa sitä ei juuri käytetä mutta izmiriläiset ostavat sitä usein markkinoilta pusseittain. Cibes on kaalinnoston yhteydessä kerättävä lehtiosa, joka on neljä- tai kuusilehtinen. Kaalin ystävänä tykkäsin tästä napakasta, kauniin vihreästä pienilehtisestä rehusta.


Cibes salaatti

300 g cibesiä eli pieniä kaalinlehtiä
2 rkl oliiviöljyä
1,5 rkl omenaviinietikkaa
4-5 valkosipulinkynttä
chilirouhetta
suolaa

1. Pese lehdet hyvin ja poista mahdolliset huonot tummuneet lehdet. Pilko lehdet hieman pienemmiksi. Keitä lehtiä pari minuuttia kuumassa, suolatussa vedessä. Nosta lehdet reikäkauhalla jääkylmään veteen, jos haluat säilyttää niiden kauniin vihreän värin ja estää tummumisen.

2. Nosta lehdet tarjoiluvadille, sekoita oliiviöljy, etikka, pieniksi leikatut valkosipulinkynnet, makusi mukaan chilirouhetta ja hieman suolaa ja kaada seos lehtien päälle. Tarjoile lisukkeena.

Ylläoleva ohje on suosittu kalanlisuke, omenaviinietikan tilalle voi vaihtaa yhden sitruunan mehun tai granaattiomenauutetta. Izmirin alueella kyseiseen salaattiin saattaa törmätä kalaravintolassa mezenä. Cibes sopii myös hyvin pannulle, olen lisännyt sitä jauhelihakastikkeeseen ja lasagneen. Egeanalueella melkein mikä vaan taipuu oliiviöljyruuaksi, niin myös cibes:



Cibes oliiviöljyssä

300g cibesiä
1 sipuli
3-4 valkosipulinkynttä
1 sitruunan mehu
2 rkl oliiviöljyä
hieman suolaa
(halutessasi voit pilkkoa sekaan porkkanaa, tomaattia tai paprikaa)

1. Pese lehdet hyvin, pilko haluamasi kokoisiksi paloiksi. Pilko sipuli pieneksi, samoin valkosipuli.

2. Kuumenna oliiviöljyä ja lisää sipuli, valkosipuli ja lehdet, pyörittele alhaisella lämmöllä pannulla. Jos käytät lisänä porkkanaa ja tomaattia, pilko ne pieniksi ja lisää sipulien jälkeen, ennen kaalinlehtiä.

3. Kun seoksen ainekset ovat pehmentyneet, lisää sitruunanmehu, hieman suolaa ja tarjoile heti.

Afiyet olsun!


perjantai 27. maaliskuuta 2015

Sari Manninen: Afrikkalainen kouluvuosi

Kun ikä karttuu, alkaa väistämättä miettiä mennyttä ja tulevaa. Että onko tämä nyt tässä, vai voisiko vielä tehdä jotain muuta.

Sari teki vielä jotain muuta ja lähti Keniaan opiskelemaan Kenya Wildlife Service Training Instituteen. Ajastaan villieläinpuistojen henkilökuntaa kouluttavassa opinahjossa Sari on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan. Olin odottanut kirjaa, sillä Sari on entinen kollegani opasajoilta ja olemme työskennelleet yhdessä Turkissa, Sarilla on takana pitkä ura oppaana monenlaisissa  kohteissa ja tehtävissä, opastettuja safareitakin on kertynyt jo yli sata.


Kun sain kirjan kouraani, olin alusta asti imussa, Sari vei matkalle Afrikkaan, sinne josta olen nähnyt ja kuullut tarinoita vain uutisissa, elokuvissa ja kirjoissa, sinne missä norsuja joutuu varomaan ja tiet ovat ajoittain mutavelliä. Laskin kirjan pariin otteeseen pöydän kulmalle ja otin naistenlehden kouraan, ihan vaan siksi ettei Sarin tarina loppuisi liian nopeasti. Se vei ihan toisenlaiseen maailmaan ja arkipäivän seikkailuun.

Koululle on matkaa 4 kilometriä....bonuksiin sisältyvät eläimet; joka kerta seeproja ja impaloita, jonain päivinä myös hirviantilooppeja ja pahkasikoja. Linnustokin on värikäs ja äänekäs. Eläimiä ei tosin pysähdy katsomaan yksikään kenialainen.

Kirja jakautuu lukijalle kahteen osaan ja etenee kronologisessa järjestyksessä. Ensimmäinen osa käsittelee tutustumista ja sopeutumista kenialaiseen koulumaailmaan ja opiskelua, toinen osa työharjoittelua päiväntasaajan molemmin puolin levittäytyvällä Ol Pejetan Conservancyssä. Alussa tutustutaan Sarin uuteen opiskelijakaupunkiin, Naivashaan, joka sijaitsee noin 80 km päässä Nairobista, asukkaita kaupungissa on noin 30 000. Sarin matkassa pääsee sisälle koulun arkeen ja ulkomaalaisen kohtaamiin ongelmiin, kuten kenialaiseen venyvään aikakäsitteeseen, opiskelijoiden suuriin elintasoeroihin ja asioihin, joita Euroopassa opiskeleva harvoin kohtaa kuten opiskelumateriaalien puutetta, tietokoneen äärelle pääsyn hankaluutta, vessojen vähyyttä tai sitä kuinka annos saadaan haltuun ruokalasta kyynärpää-tekniikan ja rynnimisen avulla. Elintasoerojen äärellä käydään myös Sarin palatessa omaan paikalliseen arkeen suomalaiselle vedetyn yltäkylläisen safarin jälkeen.

