tiistai 31. tammikuuta 2017

Rahalla saa tai sitten ei

Olimme vanhempieni kyläillessä syömässä niin sanotussa kakkoskeittiössä eli viereisen puiston ravintolassa. Syömme siellä silloin kun kotona ei huvita tai ei ole aikaa tehdä ruokaa. Kaupungin ylläpitämässä raflassa on hyvä palvelu, hyvää ruokaa ja kohtuulliset hinnat. Käyn paikassa sen verran usein että kokki moikkaa kun tapaamme kaupungilla. Vanhempieni kanssa viimeeksi syödessä 4 hengen kohtuullisen isot ja maittavat ateriat juomineen kustansivat noin 65 liiraa, joka on minulle kohtuullinen hinta kun ruoka on hyvää. Vanhemmilleni 16 € koko lystistä oli ilmaista. Ne, joilla on nyt euroja Turkissa voivat elää herroiksi, kurssin ravatessa hurjissa lukemissa palkkansa euroissa saavat ja matkailijat ovat voittajien puolella. Että tervetuloa Turkkiin, nyt on lomailijan markkinat.



Entäs me muut? Me saamme mieheni kanssa palkkamme liiroissa joten euroista ei voi hyötyä. Vuodenvaihde toi taas tuttuun tapaan korotuksia, hieman lisää sähkö- ja kaasulaskuihin, vakuutuksiin, virastokuluihin ja lääkkeisiin. Eniten olen ollut pöyristyksissäni nopeasti nousseista asuntojen hinnoista. Alueellamme asuntojen vuokrat ovat nousseet niin korkeiksi että on onni ettemme asu enää vuokralla, ystäperhe osti omaamme vastaavan asunnon ja maksoi siitä puolet enemmin kuin me puolitoista vuotta sitten. Viinipullon hinta näyttää nousseen hieman ja kuulemma myös tupakkatopan, tuontituotteet ovat entistä kalliimpia liiran syöksyn vuoksi. Purkki kookosmaitoa maksaa jo yli 10 liiraa ja pala parmesaania useamman kympin. Thaimaalaista kookoscurrya on tehty viime aikoina aiempaa harvemmin. Toisaalta teekuppi, vihannesnippu ja tuorepuristettu mehu vitamiinikioskista on edelleen halpa.


Kävin perjantaina ruokakaupassa ja ostin viikonlopuksi herkkuja sekä tarpeellisia juttuja. Koriin eksyi niin vessapaperia kuin myös punaviinipullo, kalaa, vihanneksia, hedelmiä, juustoa ja jogurttia. Oliiveja, lastenlehti, keksejä ja kahvia sekä kivennäisvettä, 4 muovikassillista sitä sun tätä. Laskun loppusumma 70 tl on euroissa reilut 15 € eli eipä paljon. Monen minimipalkkaa saavan budjetista se on kuitenkin ihan liikaa kun minimipalkka on tänä vuonna nettona 1440 tl eli noin 360 €.

Perheissä, joissa yksi käy töissä minimipalkalla ollaan siis varsin tiukilla, toisaalta niin on ollut aina. Omassa arjessa huokaan helpotuksesta kun kotia tulevia tilipusseja on nyt kaksi sen useamman vuoden jatkuneen miehen pussin sijaan. Jos rahaa on edes kohtalaisen sopivasti, sillä voi ostaa aikaa ja elämyksiä tavaran lisäksi. Oman perheen liian vähäiseen yhteiseen aikaan pyritään ostamaan aikaa käyttämällä arkea helpottavia palveluita kuten remppamiestä ja pesulaa, tulevaisuudessa varmasti myös lapsenhoitoapua. Elämyksiä ja helpotusta tuovat pienetkin asiat kuten aamupala ulkona, leffareissu tai taksin valitseminen sateessa kastumisen sijaan. Niin ja se tuontijuusto maksoi mitä maksoi.



Sopiessani treffejä kaverin kanssa mietin usein maksukykyämme, tiettyjen kavereiden kanssa sovin automaattisesti treffit periaatteella pillimehut ja simitit pussissa puistoon. Turkkilaisittain laskun maksu on tilanne, jossa kasvojen menetys on ikävä tilanne. Kymppi kahvilassa on iso raha monelle. Jättäydyn myös toisinaan pois kutsuilta tiettyihin ravintoloihin ja menoihin, satanen huonosti järkätystä lasten tapahtumasta hienossa paikassa jää hampaankoloon kun sillä rahalla olisi parempaakin käyttöä. Kunhan kevät taas saapuu niin voidaan taas panostaa piknikeihin puistoissa ja rantakaistaleella, siinä on rahalle vastinetta huolimatta osallistujien taloudellisesta tilanteesta.

