tiistai 24. tammikuuta 2017

Puheripulisen valepuvussa

Vuosikausia sitten kuvittelin kaikkien turkkilaisten olevan syntyneitä sosiaalisiksi, sellaisiksi jotka rakastavat monta päivää kestäviä sukulaisvierailuja ja ihmismassoja. Poskisuudelmia ja kaulakkain kävelyä, inhoavat yksin syömistä ja sohvan nurkassa jurottamista. Tiesinpä vähän kun näin vain pinnan. Sitten tapasin mieheni ja pian huomasin monen  muunkin olevan vain puheripulisen valepuvussa.


Hei kulta, tehdäänkö sunnuntaina jotain hauskaa, intoilen perjantaina. Kutsutaanko joku kylään tai mennäänkö iltapäivällä siihen rantakuppilaan, johon hakeutuu 75% Bostanlin asukkaista taistelemaan pöydistä ulkona? Mieheni käsitystä hauskasta sellainen ei vastaa, parasta on olla kotona ja jalkautua korkeintaan koirapuistoon. Hauskin sosiaalinen tapahtuma mieheni mielestä on kalastus kesäisin aamuyön tunteina rantabulevardilla, ihanaa kun siellä jokainen tajuaa olla hiljaa.


Miehestäni eikä monesta muustakaan paikallisesta arvaisi. Mieheni on hyvä small talkkaaja, osaa kaikki paikalliset yhteisön säännöt ja noudattaakin niitä melko pitkälle. Jos ei pysty lymyilemään. Hymyilee kassoille ja lapsille, auttaa mummot tien yli ja ottaa osaa juuri sen verran kun tilanne kulloinkin vaatii. Mutta se kaikki on opittua. Turkissa synnytään yhteisöön, jonka toimintamalleja opetellaan nuorena. Yksinoleilu, puhumattomuus ja seurustelun välttely eivät kuulu pelin henkeen. Viikonloppu yksin lueskellen kirjaa ja murustellen sohvannurkassa? Omituista. Ihmisen kuuluu haluta seuraan.


Katso kameraan, hymyile! Vastaa opettajalle, mukaan leikkiin! Meillä kaikki osallistuvat. Tarhassa ja koulussa lapsilla ei ole mahdollisuutta olla sivuunvetäytyjä. Tyttäreni loistaa ehdottomasti perheen sosiaalisena tähtenä, hän kutsuu meille kylään naapureita kauppamatkalla ja kyläpaikasta kotiutuminen on melkoista maanittelua. Mieheni siivellä en ole siis joutunut suomalaisen sietokyvyn rajoille mitä tulee sosiaalisen puoleen turkkilaisessa kulttuurissa, päinvastoin olen saanut täyden hyväksynnän tarpeelle istua hiljaa ja olla yksin. Sunnuntaisin mieheni saapuu koiran kanssa lenkiltä joko hermostuneena tai helpottuneena; a) joutunut jutuille tuttujen kanssa b) selvinnyt tapaamatta tuttuja. Puistossamme on harmittavan vähän isoja pensaita, joiden taakse piiloutua.


Tunnistan enkunryhmistä ne pienet tytöt ja pojat, joista esiintyminen ei ole kivaa. He eivät hyppää innokkaimpien tavoin muiden eteen huutaen, aloitetaan minusta! He kuiskaavat, en halua tulla eteen ja juuri kun olen nyökkäämässä, patistaa ryhmän oma opettaja lapsen toimintaan mukaan. Introverteista ja ekstroverteista ei juuri puhuta sillä kaikkien on opittava toimimaan tietyn sosiaalisen kaavan mukaan, se tarkoittaa osallistumista ja esiintymistä. Tunnistan myös miehestäni tilanteet, jossa kaipuu väljemmille väylille ja pois ahdistavista sosiaalisista tilanteista on päällä. On parempi olla tunkematta lauantai-ruuhkaan Karşıyakan ostoskadulla kun voi valita rauhallisemman sivureitin.