Mielialani on sangen sekava, toisaalta on ihanaa olla taas täällä 'oikeasti villissä luonnossa', toisaalta taas hienon safarin ja mukavan ryhmän muisto on vielä tuoreena mielessä. En tunne kuuluvani kumpaankaan paikkaan sataprosenttisesti. 

Kirja on alusta loppuun asti loputonta ihmettelyä kun koulumatkan varrella astellaan rinnakkain seeprojen ja impalojen kanssa tai kun  päiväretken voi tehdä läheisen luonnonpuiston alueelle ihastelemaan virtahepoja ja kirahveja. Toisinaan ihmetellään nurjempia juttuja kuten pitkään poikki olevia sähköjä ja homeisia elintarvikkeita. Uskomaton luonto ja eläimet ovat läsnä joka hetkessä, yöaikaan ne muistuttavat olemassaolostaan valvottaen. Kun luen koulun pidemmistä retkistä, nousee hiki otsalle. Niiden aikataulutus, olosuhteet ja tehtävät maastossa vaativat todellista turnajaiskestävyyttä, jopa Sarin kaltaiselta yhtä ja toista nähneeltä ja kokeneelta oppaalta.

Aamu alkaa sarvikuonopartiolla, tällä kertaa tarkoituksena löytää määrätyt viisi suippohuulisarvikuonoa. Puistovartijat tietävät, mistäpäin niitä kannattaa etsiä, mutta tänä aamuna veijarit tuntuvat olevan ihan omilla teillään.

Työharjoittelun aikana Sari on selvästi päässyt sen äärelle, mitä on lähtenyt etsimään. Työllensä omistautuneiden työntekijöiden ja tutkijoiden mukana Sari on mukana luonnonpuiston monissa työtehtävissä.  Kakkanäytteiden keruu, valvontakameroiden asennus, eläinten jäljitys, punkkinäytteiden keruu tai työskentely simpanssikeskuksessa eivät ehkä kuulosta huikealta mutta jokainen kirjan lukenut olisi taatusti valmis vaihtamaan paikkaa Sarin kanssa, edes hetkeksi. Huikeaa.

Ei hetken taukoa, vaan raahaamaan telttoja pitkin leirintäaluetta ja pystyttämään niitä. Telttojen vieressä on epämääräisiä koloja, mutta ei ole aikaa pohtia niiden mahdollisia asukkaita. Puolentoista tunnin sisällä teltat ovat jotenkuten pystyssä, ja alamme taistella suihkuvuoroista, kaksi suihkukoppia 80 oppilaalle, reikävessoja on samoin kaksi.

Nautin suunnattomasti kirjan suoruudesta ja jouhevasta kerronnasta, joka toi Sarin arjen Keniassa eteeni. Opiskeluiden lisäksi kirjassa sivutaan kenialaisten opiskelijatovereiden kohtaamia ongelmia, kuten avioton lapsi ja rahaongelmat. Kirjan tyyli on suora, samalla paikallisia ja kulttuuria kunnioittava, mieletön läpileikkaus yhden naisen matkasta Afrikan sydämeen. Rankat matkanteot pomppuisilla teillä, malariahorkka ja uupumus toisinaan arjen haasteisiin kulkevat käsi kädessä paikallisen elämän parempien puolien rinnalla. Kirjaa lukiessa podin tajutonta matkakuumetta sekä ylpeyttä Sarista, joka ei turhia valita vaan menee ja tekee, Tunnelmoin siitä, että jonkun ulko-ovelta aukeaa Afrikka, jossa on villieläimiä ja akaasioita. Sari asuu nimittäin edelleen Naivashalla. Lähtisin heti kylään jos pääsisin.

Afrikka on voimakas kokemus, tulvillaan tuoksuja, värejä, ääniä. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan ja aikanaan. Vailla tuntemuksia ei kukaan täältä lähde. Monet sanovat: 'Minä olen Afrikassa.' Minä sanon:'Afrikka on minussa!'

Sari Manninen: Afrikkalainen kouluvuosi
Mediapinta Oy

http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-235-851-6

Lue kirjailijan esittely: http://www.mediapinta.fi/kirjailija/13558

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Minusta ei tullut turkkilaista kotirouvaa

Sain tänä aamuna hervottoman käkätyskohtauksen taksissa, istuin sylissäni kultakala purkissa, yritin taiteilla ettei se loiskahda taksin lattialle aamuruuhkan nykiessä, voi kala raukkaa. Tyttö puhisi vieressä vuorotellen turkiksi liikenteen sujumattomuutta ( hei setä, katso eteesi!) ja muistutti äitiä olemaan tarkkana kalan kanssa. Tarhan tapahtumakalenterissa luki maanantain kohdalla, voitte tuoda kalan. Kalan? Olin menossa kalakauppaan kunnes mies ihmetteli mitä tarhassa tehdään 20 kalalla? Soitto tarhakaverin äidille selvensi tilanteen, koulun eläinnurkkaan tulee luokalle oma akvaario, johon halukkaat voivat tuoda oman nimikkokalan. Siinä aamumatkan aikana veden loiskahdellessa syliin tuli mietittyä yhtä ja toista.

Väänsin kuivakakun viime viikolla tarhan kemuja varten. Vilkuilin kakkua sen muhiessa uunissa ja tökin hammastikulla, onko valmis vai eikö, miksi kakku irvistelee puhisin nenä kiinni uuninikkunassa? Mies huikkasi takaani huumoriäänellä 'Yabancilar böyle mı yapıyor pastalar?' Vai tälläisiä kakkuja ne ulkomaalaiset leipovat?