Mihin sijoitat ylimääräiset budjetista, aikaan, matkustamiseen, ruokaan, johonkin muuhun?  Turkin liiran kurssi on nyt noin 1 €= 4.03 tl



tiistai 24. tammikuuta 2017

Puheripulisen valepuvussa

Vuosikausia sitten kuvittelin kaikkien turkkilaisten olevan syntyneitä sosiaalisiksi, sellaisiksi jotka rakastavat monta päivää kestäviä sukulaisvierailuja ja ihmismassoja. Poskisuudelmia ja kaulakkain kävelyä, inhoavat yksin syömistä ja sohvan nurkassa jurottamista. Tiesinpä vähän kun näin vain pinnan. Sitten tapasin mieheni ja pian huomasin monen  muunkin olevan vain puheripulisen valepuvussa.


Hei kulta, tehdäänkö sunnuntaina jotain hauskaa, intoilen perjantaina. Kutsutaanko joku kylään tai mennäänkö iltapäivällä siihen rantakuppilaan, johon hakeutuu 75% Bostanlin asukkaista taistelemaan pöydistä ulkona? Mieheni käsitystä hauskasta sellainen ei vastaa, parasta on olla kotona ja jalkautua korkeintaan koirapuistoon. Hauskin sosiaalinen tapahtuma mieheni mielestä on kalastus kesäisin aamuyön tunteina rantabulevardilla, ihanaa kun siellä jokainen tajuaa olla hiljaa.


Miehestäni eikä monesta muustakaan paikallisesta arvaisi. Mieheni on hyvä small talkkaaja, osaa kaikki paikalliset yhteisön säännöt ja noudattaakin niitä melko pitkälle. Jos ei pysty lymyilemään. Hymyilee kassoille ja lapsille, auttaa mummot tien yli ja ottaa osaa juuri sen verran kun tilanne kulloinkin vaatii. Mutta se kaikki on opittua. Turkissa synnytään yhteisöön, jonka toimintamalleja opetellaan nuorena. Yksinoleilu, puhumattomuus ja seurustelun välttely eivät kuulu pelin henkeen. Viikonloppu yksin lueskellen kirjaa ja murustellen sohvannurkassa? Omituista. Ihmisen kuuluu haluta seuraan.


Katso kameraan, hymyile! Vastaa opettajalle, mukaan leikkiin! Meillä kaikki osallistuvat. Tarhassa ja koulussa lapsilla ei ole mahdollisuutta olla sivuunvetäytyjä. Tyttäreni loistaa ehdottomasti perheen sosiaalisena tähtenä, hän kutsuu meille kylään naapureita kauppamatkalla ja kyläpaikasta kotiutuminen on melkoista maanittelua. Mieheni siivellä en ole siis joutunut suomalaisen sietokyvyn rajoille mitä tulee sosiaalisen puoleen turkkilaisessa kulttuurissa, päinvastoin olen saanut täyden hyväksynnän tarpeelle istua hiljaa ja olla yksin. Sunnuntaisin mieheni saapuu koiran kanssa lenkiltä joko hermostuneena tai helpottuneena; a) joutunut jutuille tuttujen kanssa b) selvinnyt tapaamatta tuttuja. Puistossamme on harmittavan vähän isoja pensaita, joiden taakse piiloutua.


Tunnistan enkunryhmistä ne pienet tytöt ja pojat, joista esiintyminen ei ole kivaa. He eivät hyppää innokkaimpien tavoin muiden eteen huutaen, aloitetaan minusta! He kuiskaavat, en halua tulla eteen ja juuri kun olen nyökkäämässä, patistaa ryhmän oma opettaja lapsen toimintaan mukaan. Introverteista ja ekstroverteista ei juuri puhuta sillä kaikkien on opittava toimimaan tietyn sosiaalisen kaavan mukaan, se tarkoittaa osallistumista ja esiintymistä. Tunnistan myös miehestäni tilanteet, jossa kaipuu väljemmille väylille ja pois ahdistavista sosiaalisista tilanteista on päällä. On parempi olla tunkematta lauantai-ruuhkaan Karşıyakan ostoskadulla kun voi valita rauhallisemman sivureitin.



