Laukussa piimää ja kosteuspyyhkeitä

Mitä maailma on opettanut matkan varrella? Joitakin hyvin hyödyllisiä taitoja, ja toisaalta myös
turhia tottumuksia. En ihan allerkirjoita sitä, että päivääkään en vaihtaisi pois, mutta en kyllä kovin montaa taitaisi silti vaihtaa. Ehkä sen kun istuin matkalaukun päällä laskemassa viimeisiä puntia flunssan tehdessä tuloa tai jonkun kauhunsekaisista lauttumatkoista ukkosmyrskyn kourissa Aasiassa? Joistakin tavoista tulee mieleen muistoja menneistä paikoista, ohikiitävistä unohtumattomista hetkistä. Jos tarjolla ei ole puikkoja, en syö nuudeleita. Olen opetellut Turkissa mummopuhumisen, jolla voi ilahduttaa vanhempien ihmisten päivää. Kaikenlaisten suurmiesten kuten Atatürkin ja Ho Chi Minhin kuvalla varustetun setelin olen oppinut ojentamaan siistin suorana. Maailma on myös opettanut varustautumaan aina kaikkeen paketilla nenäliinoja ja kosteuspyyhkeitä.


Osa opeista on varmasti muuttanut sitä vuonna 1997 Lontoon koneeseen noussutta alle 20-vuotiasta lappeenrantalaista pysyvästi. Suhtaudun iltapäivälehtien kissankokoisiin uutisiin ja yksinkertaisiin totuuksiin varauksellisesti. En kuitenkaan enää ala taistella asioista mielipidepalstoilla, sillä kun on tarpeeksi usein istunut saman pöydän ääressä erilaisista lähtökohdista tulevien kanssa, oppii valitsemaan sanansa harkiten.

Tässä vaiheessa ulkosuomalaisia vuosia olen tullut jonkunlaiseen seesteiseen vaiheeseen, jossa asioilla ei ole yhtä totuutta. Ikäviä opetuksia en ikävöi, mutta niidenkin kanssa on opittava olemaan. Ihmiset eivät käyttäydy niin johdonmukaisesti, kuten koulun Kulttuurit ja Tavat- kurssin perusteella olisi oletettanut. Omia käsityksiä, ja piintyneitä uskomuksia on edelleen ajoittain ravisteltava. Jos töiden kanssa joskus kannataakin oman jaksamisen vuoksi mennä sieltä missä esteet ovat matalimmat, ei uusien ihmisten tutustumisen kanssa kannata tehdä samaa virhettä.

Ensimmäisellä ulkomaanjaksolla Englannissa opin puhtaasti pärjäämään monella rintamalla. Kolikkopesula, monikulttuuriset työkaverit, ravintoköyhä ruoka, sekopäiset pomot ja pärjääminen vieraalla kielellä vetivät alussa polvilleen, mutta se sama antoi kipinän laittaa itsensä likoon. Lontoon metrossa seisoin tikkuna oikealla alun tölväilyn jälkeen, ja opettelin kävelemään kaupungilla sen näköisenä kuin tietäisin minne olen menossa. Espanjassa ymmärsin, että bailaamisella on rajansa. En ole maistanut tinto veranoa tai tequilaa sen vuoden jälkeen. Malesiassa rakastuin ruokaan, ja sen myötä tapaan syödä tuli valtava muutos.

Aiemmin ruoka oli ollut polttoainetta, jonka kuului olla nopeaa, helppoa ja halpaa. Aasian vuosien jälkeen halusin haalia itselleni kaikki mahdolliset osterikastikkeet, vietnamilaiset riisipaperit, kalakastikkeet ja syödä kaikissa kojuissa, joita maailmalla tuli vastaan. Kaakkois-Aasia teki minusta ennakkoluulottoman maistelijan, joka sai tarkastelemaan maailmaa mausteiden ja höyryävien kokeilujen näkökulmasta. Olen siitä syvästi kiitollinen, ja yksi ensimmäisistä anopin kanssa löytyneistä silloista välillämme olikin ymmärrys rakkaudella tehtyyn ruokaan. Tiedän nykyisin minne menneisyyden hetkeen ikävöin unessa näkemieni ruokien avulla, laksa vie Malesiaan ja tuore rieska Etelä-Karjalaan.