Tästä on tullut lentävä lauseemme, kun vien tarhaan yhteisiä askartelujamme tai unohdan pyykit sateeseen, hohotamme miehen kanssa kuvitellessamme naapurin stereotypisen turkkilaisen rouvan päivittelemässä. Vai tälläisiä  ne ulkomaalaiset askartelevat ja voin kuulla käsien läpsäykset ja voivottelut, ulkomaanelävä jätti pyykit sateeseen, kolmatta kertaa! Muistan varmasti lopun elämäni tarhan nukkeprojektin, jossa annettiin jokaiseen perheeseen täytetty nukke puettavaksi ja koristeltavaksi. Puin nuken edellisenä iltana tytön vauva-ajan vaatteisiin, ompelin silmät ja piirsin suun. Erottuihan se joukosta, muiden nukeilla oli virkatut tai neulotut hameet, nutut ja hiukset.


Aamiaisella vilkuilemme vastapäisen siivousmaanikon touhuja, eka koneellinen narulla jo ennen kasia ja ikkunoiden pesu asiallisessa vaiheessa, ihan hengästyttää siivouksen tahti, ihailen tuota paneutumista ja intoa. Siinäpä se, monikulttuurisen ydin meille miehen kanssa. Villakoirilla on annettu ajoittaiset vapaudet ja suunniteltuja päiviä ei ole. Minusta ei tullut turkkilaista kotirouvaa eikä miehestä suomalaista remonttireiskaa. Mieheni pyörtyisi jos löytäisi minut rätti kädessä ennen aamiaista, ruoka ennen muuta, itselleni kävisi samoin jos mies ehdottaisi talon rakentamista tai muuta hermoja raastavaa nikkarointia. Nikkarointia varten on parempi soittaa kulmakunnan yleismies Jantunen, jotta säästytään suuremmilta tuhoilta.


Iltapäivällä askarreltiin. Kolmiulotteinen puu ja musiikki-instrumentti, minä otin vastuun ekasta ja mies jälkimmäisestä. Puu oli hieno mutta se kaatui monta kertaa hataran talouspaperirullan alla, josta olin tehnyt rungon, tyttö liimaili ja tuumaili, äiti ei noin. Lopulta puu saatiin pystyyn rautalangan avulla, toivottavasti se pysyy huomenna koulullakin pystyssä. Mies ja tyttö askartelivat kelpo sähkökitaran, tyttö sanoi soittavansa koululla punkia! Jos nämä askartelut ovatkin hieman pois mukavuusalueeltamme niin kyllä niiden kanssa on naurettu ja nähty monta kaatuilevaa osaa.

Minusta ei tullut turkkilaista kotirouvaa, nykyisin toimitan osa-aikaista virkaa, eikä miehestä suomalaista remonttireiskaa mutta meistä on tullut hieno tiimi, joka on jättänyt nuo omat stereotypiat taakseen. Me olemme hyviä tälläisinä. Monikulttuurisen suhteen yksi hienoimmista puolista on hyväntahtoinen nauru, yhteinen hekotus sille, ettei meistä pitänytkään tulla tee-se-itse miestä tai kloriitin tuoksuista äitiä.

Monikulttuurisen suhteen osapuoli, kerro oma tarinasi tai omakohtainen kokemus kuinka teidän homma toimii?

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Minun mainio mahalle

Nauran auringolle blogissa oli hauska juttu kirjoittajan kotikulmista Barcelonassa. Nyt tutustumaan minun mahalleen eli korttelistooni. Izmir on noin 4 miljoonan asukkaan kaupunki, joka jakaantuu 11 kaupunkialueeseen. Me asumme Karşıyakan kaupunginosassa ja siellä sijaitsevalla Bostanlin alueella. Karşıyaka on toisella puolella lahtea, moni kulkee keskustaan mieluummin lautalla kuin muulla kulkupelillä sillä se on miellyttävä ja nopea reitti, ei ruuhkia!



 Izmiriä halkoo kaupunginlahti ja pohjoiseen sijoittuva Gediz deltan suistoalue, joka on tärkeä lintujen pesimisalue, ihan kotikulmilla voi nähdä pelikaanien lisäksi flamingoja! Karşıyakassa on noin 370 000 asukasta ja alue on tunnettu oman Karşıyaka spor -urheiluseuran puna-vihreistä väreistä sekä fanaattisista kannattajista. Karşıyakalaiset ovat huomattavan ylpeiltä alueestaan, jossa on korkea koulutustaso. Kaupungin rekisterinumeron tunnus on 35 mutta kaupunkialueellamme näkee useissa teepaidoissa, autonikkunoissa ja julisteissa tunnuksen 35,5, jolla paikalliset haluavat erottua. Karşıyakalainen ei siis luokittele itseään izmiriläiseksi vaan ensin karşıyakalaiseksi.


Olen viihtynyt ensi hetkestä asti Bostanlilla, alusta asti on ollut tunne kuin olisi kotiin saapunut, sen saa aikaan meri, ihmiset, fiilis, pienet putiikit ja hyvät palvelut. Karşıyakassa on muutenkin hieno tekemisen meininki, ihmiset ovat aktiivisia toimimaan, kahviloissa ja kaupungintiloissa on tarjolla paljon ohjelmaa, kirjailijatapaamisia, stand up -showt, maalauskursseja, viriili kansanopisto, konsertteja ja näyttelyitä. Ennen muuttoa Bostanlille pelkäsin joutuvani snobien turkkilaisten kulmille, onneksi olin väärässä, bostanlilaiset ovat mukavia ja toimeliaita, ihan tavallisia mutta minunlaisia. Tykkään siitä että kalastajat puuhissaan ovat ihan suoraan rantakadun tuntumassa, jakkupukunainen koroissaan väistää verkkoja selvittävää kalastajaa.