Muistan nuorena haaveilleeni isoista sukuillallisista pitkän pöydän ääressä, mieheni taas on kertonut kokeneensa viikonloppujen lauma-aamiaiset lapsuudessaan ahdistavina tilaisuuksina, jatkuvaa hälinää ja muiden passaamista. Olen kyllä tullut järkiini ja tunnistan omat rajani. Viimeiset lastensynttärit järjestettiin kotona pari vuotta sitten, vieraiden vain istuessa huomasin miehen pyyhkivän hikeä otsaltaan, eikö tämä lopu ikinä? Kauhun kaikuja menneisyydestä jolloin vieraat saattoivat saapua lapsuudenkotiin yllätyksenä vaikka pariksi viikoksi! Ei enää koskaan, huokaisee mies ja istuu onnellisena hiljaa aamiaispöydässä pihan kissojen touhuja tutkaillen.

Oletko opetellut sosiaaliseksi vai onko se luonnollinen osa sinua? Vai siirrytkö mieluummin hiljaa sivuun?


16 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoista lukea, että turkkilaisilla voi olla vähemmän sosiaalinen puolensakin. Jotenkin olen automaattisesti ajatellut, että siellä etelän mailla kaikki ovat aina niin sosiaalisia, että heikompaa hirvittää. :-)

    Minun sosiaalisuuteni riippuu ihan hirveästi päivästä ja mielentilasta. Joskus tykkään jutella tuntemattomienkin kanssa sitä ns. small talkia, ja juttelu tuottaa mulle suurta nautintoa, ja joskus taas tuntuu, että en kestä yhtäkään ihmistä. Olen kyllä joutunut opettelemaan sosiaalisuutta, sillä luonnostani taidan olla vähän sellainen mörökölli. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin ajattelin etta kaikki ovat luonnostaan sosiaalisia nailla leveysasteilla mutta eivat kaikki kylla ole, tai ovat pakosta mutta eivat mielellaan. Olen itse tiettyyn pisteeseen asti sosiaalinen ja tarvitsen muiden seuraa mutta mun sosiaalisuudella on rajansa, tarvitsen sita omaa aikaa mita kaikki paikalliset taas eivat kaipaa. Ja kylla minunkin sosiaalisuudella on aikansa ja paikkansa :)

      Poista
  2. Tosi mielenkiintoinen juttu! Introvertteja taitaa olla kaikissa kulttuureissa, en yhtaan ihmettele tosin etta esim Turkin kulttuurissa heilla on vaikeampaa olla. Itsekin olen oppinut jutskailemaan ja olemaan esilla, pakko kun on, vaikkei se olekaan oma normaali olotila!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Introverteilla on vaikeaa taalla ja luulisin etta ne piirteet yritetaan kitkea koulussa monesti pois eli sita on vaan muututtava sosiaaliseksi, sama juttu sukulaispiireissa silla tuppisuiden ja sivuunvetaytyjien kummastelu on usein sellaista yleista pölinaa.

      Poista
  3. Mina olen introvertin peruskuva. Taalla etelassa oppinut vuosien kuluessa vahan enemman ymparistoon sopivammaksi olosuhteiden pakosta. Toisaalta aika paljon tartuttanut mieheenikin tata omaa luonteenlaatuani. Tai sitten han on aina ollut sellainen eika vaan tajunnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ma olen varmaan jotain sielta valimaastosta, riippuu myös maasta silla ektroverttiys on jotain ihan muuta Suomessa kuin miksi se maaritellaan Suomessa. Mutta kylla mun patterit piippaa miinuksella jos joudun pitkaan olemaan jatkuvasti seurassa enka paase omaan rauhaan.

      Poista
  4. Petra, kuvailusi sopii sataprosenttisesti myös minun (turkkilaiseen) mieheeni, siksi tuo lienee niin hyvin Suomeen sopeutunutkin. Mieluisin ajanviete hänelle on kalastus veneessä järvellä - yksin. Minä olen samanlainen introvertti, opetellut sosiaalisuutta melko menestyksekkäästi, mutta esim. viikko sukulointia Turkissa riittää, enempää ei kestä, en minä eikä mies :) Tarja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heita taitaa olla enemminkin, onkohan monikin etsiytynyt naimisiin suomalaisen yksinaisyytta rakastavan kanssa :D Kalastus yksin jarvella Suomessa on parasta mita mieheni tietaa.