Matkan varrella on voitettu monia pelkoja, kuten vieraalla kielellä minuna olemisen pelko. Olen oppinut olemaan välittämättä aksentistani, ja yksinkertaisesti siitä, että olen ulkomaalainen. Karjaisen korkealta ja kovaa turkiksi lauman yli, jos on tarve enkä enää piipitä nieleskellen aksentin sävyttämiä tavuja. Muistan, kuinka eka kerralla Thaimaassa pelkäsin hypätä mopon rattiin hotellikierroksella ja miten tuskaista ensimmäisen tien ylitys oli Vietnamissa. Tunnistan kyllä turkkilaisen liikenteen vaarat, mutta en halua jumittaa tai jättää tekemättä asioita, niinpä hyppään rattiin ja uskon vahvasti autokoulun opettajani Jussin aikoinaan marinoineen minusta rauhallisen tarkkaavaisen kuljettajan.


Turkki kulki pitkään matkassa, ja sen kanssa minulla on syvin suhde. Se on ollut maana rasittavan haastava ja pusertavan rakastettava. Toisaalta se on opettanut varmasti eniten, ei ole antanut oikein muuta mahdollisuutta. Turkin vuosinani olen päästänyt irti tutusta valmiiksi tallatusta polusta, ja oppinut luottamaan vaistoihini. En usko, että elämä on johonkin päämäärään johtava, vaan annan se aika vapaasti heitellä uusille teille. Muutto, muutos ja uuden kokeileminen ei tunnu enää vaivalloiselta, vaan elämään kuuluvalta. Tärkein oppi itseni kanssa tällä matkalla on ollut oppia luottamaan omiin valintoihin, ja olemaan ylpeä niistä.

Saapuessani Turkkiin vuonna 2002 en uskonut maan opettavan yhtään mitään, sillä halusin vain nopeasti pois. Vähänpä tiesin, mutta nämä nykyisin itsestäänselvyyksiltä tuntuvat opit olisin voinut lukea jo silloin läpi: .

• Turkkilaiset ovat maantieteellisesti sellaisessa kohdassa, etteivät aina itsekään tiedä ollakko aasialainen vai eurooppalainen. Ovat siis turkkilaisia, mutta esimerkiksi kasvojen säilyttäminen myötäilee aasialaisia oppeja. Kukaan ei täällä tunnusta tehneensä virhettä kovin helposti, vaan syy vieritetään aina jonkun muun harteille. Tilanteen ratkaisemiseksi on usein parempi miettiä strategia, jossa ketään ei nolata mutta tilanne hoituu. Suomalaistyylinen avoin dialogi, joka päättyy sanoihin mä mokasin, mutta ensi kerralla olen tarkempi loistaa poissaolollaan 

• Ulkomaalaisen saapuminen paikalliseen työyhteisöön menee toisinaan alusta asti penkin alle. Monilla turkkilaisilla on tapana suitsuttaa eurooppalaisia tapoja, eurooppalaista järjestelmää ja oikeastaan kaikkea mahdollista eurooppalaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että he haluaisivat työpaikan muuttuvat yhdessä yössä eurooppalaiseksi. Nyt täällä puhaltelee uudet tuulet, ruokatunti on vartin ja tehot kattoon -yritykset päättyvät huonosti. Edessä on hiljainen muuri, joka kääntyy tätä eurooppalaisia tapoja ajavaa tulijaa vastaan hitaasti mutta varmasti. 

•  Turkkilainen voi olla omiin oloihinsa vetäytyjä tai yltiösosiaalinen mutta molemmissa tapauksissa hän kuuluu vahvasti omaan yhteisöönsä. Yhteisö on monikerroksinen viritelmä suhteita, joiden avulla solmitaan ystävyyksiä itselle sopiviin ihmisiin, löydetään työpaikkoja ja luodaan turvaa. Viritelmän aliarvioiminen ei kannata, sillä jokainen maahan asettuva joutuu sen itselleen luomaan, tai huomaa jossain vaiheessa tien nousevan pystyyn ilman suhteita.

 Kata ja Elina ovat jo kirjoittaneet maailman opetuksista omissa blogeissaan, käy lukemassa!