Kodistamme on meranrantaan matkaa noin 500 metriä, lähin metropysäkki on ihan vieressä, samoin bussipysäkki, merenrannasta voi hypätä lauttaan ja hurauttaa kaupungin ydinkeskustaan vartissa. Lähellä on lukuisia pikkumarketteja ja mikä ihaninta, kodin vastapäätä leipäkauppa-kahvila. Bostanlin markkinat ovat hyvät ja sinne kävelen kotoa noin 20 minuuttia. Kaikki on lähellä, kampaaja, terveyskeskus, kirjakauppa, ravintolat ja kahvilat sekä loistavat puistot! Suosikkini on Güzel sanatları parkı, jossa käymme viikottain, puisto jossa on kaikkea. Lastenpuisto, ulkoilmamuseo, kaupunginravintola, maalauskurssikeskus ja naisten tukikeskus, taidenäyttelysali ja jatkuva vartiointi. Bostanlilla on tilaa hengittää, talot eivät nökötä kiinni toisissaan, puistoja on paljon ja rantaan jätetty avarat ulkoilu- ja pyöräilyalueet.



Pääkadut ovat leveitä ja liikkuminen on helppoa, talot ovat vanhoja ja vinksallaan mutta pihojen ja parvekkeiden yksityiskohdat viehättävät. Täällä kasvaa isoja palmuja, sitruunoita ja koristeappelsiineja, iltaisin tuoksuu jasmiini. Täällä ei ole kiire, siitä pitävät huolen lukuisat eläkeläiset. Pääkatumme yksi osuus täyttyy ilta toisensa jälkeen pienistä värikkäistä pöydistä, jonne kokoonnutaan sankoin joukoin rakı&balik antimien äärelle.

Kahviloissa on näillä kulmilla kuhinaa, aikaa teelle ja börekin mussutukselle siis on. Parasta Bostanlilla on se tunnelma, jonka paikalliset ovat onnistuneet luomaan, tunne vapaudesta ja taito nauttia elämästä. Kuhina, että aina tapahtuu jotain, mutta silti avaruuttaja rauhallisuutta. Oma mahalleni on niin mainio että toisinaan pakahduttaa onnesta kun saa astella omilla kulmilla, minun kotikulmilla. Bostanlia on vaikea sanoin selittää, sitä pitää hengittää. Tervetuloa, lupaan vinkata parhaat kahvilat ja ravintolat!

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Foça maaliskuussa

Turkin rannikon kevät on minulle ihaninta aikaa, erityisen hyvin se tunnelma tulee esiin lomakohteissa, joissa puunataan pian avautuvia ravintoloita ja pieniä hotelleita, kunnostetaan veneitä ja intoillaan tulevasta kaudesta. Kevät tuoksuu kevätkukilta ja taivas muuttuu talvea kirkkaammaksi, kevät on kuitenkin epävakaista ja kuurosateet saapuvat yllättäen. Teimme kahden päivän pyrähdyksen miehen ja tyttäremme kanssa Foçaan. Foçan mutkatielle tultaessa mieli lepäsi kauniin vihreissä kumpulevissa maisemissa ja villikukissa, tien varret ovat pullollaan päivänkakkaroita.



Foça ei ollut muuttunut sitten viime näkemän, se oli hiljaisempi mutta samat kalastajat sitoivat tuttuun tapaan korejaan ja samainen paatti toimi kalastajien iltarakıen kokoontumispaikkana kuin aiemminkin. Mezgit (valkoturska) kalaleipää ei turhaan odotettu jo ennen matkaa, sillä se oli vähintään yhtä hyvää kuin muistinkin. Vaikka Foça oli hiljainen niin sunnuntaina ravintolat olivat pullollaan Izmiristä ja lähiseudulsta saapuvia, tänne tullaan nauttimaan ruuasta ja pois suurkaupungin melskeestä.


Monet hotellit olivat vielä kiinni ja rannat odottivat kevätsiivousta, meidän hotellissamme oli yllättävän paljon väkeä. Foça on mieluinen paikka karistaa suurkaupungin stressi pois izmiriläisille. Foçan henki eli kalastajakylän elo jatkuu kuitenkin samanlaisena ympäri vuoden, pienet paatit putputtavat aamuisin ja iltaisin, kalamiesten jutut ja antimet ovat pienen paikan ydin, jonka ympärillä muut asiat pyörivät.


Me nautimme merituulista, rauhasta, kauniista rakennuksista ja tietenkin tuoreista merenelävistä. Illallinen nautittiin tutussa papparaisen ravintolassa, välillä syötettiin kissoja ja koiria sekä seurailtiin paikallisten touhuja. Yö nukuttiin niin sikeästi että heräsimme taatusti samasta asennosta kuin illalla nukkumaan käydessä, voiko olla ihanampaa tapaa herätä kuin rauhalliseen kalastajapaatin putputukseen?