      Poista
  5. Mielenkiintoinen postaus! Itse olen ollut hiljainen ja ujo. Asiakaspalvelutyön myötä olen tullut sosiaalisemmaksi ja saanut rohkeutta. Nykyään se, olenko äänessä vai kuuntelen, riippuu porukasta, tilanteesta ja ihan vain siitä, onko minulla asiaan jotain sanottavaa. Mies on tosi sosiaalinen ja saa helposti juttua aikaan ennestään tuntemattomienkin kanssa. Nauttii kuitenkin varmasti tästä rauhallisuudestakin. Ehkä hyvä, että molempia sopivassa suhteessa. Turkin matkoilla saa kyllä yliannostuksen sosiaalisuutta - molemmat. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aikoinaan työn ja maailmalla olemisen kautta oppinut ja opetellut esiintymaan ja kuulumaan mutta ei se ihan luontaista ole, inhosin viela koulussakin esiintymista ihmisten edessa. Ma nautin suuresti taalla sosiaalisuudesta, silloin kun saan vetaa sille rajat eli menna omaan kotiin, oman perheen kanssa paivan paatteeksi. Pitkat kylailyt saattavat sitten rassata kun ei ole omaa rauhaa.

      Poista
  6. Kuvauksesi miehestäsi osuu myös todella lähelle omaa Italialaista poikaystävääni! Asumme Italiassa, ja myös täällä nämä perhelounaat/illalliset ovat tärkeä osa kulttuuria, samoin kuin myös kaikenlainen small talk. Itse yritän luovia jossain Suomen ja Italian välimaastossa. Olen suomalaiseksi ehkä tavallista "normi" suomalaista sosiaalisempi, mutta en missän tapauksessa ole yhtä sosiaalinen kuin Italialaiset :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa tutulta, olen myös aika sosiaalinen Suomen oloissa mutta taalla taas moni on sanonut minua hiljaiseksi, turkkilaisilla on tarve tayttaa tyhjaa tilaa hölisemalla kun taas itse olen ihan mielellani myös hiljaa.

      Poista
  7. Mä olen pitänyt itseäni aina hiljaisena ja rauhallisena kun olen aina työskennellyt myynnin parissa ja rinnastanut itseni siihen ryhmään. Mutta jos olen jossain muussa ympäristössä ja ryhmässä niin hei, mähän olen se joka puhuu. Yritän muistuttaa itseäni että anna muidenkin puhua ja ole kiinnostunut ja kuuntele. Tajusin tämän vasta aikuisena.

    Vanhetessa myös savolaisuus on puskenut pintaan ja kun ei enää ota itseään niin vakavasti niin tuo "kontrollikin" mitä sanoo on löystynyt. Maailmanloppu ei tule vaikka sanoisi jotain hassua... Lapsena saatoin miettiä pitkään mitä sanon ja millä sanoilla ja naama punaisena sitten yritin sen saada suusta ulos.Pitkän matkan olen tuosta kulkenut.

    Mrs G

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nain se on, itsekin kontrolli mokista ja hölmöilyista on laskenut kuin lehman hanta vuosien aikana, mitas sitten ajattelen silla tiedan etta nopeasti kiihtyvat turkkilaiset unohtaa kaiken yleensa nopeasti.

      Poista
  8. Mielenkiintoinen teksti. Olen tavannut myös turkkilaisia, jotka tuntuu yllättävän "suomalaisilta", mutta toki myös toista ääripäätä lähempänä olevia. Mutta onhan suomalaisissa samaan tapaan eroja. Suomen mittapuulla olen varmaan sosiaalinen ja puhelias jne. mutta kielikoulussa arabien, Etelä-Eurooppalaisten jne. keskellä olin melko seinäruusu ja hiljainen mököttäjä ;) Eikä se mua haittaa, näillä mennään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen myös suomalaisittain aika sosiaalinen mutta turkkilaisittain en niinkaan. Suomessakin on eroja, tosin Suomessa se sosiaalinen ja aanekas on yleensa kuitenkin turkkilaisittain aika pliisu versio ja Suomessa on ihan ok nykyisin olla introvertti, hiljaisien ja omiin oloihinsa vetaytyvat saavat olla ns. rauhassa eika ole pakko muuttua sosiaaliseksi ja ulospainsuuntautuneeksi.

      Poista

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!