Muistan nuorena haaveilleeni isoista sukuillallisista pitkän pöydän ääressä, mieheni taas on kertonut kokeneensa viikonloppujen lauma-aamiaiset lapsuudessaan ahdistavina tilaisuuksina, jatkuvaa hälinää ja muiden passaamista. Olen kyllä tullut järkiini ja tunnistan omat rajani. Viimeiset lastensynttärit järjestettiin kotona pari vuotta sitten, vieraiden vain istuessa huomasin miehen pyyhkivän hikeä otsaltaan, eikö tämä lopu ikinä? Kauhun kaikuja menneisyydestä jolloin vieraat saattoivat saapua lapsuudenkotiin yllätyksenä vaikka pariksi viikoksi! Ei enää koskaan, huokaisee mies ja istuu onnellisena hiljaa aamiaispöydässä pihan kissojen touhuja tutkaillen.

Oletko opetellut sosiaaliseksi vai onko se luonnollinen osa sinua? Vai siirrytkö mieluummin hiljaa sivuun?


torstai 19. tammikuuta 2017

Kotona vai tarhassa?

Vuoden ensimmäisillä viikoilla tarhalla on ollut tohinaa. Erityisesti pienempien ryhmään on tullut paljon uusia ja sopeuttaminen vie hoitajilta paljon aikaa. Mieleen ovat nousseet samalla ristiriitaiset ajatukset omasta kotiäitiys-putkesta ja työllistymiskysymyksestä. Muistan hyvin miten nautin työvuosien jälkeen kotona olemisesta käärön kanssa mutta toisaalta myös sen paniikin, kun yritin löytää paluuta takaisin työmaailmaan tytön kasvaessa. Olin ihan valmis töihin tytön täyttäessä kolme mutta en sitten kuitenkaan. Tarha tarjoaa aktiviteetteja ja oppeja mutta ihan pienempien monesti jopa yli 10 t venyvä päivä tuntuu pitkältä.


Aamun ensimmäisessä ryhmässäni pienimmät ovat puolitoista vuotiaita, monella on vaipat ja nenää pyyhitään jatkuvasti. En tiedä mitä ajatella, kun erään pienimmän ensimmäinen sana oli yellow eikä anne (äiti).  Yksi ei halua syödä eikä toiselle tule uni. Jollakin on aina paha päivä, toisille sopeutuminen pitkiin päiviin ottaa koville. Itku ja nauru ovat tässä ikäryhmässä lähellä toisiaan ja opettajilta vaaditaan monenlaisia rooleja päivän aikana. Yleensä kerran tunnin aikana joku muistaa yhtäkkiä äidin.

Turkissa on puhuttu päivähoidonmuutoksista niin kauan kuin muistan. Kaikilla palkoilla kun lasta ei kannata laittaa lasta yksityiseen päiväkotiin ja valtion hoitopaikan oheen tarvitaan aina muita apuja kuten mummoja ja pappoja. Tänä vuonna tilannetta paikkaamaan kokeillaan pilottihankkeena palkanmaksua isovanhemmille, jotka hoitavat lapsenlapsiaan. Onko lapsen parempi olla isovanhempien hoidossa vai tarhassa? Siinäpä kysymys, riippuu varmasti tapauksesta mutta mummot ja papat ovat taatusti palkkansa ansainneet.



Tällä viikolla tyttö juoksi puistokavereidensa kanssa itsensä hikeen. Samanikäisten kavereiden lisäksi mukana leikeissä oli kaksi pappaa. Lapset olivat avaruusolentoja ja papat avaruuspahiksia, kyseiset papat kuuluivat niihin isovanhempiin, jotka silminnähden nauttivat lastenlasten hoitamisesta. Isolle osalle turkkilaisista isovanhemmista lastenlasten hoitaminen kuuluu automaattisesti eläkeikään, tykkäsi tai ei. Näin tuetaan jälkipolven taloudellista tilannetta useimmiten parhaiten. Ja samalla  pappojen syke pysyy korkealla.