Foça on tehnyt meihin lähtemättömän vaikutuksen, pieni paikka jossa on kaikki tarpeellinen eikä mitään ylimääräistä. Hotelleja, ravintoloita tai päivän tekemisiä ei tarvitse loputtomiin pohtia kun vaihtoehdot ovat melkolailla yhdellä silmäyksellä vilkaistu. Pienten katujen mittailu, hyvä ruoka, unelmointi kauniista kivitaloista ja tuijottelu ulapalle riittää. Heippa Foça, palaamme takaisin jo parin viikon päästä!


Foçaa koskevat jutut löytyvät nyt oman tunnisteen Foça alta!

torstai 12. maaliskuuta 2015

Kun opettaja vierailulle saapui

Tänään tyttö odotti ikkunan äärellä ja tarkkaili milloin minun opettaja tulee, milloin? Odotimme nimittäin tytön tarhan opettajaa vierailulle kotiimme. Luulitteko, että olin viimeisen tunnin ajan hinkannut lattioita ja pyyhkinyt pölyjä? En sillä saavuimme kotiin vanhempainkokouksen jälkeen, lääkärin kontrollin kautta noin puoli tuntia ennen tytön opettajaa. Mies oli keittänyt kahvit ja minä hain matkalta börekit, mies oli järjestellyt paikat niin vieraskuntoon kuin mahdollista.

Tytön tarhalla on menty tasaiseen tahtiin viime kuukaudet, teatteria, lastenelokuvia, lasten järjestämiä piirustusnäyttelyitä ja musiikki instrumenteihin tutustumista, minä olen toimittanut tarhalle mannaryynejä keittiötuntia varten, leikellyt tytön kanssa lehdistä eläinten kuvia, hakenut kirjakaupasta magneetteja ja suurennuslasin sekä pakannut tytön reppuun toisinaan kaikille jaettavaksi rusinoita tai keksejä. Opettajakin meinasi jo kerran vaihtua valtion opettajien sijoitusohjelman puitteissa mutta iloksemme saimme pitää tutun ja turvallisen Aydan rouvan.



Tänään olin vanhempainkokouksessa. Tiedättekö kuinka kokous täällä alkaa? Turkin kansallislaululla Istiklal Marşılla, seisoen, hartaasti eteenpäin katsoen ja laulaen mukana. Täällä ei mumista ja liikutella huulia vaan lauletaan melko reippaasti. Paitsi se eräs ulkomaalainen, joka ei laulua ihan osaa ja liikuttelee huulia. Kokous kesti puolitoista tuntia ja sisälsi paljon vapaata keskustelua, käytiin läpi mitä tehtiin ekan lukuvuoden aikana ja mitä tehdään kevään aikana. Lapset rakentavat vanhempien kanssa pahvista tms. valitsemansa musiikki instrumentin, sekä puun koulun yhteistä projektia varten ja ottavat kuvan lapsesta luonnossa puun tai kasvin vierellä, joka toimitetaan kouluun. Koululle kehotettiin tuomaan keräykseen paperia, öljyä ja pattereita ja lasten tehtävissä pyritään hyödyntämään kierrätysjäte, ei siis aina kirjakauppaan. Kokouksessa ei kajota henkilökohtaisuuksiin tai ongelmiin lasten kohdalla mutta koska alusta asti on tehty sopimus että olemme yhtä perhettä ja tieto jää meidän piiriin, jutellaan kokouksen aikana melko vapautuneesti. Sana on vapaa ja fiilis mukava, kasvatamme lapsista yhdessä tarmokkaita kouluunlähtijöitä opettajan sanoin.

Juttelimme käytöstavoista ja siitä mitä ajattelemme niistä, ovatko jotkut tavat vanhentuneita, pitääkö ottaa käyttöön uusia, millainen on jatkumo koulusta kotiin ja toisinpäin, että käsi menee suun eteen aivastaessa ja aamu aloitetaan hyvää huomenta toivotuksella. Olimme aika moni perin kummissamme erään äidin kommentista, jonka mukaan poika on oppinut liian hyville tavoille ja hörötimme erään isän tarinalle kuinka tämän lapsi halusi suoraan lääkäristä tarhaan eikä kotiin toipumaan. Sovimme koko lössin yhteisistä aamupala treffeistä huhtikuulle ja jaoimme muutamat tehtävät vanhempien kesken. Tytön opettaja kertoo kutsuvansa lapset luokseen kylää huhtikuun lopussa, tarjolla on kuulemma jäätelöä. Itselleni tuli nostalginen olo, muistan nimittäin edelleen sen tunnelman kun pääsin eka luokalla opettajani kotiin vierailulle luokan kanssa, mansikkamehua ja keksejä!

Tulihan se opettaja lopulta, tyttö  ei ole koskaan ollut niin hiljainen ja rauhallinen kuin opettajan vierailun aikana, suitsutus tytön rauhallisuudesta, sosiaalisuudesta ja hyvistä tavoista sai meidät miehen kanssa vilkuilemaan toisiamme, miten tuo nainen tekee sen? Viisi minuuttia ennen opettajan saapumista maattiin lattialla kulmat rutussa kiljuen koska päivän xylitol- annosta ei suostuttu tuplaamaan, opettajan saapuessa kodissamme istui neiti kaino rauhallisuus. Tytön opettaja on ihana ihminen, oli oikeasti kivaa saada hänet kylään, juttelimme tytön ja tarhan lisäksi monesta muustakin asiasta ja saimme tuliaiset opettajalta. Huomenna on jännä päivä, sillä lapset lähtevät elokuviin katsomaan Asterixia ja pääsevät samalla hampurilaisille, siitä oon hyvä aloittaa viikonloppu, joka sisältää meidän osalta pienen kahden päivän miniloman kevään alkamisen kunniaksi!

En ole unohtanut teitä, jotka annoitte hyviä vinkkejä aikoja sitten tytön tarhan projektia varten, johon pyysin apua ja neuvoja, projektia ei ole vielä toteutettu mutta siitä lisää kun sen aika on.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Kestävä kehitys -onko sitä Turkissa? #Reilutblogit

Helena haastoi minut miettimään kulutustottumuksia ja kestävää kehitystä. Olen viime aikoina lukenut asiasta niin mediasta kuin blogeistakin ja mieleen on noussut moni asia opasvuosilta ja matkoilta. Yli 10 vuotta sitten kestävä kehitys oli uusi asia matkailunalalla Suomessa, Tom Selänniemen vetämät kurssit asiasta upposivat vaikka saivatkin niihin aikoihin pohtimaan että mitä kestävä kehitys matkailussa on käytännössä. Saigonin tunneliretkellä pienessä häkissä pyörivät aurinkokarhut, taukopaikkojen häkkiapinat ja nahkakauppiaden joka keväiset uudet koiranpennut. Onneksi ajat ovat muuttuneet monessa paikassa.


Onneksi oli paljon hyvääkin, retkiä orpokoteihin, joihin ostettiin lahjoituksilla tärkeitä tavaroita ja vierailuita paikallisiin kyliin. Muistan että kävimme aika tarkalleen 10 vuotta sitten tutkimassa Antalyan alueen Çiralin aluetta mahdolliseksi lomavaihtoehdoksi suomalaisille, mutkatien jälkeen istuessamme paikan ainoassa rantaravintolassa oli selvää ettei se sopinut suunnitelmiin. Hyvä niin, Çirali on säilynyt kuoppaisen ja hiekkaisen tien päässä, jonne ei tulla turistibusseilla letkana. Matkailulla on huonotkin puolensa mutta toivon, että omalla tytölläkin on mahdollisuus nähdä maailmaa koska maailma on ihmeellinen, eikä niitä makuja, hajuja ja tuntemuksia voi oppia vain kirjoista.



#Reilutblogit-kampanja jakaa tietoa reilusta matkailusta ja kirjoittajien omista kokemuksista. Haaste on seuraavanlainen:

1. Kerro minkälainen rooli kestävällä ja eettisellä toiminnalla on sinun elämässäsi.

Turkissa kierrätys on uusi asia eivätkä suuret kansanosat ole tietoisia koko asiasta. Pullonkeräyspisteet otettiin käyttöön vasta jokunen vuosi sitten, paperinkeräys vaihtelee alueittain ja usein roskienlajittelu vaatii matkoja erinäisiin pisteisiin. Lasipullot viemme keräyspisteeseen, joita on onneksi lukuisia lähellä, paperinkeräyspiste on jostain syystä kadonnut joten olemme vieneet ne viime aikoina tytön koulun keräykseen, koululle viedään myös patterit, osa vanhoista tavaroista ja vaatteista draamapisteeseen. Vanhat lelut, tekstiilit, vaatteita ja kodin käyttämättömistä tavaroista vien Kızılayn keräykseen. Suurimmissa marketeissa on öljynkeräyspisteet mutta voin myöntää että käytetyn öljyn kantaminen markettiin jää tekemättä. Turkissa on omana ammattikuntanaan roskienkerääjät ja lajittelijat joten muovit, metallit ja paperitavarat voi eritellä eri pusseihin ja viedä muutamien roskapisteiden vieressä päivystäville miehille. Roskapusseja jaellaan ihan liikaa marketeista, rattaissa pidän kauppakasseja ja olen hankkinut myös mummokärryn! Vesipulloja emme tarvitse, sillä vettä tuodaan 20 l vaihtopulloissa kotiin.


Julkinen liikenne on alueellamme toimiva joten autoa ei tarvitse. Meillä moneen asiaan liittyy ihan säästösyy, auto on kallis menoerä Turkissa ja parkkipaikkoja pienillä kujilla on vähän, pääsemme joka paikkaan näppärästi kävellen, julkisilla tai pyörillä. Turkissa on helppo suosia paikallisia ruuantuottajia sillä tuontituotteet ovat kalliita eikä niitä paljon osteta, hedelmät ja vihannekset markkinoilta tulevat lähialueilta. Turkkilaiset roskaavat edelleen paljon, onneksi tytön koulu on ekokoulu, jossa opetetaan asioita jotka tuntuvat olevan monelle vielä tuntemattomia kuten nenäliinan ja karkkipaperin heittäminen roskikseen. Voisin tehdä paljon enemmin asian eteen, aina ei aika ja jaksaminen kuitenkaan riitä. 



2. Kerro jokin mukava kokemus mikä sinulla on kestävästä matkailusta.

Viime vuosina olemme tehneet pitkiä matkoja melko vähän, muutto ja sopeutuminen uuteen kaupunkiin tiesi rahanmenoa mutta onneksi länsirannikko on mitä parhainta aluetta Turkissa lähimatkailuun. Olen menettänyt sydämeni meiltä 50 km päässä sijaitsevalle Foçalle, rauhallinen pieni kalastajakylä, jossa ei rakenneta loistohotelleita alueen rakennuskieltojen vuoksi, Izmiristä Foçaan pääsee helposti metro+bussi -yhdistelmällä. Izmirin eläintarhassa vierailemme noin kerran kuukaudessa, hyvinhoidettu alue on eläintarhojen joukossa yksi parhaimpia. Eläimillä on mahdollisimman luonnonmukaiset ja väljät tilat, työntekijät jakavat mielellään tietoa ja tuntuvat oikeasti viihtyvän työssään enkä ihmettele. Odotamme näkevämme syksyllä syntyneen Deniz norsunpoikasen kevään aikana sillä pienokainen on pidetty hyvin suojassa tähän asti.