Mummo- ja pappahoidon lisäksi lapsia tuodaan Turkissa tarhaan pitkiksi päiviksi. Olin yllättynyt että noin puolella täyttä päivää hoidossa olevista, on kotiäiti. Tarhassa opitaan englantia, opitaan ruokailemaan ryhmässä, liikkumaan, taiteilemaan, nauttimaan teatterista ja muista aktiviteeteista. Rivissä marssi ja ruokailuaikaa tasan puolituntia, hopihopi! Nyrkkisääntönä monissa piireissä pidetään kolmen vuoden ikää, tällöin lapsen olisi viimeistään oltava varhaiskasvatuksen piirissä. Ystäväni otti tyttärensä pois tarhasta vuodeksi kun perheeseen syntyi vauva. Tekoa kummasteltiin koko ystäväpiirin voimin, hormonihouruja? Lapsesta tulee epäsosiaalinen, kouluun sopeutumaton, yhteiskuntakelvoton. Ihan hyvää siitä seuraa, rauhoittelin ystävääni.


Aloittaessani tarhalla enkunopettajana olin hieman skeptinen pienempien ryhmää kohtaan, voiko puolitoistavuotiaita oikeasti saada innostumaan enkunopetuksesta? Muutamien kuukausien jälkeen joudun myöntämään pienempien olevan ryhmistä innokkain ja nopeasti kehittyvin. Vaikka äitiä on ikävä niin opit tuntuvat uppoavan tämän ikäisiin kuin itsestään.  Kolmevuotiaana halusin tytön ehdottomasti jo tarhaan mutta puolitoista vuotiaana en osannut vielä miettiä kielien opetusta, shakkikerhoa tai muuta kehittävää. Tyttö saa huomenna jo viidennen esikouluarvionsa kun lapset valtionkouluissa aloittavat kahden viikon lukukausiloman, sen jälkeen edessä on vielä viimeinen esikoulukausi ennen ensi syksynä alkavaa koulua. Onko tarhan aloitusikä tärkeä pointti kasvatuksessasi?

torstai 12. tammikuuta 2017

Lunta ja jäätä

Kylmin talvi osuu Izmirissä usein joulukuun lopun ja tammikuun tienoille. Se on aikaa, jolloin tuuli ulvoo ja sade piiskaa rannikkoa. Lämmitys puhaltaa täysillä ja moni jännittää kaasu- ja sähkölaskua. . Alkuvuoteen sattuu lähes aina lumikaaos, joka sekoittaa Istanbulin lentoliikenteen lisäksi myös kaupunkilaisten elämän. Tulvat ja lumimyräkät ovat vaatineet ihmishenkiä ja aiheuttaneet kolareita, viljelysten satoja on tuhoutunut ja arki on vaikeutunut  monissa paikoissa. Tänä vuonna Turkkia koitelleet pakkaset ja lumimyrskyt ovat olleet pahimmat vuosikausiin, Izmiriin satoi lunta 7 vuoden tauon jälkeen eikä alueella ole ollut näin kylmää 15 vuoteen.


Viime viikonloppuna sää yllätti ja olin koiralenkille lähtiessäni nurin jo kotiportailla. Taivaalta satoi lunta ja yön aikana monia paikkoja peitti jääkerros. Luistelin lenkkareilla vaivoin puistoon lumisateen tihentyessä. Lunta Izmirissä? Alex oli omituisesta jääilmiöstä vähintään yhtä ihmeissään. Lumi muuttui pian räntäsateeksi ja öiset pakkasasteet pitivät maan jäisenä. Vaikka patterit lämpisivät kaikissa huoneissa, tuntui -8 yöpakkanen vetona nurkista ja ulkoseinistä. Kaivelin kaapinperukoilta Ankarassa viimeksi palvelleet talvisaappaat ja paksummat hanskat. Samaan aikaan paikalliset istuivat terassilla teellä ja liikkuivat ulkona ilman pipoa ja hanskoja.

Huolimatta paikallisten huonosta varustautumisesta lumeen, kaupunkilaiset olivat intoa täynnä. Naapurit leikkivät lumisotaa räntälumella ja tiet vuoristoon ihmettelemään lumikinoksia olivat tukossa. Kulmakunnan kuppilan eteen rakennettiin pieni lumiukko, jonka edessä jokainen halusi kuvauttaa itsensä. Sosiaalinen media täyttyi kavereiden lumi-innosta. Ärsytyksen sijaan suurin osa kaupunkilaisista ihasteli harvinaista luonnonilmiötä, Bostanlin puissa pysyi ensi kertaa lumi oksilla ja suihkulähteet jäätyivät! Joku kertoi ottaneensa lomapäivän töistä nauttiakseen lumen leijailusta ja itse kiroilin köpötellessäni liukastellen töihin. Tarhalla jokainen lapsi halusi kertoa nähneensä lunta!