3. Haasta mukaan vähintään 3 muuta blogia. Sinun ei tarvitse olla matkabloggaaja tätä varten, vaan voit kirjoittaa myös muista kestävään kehitykseen liittyvistä asioista.

Haastan Leilan Italiasta, Lastensilmin Algeriasta ja Katan Khartumista!

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Turkkilaisia piirakoita eli börekiä

Paikallisen börek piirakan reseptiä on kyselty, eikä ihme. Postausten perusteella olen joka päivä kahvilassa tai vähintään vastapäisessä kaupassa nuuskimassa turkkilaisia leipomuksia. Ei kovin kaukana totuudesta, useammin voisin jättää tuoreet börekit tai pasteijat leipomoon mutta ne aamuiset tuoksut, niitä on vaikea vastustaa. Mikä on börek?


Börek on yleisnimitys paikallisille leivonnaisille, jotka tehdään useimmiten yufkasta eli taikinasta, jota saa valmiina jokaisesta marketista, markkinoilta ja yufka-leipomoista. Jos olet todella viitseliäs ja innostunut niin netistä löytyy myös ohjeita taikinan tekoon. Itse ostan aina taikinan valmiina ja yufka-leipomosta, jossa se on tuoretta, kauppojen pussituotteet ovat laadultaan huonompia eikä niiden käsittely ole yhtä helppoa. Yufka taikinan tekemisen haastavin osuus on saada siitä paperinohutta ja ilmavaa. Börekiin voi käyttää myös filotaikinaa mutta se on ohuempaa ja sen käsittely on hieman vaikeampaa. Taikinalevyt kannattaa pitää kostean liinan alla tekovaiheessa.



Börekejä on lukemattomat määrät, blogistani löytyy sigara börekien ohje, joka on suosikki niin meidän perheen kuin vieraidenkin piireissä. Börek on Turkissa loistava tarjottava vieraille, sillä se on helposti muunneltavissa niin täytteiden kuin muodonkin mukaan. Yufkalevyt börekia varten ovat suolaisia ja yleensä ympyrän muotoisia, ne saattavat rikkoontua mutta siitä huolimatta paistoksen saa kasaan yleensä helposti, hyvä voitelu korjaa pienetBörekin tekoon pätee muutama nyrkkisääntö. Käytä taikinalevyt suhteellisen pian, muista että paistos kypsyy voitelusta, joka on tärkeä osa sen tekemistä. Jos valmistat börekin liedellä, tarvitset reilusti öljyä ja varo ettei paistos pala, uunissa paistuvan börekin jokainen levy on voideltava huolellisesti. Näin se käy:

Tepsi börek eli perusbörek ricottajuustolla ja persiljalla

5 pyöreää yufka levyä
2 dl auringonkukkaöljyä
3 dl jogurttia/maitoa
2 kanamunaa
200 g ricottajuustoa
puolikas nippu persiljaa
nigellan siemeniä



1. Valmista ensin voiteluseos. Sekoita auringonkukkaöljyä, maitoa ja/tai jogurttia sekä kaksi kanamunaa hyvin.  Pilko persilja ja sekoita se ricottajuuston kanssa.

2. Voitele pyöreä tai neliskulmainen uunivuoka hyvin. Asettele ensimmäinen yufkalevy sen päälle niin, että reunat jäävät vuuan ulkpuolelle. Voitele levy seoksella. Asettele toinen yufkalevy päälle ja voitele, kolmannen yufkalevyn voit repiä pieniksi palasiksi ja lisätä edellisen päälle, voitele.

3. Lisää noin puolet persilja-juustoseoksesta yurkalevyjen päälle, voit halutessasi lisätä sekaan chilirouhetta aavistuksen antamaan potkua. Lisää seuraavaksi neljäs yufkalevy ja voitele. Lopulta viimeinen levy, voitele ja laita loput täyteseoksesta sen päälle.

4. Nyt sinulla on edessäsi börek, joka suljetaan. Nosta sivuilta reuna kerrallaan paistoksen päälle ja voitele jokainen reuna. Näin saat paketin lopulta kasaan, voitele päällinen hyvin, puhkaise haarukalla muutama ilmareikä ja koristele nigellan siemenillä. Paista uunissa 180 asteessa noin 40-50 minuuttia.



Börekin tekoon on lukuisia ohjeita ja muunnoksia, jos haluat paistoksesta todella herkullisen, voit käyttää voiteluseokseen sulatettua voita ja korvata osan maidosta kivennäisvedellä, näin leivonnaiseen tulee lisää ilmavuutta. Voi on takuuvarma maun antaja mutta tekee herkusta melko tuhtia tavaraa. Börek levyistä voi muotoilla erilaisia paistoksia, ne voi täyttää yksitellen ja rullata ruusuiksi tai pitkäksi pyöreäksi nauhaksi. Börekin voi paistaa myös pannulla mutta tällöin niistä kannattaa tehdä pienempiä ja litteämpiä. Täytevaihtoehtoja on lukuisia:




  • Paista pannulla pieneksi lohkottua munakoisoa, tomaattia ja paprikaa sekä halutessasi sipulia.
  • Pese pinaatti, pilko ja ryöppää, sekoita ricotta- tai fetajuustoon.
  • Jauheliha-persilja-feta tai muu valitsemasi juusto.
  • Yrttitäyte yhdistettynä juustoon, persilja, portulakka, voikukka jne.
  • Paista sieniä ja yhdistä tomaatin ja paprikan kanssa.
  • Mausteista makkaraa sekä juustoa.
  • Käytä rohkeasti mausteita ja erilaisia juustoja kuten sinihomejuustoa.
Afiyet olsun!

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Etsitään uutta kotia

Viimeiset pari kuukautta ovat kuluneet tiiviisti asuntoilmoituksia selaten ja mahdollisia ehdokkaita tutkaillessa. Ankaran rakas asunto sai uudet omistajat ja me uuden projektin, koti Izmiristä. Helppoa? Ei ole kun rahaa on tietty rajallinen määrä ja kriteereitä meillä kolmella asukkaalla aikamoinen läjä. Olemme mittailleet katuja kivoilta alueilta etsien myytävänä kylttejä ja palanneet aika monta kertaa lähtöruutuun.

Olemme selvästi outolintuja mitä tulee asunnon alueen ja vaatimusten kanssa. Monet turkkilaiset haaveilevat uusista tornitaloista isojen väylien ja ostareiden kupeessa, me taas pysyttelemme metron, lautan ja bussilinjojen lähellä mutta mahdollisimman rauhallisilla kujilla, pieni piha olisi kiva! Kahvilat, pikkukaupat ja muutama marketti lähietäisyydellä, unohtamatta puistoja ja pyöräteitä. Ei haittaa jos asunto on parhaat päivät nähnyt, asuinalueella pitää olla tunnelma, joka sanoo tervetuloa. Niin ja meren pitää tuoksua. Paikallinen kiinteistönvälittäjä pyörittelee silmiään. Järkiratkaisu muuttaa uudelle alueelle ja muutama asunnonnäyttö saa minut ja miehen hiljaiseksi, kakistelemme kurkkua ja juoksemme käsikynkkää metroon kiljuen eiiiii.

Olemme käyneet katsomassa tuhottoman halpaa remppamiehen unelmaa, jonka vankilan oloinen pieni piha ja homeen haju sai vain huokaamaan. Ihanan uusia asuntoja, joissa on kaikki kohdillaan paitsi sijainti 10 minuuttia pielessä niin ja se tunnelma.... Asuntoilmoitusten asuinalue haarukka on kutistunut säälittäväksi. Olemme ihastuneet asuntoon, jonka omistaja rouva päättikin pyörtää myyntipäätöksen ja sai meidät kiukkuisiksi. Olemme tavanneet läjän surkeita kiinteistönvälittäjiä, emmekä tiedä onko tarkoitus myydä vai olla myymättä. Olemme harkinneet uraa kiinteistövälityksen alalla. Olemme suunnitelleet muuttoa Foçan kalastajakaupunkiin halpojen asuntojen ja mahdollisen kalastajaksi 40-vuotiaana elämän hurmaamana.


Alueellamme kuten monissa muissakin Turkin kaupungeissa on käynnissä Kentsel Dönüşüm eli alueen uudistusprojekti, kotikulmillamme taloja murjotaan ja uusia nousee, yleisilme muuttuu siis aikamoisesti. Projektin hyvä puoli on se, että monet vanhat talot suunnitellaan maanjäristystä paremmin kestäviksi ja asukkaat saavat valtion tuella uutukaiset asunnot. Arvo nousee ja samalla asuinmukavuus lisääntyy. Meille ongelma on, että valinnanvara vähenee ja mietimme ohimo pullottaen mikä asuinalue on järkevin.

Turkissa asuinalue määrää koulupaikan ja terveyskeskuksen, myös asukkaiden arvomaailma ja tavat kuinka eletään määräytyvät pitkälti sen mukaan. Voinko tulla kotiin vikalla lautalla suhteellisen turvallisesti yksin? Tuijotetaanko parvekkeelle, jossa nautitaan viiniä kesäiltana vieraiden kanssa, etiketti, pukeutuminen ja tapa olla ja hengittää. Kaltaisten seura. Turkkini on vahvasti polarisoitumassa, mikä on huolestuttava ilmiö mutta toisaalta täällä on aina valittu asuinalueet omien arvojen mukaan. Tutkimme tarkkaan myynnissä olevien asuntojen sijainnit, liian pitkä matka rantaan ja pyörätielle, metrolinjan toisella puolella, ei käy. Väärän koulupiirin alueella, liian sekalaista sakkia asuinalueella, ahdistavat uudet kujat ja tiet, isot valtatiet lähellä. Eikö rouvaa miellytä keittiö, kysyy kiinteistönvälittäjä? Rouva ei löydä oikeanlaista feng shuita ja kahvilaakaan ei näy parvekkeelta, mies mulkoilee mihin laitetaan tomaatin taimenet ja parvekkeen kukat. Niin ja koirakin ollaan hakkimassa.


Kun päästään asuinalueesta, tulee eteen muut asiat, lämmitysjärjestelmä tai sen puute, liian vanha talo, puretaanko pian? Sortuneeko maanjäristyksessä vai onko vanhana jo nähnyt monet? Naapurissa turkkilaista elävää musiikkia ja yönrientoja. Ja kampaamostani en luovu enkä Karşıyaka Salihin simiteistä tai Bostanlin hullunhauskoista eläkeläisistä tai mezekaupoista. Etsintä jatkuu. Pysykää kuulolla.