Kylminä päivinä pihakissat huolestuttivat, kannoimme kissoille ruokaa ja yritimme saada äitikissaa pentunsa kanssa suojaisaan koriin. Kissa suuntasi kuitenkin päättäväisesti terassimme katolle, kylmistä ilmoista onneksi selvittiin sillä kaksikko pisti tänään päänsä ulos kolostaan kun ilma lämpeni ja sateet iltapäivällä väistyivät.Vesi solisi lumien jälkeen viemäreihin ja kissat ilmestyivät aurinkoon kuivattelemaan, lentokoneet nousivat ilmaan ja palasimme normaaliin kosteaan ja vaihtelevaan talvikeliin. Yöllä jyrisi ukkonen ja salamoi, aamulla paiskoi vettä ja iltapäivällä paistoi aurinko. Kiva kun kävit talvi, otetaan kuitenkin jo katse kevääseen.


perjantai 6. tammikuuta 2017

Taivas oli musta

Torstaina paiskoi vettä ja taivas enteili mustana viikonlopuksi luvattuja myrskyjä. Hyppäsimme taksiin ja suuntasimme kaupunginosamme pieneen ostariin. Kaupoissa kiertelyn jälkeen maistui ayvalik tost ja ayran. Naapuripöydästä saatiin huolestuneita uutisia, Izmirin oikeustalolla on räjähtänyt. Tieto levisi pitkin hiljaista ostaria, vaatekaupan huolestuneen myyjättären ilme ja käytävillä kiirivät huonot uutiset. Ajelimme kotiin tummien pilvien roikkuessa raskaina vuorien päällä, meri myllersi toisella puolella.


Alkanut vuosi on käynnistynyt Turkissa huonoissa merkeissä. Olemme tyrmistyneitä ja surullisia mutta samaan aikaan myös ihan liian tottuneita tapahtumiin. Mieli työskentelee automaattisesti erottaakseen tapahtumat omasta elämästä. En olisi kuitenkaan ollut yökerhossa uudenvuoden hulinassa eikä oikeustalollekaan ole asiaa. Ei nyt mutta joskus muulloin. Me saavuimme kotiin, latasimme maidot, mandariinit ja leivät kaappiin, leikkasimme laput irti alevaatteista. Alexille ruoka ja kurakengät kaappiin. Vasta sitten avasin uutiset.


Suomen uutisissa kerrottiin tapahtumat päällisin puolin, Izmirin omissa uutisissa asiaan tietysti paneuduttiin tarkemmin. Tapahtumassa menehtyneen poliisin kotitaloon vietiin huonoja uutisia ja seinälle avattiin valtava Turkin lippu. Kaikki kymmenet kanavat keskittyivät tapahtumien kehittymiseen ja karkuun päässeen hyökkääjän ajojahtiin. Ystäväni soitteli huolestuneena, onko miehesi töissä? Mitä jos hyökkääjä liikkuu niillä main? Puhelin lauloi ja facebook täyttyi huolestuneista viesteistä. Katselin toisella silmällä uutisia ja toisella ruokaohjelmaa, etsin sinappisillin ohjetta, tarkkailin terassin katolta laskeutunutta kissanpentua ja valmistelin seuraavan päivän enkuntunteja. Illalla vakuutin mieheä ottamaan kävelemisen sijaan taksin kotiin, turvallinen Karşıyaka tuntui yhtäkkiä turvattomalta. Ja ulkona kaatosade paheni.


Kauniin kaupungin asukkaat miettivät taatusti tänään metromatkaa, lauttamatkaa, bussimatkaa, koulumatkaa, kauppamatkaa, elokuviin ja teatteriin menoa ja viikonlopun rientoja toisin kuin ennen eilistä. Jokainen tietää jo ennestään päivän puheenaiheet työpaikoilla, ukkokuppiloissa ja leikkipuistojen laidoilla. Tuhannet vaeltavat aiemmin tuntemattoman poliisin hautajaisiin myrskysäässä ja toivovat hautajaiskierteen hellittävän. Kauempaa voi politikoida ja pohtia, lähellä harva jaksaa. Kiepumme kerään, uskallammeko mennä oluelle kaverin kanssa keskiviikkona, entä keskustaan lauantaina? Arki jatkuu mutta vilkuilu sivuille metron ovilla ja kauppapaikoilla on tullut jäädäkseen.


Illalla päivitin facebookiin olevani turvassa. Jokainen niin tehnyt on taatusti huokaissut helpotuksesta, me olemme turvassa. Lähelle hiipineet iskut koskettavat kuitenkin kaikkia, huokaamme joka kerran syvemmin ja jätämme teatterireissun tai treffit Alşançakissa yhä useammin väliin. Pelko uusista iskuista lievittyy kun sitä puidaan yhdessä, se hajoaa pienemmiksi atomeiksi teehuoneiden lattioille ja valuu sateen mukana seuraavaan kortteliin. Odottaa seuraavaa auringonpaistetta ja ulospääsyä.





tiistai 3. tammikuuta 2017

Lisäkädet

Oman vanhempani ovat olleet kylässä muutaman viikon ja edessä on vielä toiset pari viikkoa. Kun isovanhemmat eivät ole arjessa jatkuvasti mukana, huomaa tälläisinä hetkinä kuinka paljon apua neljästä lisäkädestä on. Ukki vie tytön kouluun, mummi ripustaa pyykkiä, jääkaappi on jatkuvasti täynnä eikä maito loppu illalla klo 20. Yhtäkkiä aamuissa ja illoissa onkin normaalia enemmin löysää aikaa.


Arkemme pyörii mutta pienikin ylläri kuten koiran ripuli tai aikaa vievä virastoreissu, saa kuvion sekaisin. Silloin tarvitaan luovia ratkaisuja ja normaalia lyhyempiä yöunia. Isovanhempien vierailun aikaan on hyvä hoitaa lääkärit ja käydä miehen kanssa kaksin ulkona. Päivän tunnit tuntuvat hupenevan yllättävän nopeasti kun asioita lähtee hoitamaan. Koiranomistajan tähtihetkiin ei kuulu pissalenkki yöllä töiden jälkeen tai puolihorroksessa uudenvuoden ensimmäisenä aamuna kun koko muu kaupunki kuorsaa. Hommat on kuitenkin hoidettava sillä useimmiten näköpiirissä ei ole muita. Aamut, joita ei ole tikattu täyteen ohjelmaa alkaen 0630 ovat harvinaisen ylellisiä, yöpaidassa vielä 0900!


Miehen iltatyöt helpottavat työn, tytön menojen ja asioiden sovittelua mutta toisaalta ne lohkaisevat yhteisestä arjesta leijonaosan. Yhteiset illat ovat harvinaisia joten niistä yritetään nauttia täysillä. Vaikka aamun työt pyörisivät jo mielessä, on toisinaan tärkeämpi jaksaa kukkua toisen seurassa yömyöhään ja kuitata univelat joskus muulloin. Arkemme ei ole superkiireistä mutta se vaatii monesti pieniä uhrauksia unen ja omien menojen suhteen.

Viime aikoina on herkuteltu joulun ja uudenvuoden piikkiin liiankin hyvin. Onni on, että Turkissa on tarjolla paljon hyviä valmisruokia kuten mammojen pyöräyttämät viininlehtikääryleet, marinoitu maksa, börek, leipomojen herkut, täytetyt simpukat ja talven hittikeitto Tarhana! Kyseistä ravitsevaa herkkua syödään erilaisin vivahtein itäisen Välimeren alueella ja erityisen suosittua se on talviaikaan. Tarjolla on tulinen ja miedommin maustettu versio. Asuessamme Ankarassa talonmiehen vaimo teki itse keittoainekset. Tarhanaan fermentoidaan jogurttia, vihanneksia ja viljaa, sen jälkeen ainekset kuivataan ja jauhetaan odottamaan keittämistä. Itsellä aika ja mielenkiinto ei riitä touhuun mutta onneksi saatavana on muiden kuivaamia seoksia.


Keitto valmistuu hetkessä. Kattilaan hieman öljyä ja tomaattisalsaa, päälle litra vettä ja noin 3 dl tarhanaseosta, keittoa hämmennetään kunnes se kiehuu ja saostuu. Valmis! Ei kuorimista, pilkkomista tai pitkää sessiota kattilan ääressä. Jokaisen arjen tylsiin rutiineihin kyllästyneen keittokulinaristin pelastus!

Hyvää alkanutta vuotta 2017!