Kirjoja joissa on puhelinkoppeja ja tuttuja kulmia

Olen lukenut iltaisin suomalaisen kirjoittamaa matkakertomusta halki Turkin, Iranin, Afganistanin, Pakistanin ja Intian 1970-luvulla. Inkeri Kilpisen vuonna 1979 ilmestynyt Vuosi idän silkkitiellä on mielenkiintoista ajankuvaa, sekä sen ajan kerrontaa. Kirjan kuvat ovat toista kuin nykyaikaiset parannellut kuvat somessa, ja tarinointi keskittyy vanhemmille matkakertomuksille ominaisesti yksityiskohtiin. Kaipaan tätä itseasiassa monissa nykyisissä teksteissä, että kuvattaisiin tarkemmin millaisen ruokatarjoilun tuntemattomat kyläläiset järjestivät matkalaisille pimenevässä illassa, sen sijaan että asioista tehdään kielellisestikin joskus liian monimutkaisia pyörittelemällä viisauksia. Inkerin havaintoja matkan varrella ei ole verhoiltu ympäripyöreään kuvailuun, ja samanlaiset huomiot saisivat nykyisin somessa aikaan sanaharkan. Inkeri lähestyy islamia, köyhyyttä ja eriarvoisuutta suoraan mutta ihmetellen. Umpihuputetut naiset Afganistanissa suututtavat ja Intian köyhyys väsyttää. Jotkut asiat ovat muuttumattomia kuten vieraanvaraisuus Mustanmeren pienissä kylissä ja tuoreen leivän vastustamaton tuoksu aamuvarhaisella.



Teillä on kaikkea! Mitä teiltä puuttuu?
- Se mitä sinulla on, vastasin, - se tieto, että meillä on kaikkea.

( Kilpinen, Vuosi idän silkktiellä)



Viime viikkoina olen viettänyt paljon aikaa miehen putiikin kulmilla. Tutuiksi ovat tulleet naapurikauppiaat ja heidän tarjonta. On lihapullaravintola, jossa tarjotaan ruuan kyytipoikana rakıa vaikka lupia ei olekaan ja ukkokuppila, jonka pöytiin haetaan aamutuimaan paikallisten rakastama sanomalehti virittämään päivän politikoinnit vauhtiin. Turkkilainen kortteli ei olisi kunnon kortteli, ellei siinä olisi räätäliä, rohtokauppaa, luihua kiinteistönvälittäjää ja börek-kahvilaa. Olen mittaillut katua eestaas ja miettinyt miksi niin rakastan turkkilaisia, toisinaan tuhnuisen rujojakin, kadunpätkiä niin palavasti, että haluaisin kuvata jokaisen rikkinäisen viritelmän?



Olen metsästänyt monta vuotta sitten lukemaani salapoliisiromaania, joka sijoittui Turkkiin. Omat tiedonhakutaidot eivät riittäneet kun olin unohtanut kirjan nimen sekä kirjailijan. Loistava kysy kirjastonhoitajalta -palvelu ja Tampereen kirjasto pelastivat. Peter Wingen Turkkilainen intermezzo vuodelta 1959 löytyy netin antikvariaateista, enkä malta odottaa että saan uppoutua menneisyyteen.  En siis pyydä kesän alussa saapuvia ystäviä täyttämään laukkua ruisleivällä vaan kirjalöydöillä! Miksi metsästin kyseistä opusta liittyy siihen, että rakastan lukea kirjoja, joissa liikutaan minulle tutuissa paikoissa ja mielellään menneisyydessä. Juonen ohi saattaa joskus ampaista tunnelma, johon uppoudun tuttujen maisemien kuvailussa. On kutkuttavaa yrittää saada kiinni siitä tunnelmasta, joka joskus muinoin on vallinnut nykyisillä kulmilla.


Ruotsinsuomalaisen Peter Wingen kirjassa liikutaan 1950-luvun Ankarassa. Katujen nimet ovat tuttuja, mutta siihen aikaan juonenkäänteiden kannalta tärkeä Suomen Suurlähetystö sijaitsi Ayrancin kaupunginosassa. Mahan pohjassa kutkuttaa kun suurlähetystön maailmaan liittyvää ratkaisua tutkivat salapoliisit lähtevät johtolangan perässä kohti Konyaa, millainen onkaan tuo tieosuus ollut silloin? Ainakin ihan erilainen millaista olen itse körötellyt aikoinaan monesti Ankarasta tytön Turkin mummolaan. On ihanaa uppoutua kirjoihin, joiden maailma tuo ohuista muistoista isommiksi oivalluksiksi kasvavia ajatuksia menneestä, kirjoja, joissa on vielä puhelinkoppeja ja markkoja.

Mittaillessani toiseksi uudeksi kotikaduksi ristimääni aluetta olen löytänyt taas sen, miksi niin rakastan mittailla ihan tavallisia kortteleita. Iso osa rakkaudesta Turkkiin perustuu juuri niihin arkisiin hetkiin kadunkulmissa, kahvilan pöydissä ja matkalla jostain johonkin. Siihen, että elämä on kaduilla, tarinat kulkevat kulmakunnassa parvekkeelta alas kauppiaalle ja sen kautta asiakkaille. Vanhojen talojen koristeelliset parvekkeet, kuluneet mukulakivet ja vanhojen makasiinien paikka rannassa. Ne kaikki ovat täynnä tarinoita menneisyydestä ja uusia kertomuksia tuleville sukupolville. Niihin tarinoihin, ikkunanpieliin ja tunteeseen, että täällä on nähty niin monia nousuja, tuhoja ja uusia alkuja ei väsy. Eivätkä tarinat lopu, vaan ne jatkuvat ottaen uutta pontta kadujen varsille kannetuista pienistä palleista ja notkuvista pöydistä.


Jaa vinkkisi vanhoista, pölyyntyneistä opuksista! Erityisesti jos niissä liikutaan Turkissa mutta miksei myös muissa kohteissa.


Kommentit

  1. Nyt minua alkoi harmittaa suunnattomasti, etten tullut ottaneeksi mukaani vanhoja matkakertomuksia. Sinun laillasi tykkään nimenomaan juuri vanhemmista matkakertomuksista, koska niissä on jotenkin ihan omanlaisensa tunnelma. En tiedä, tarkkailivatko entisajan ihmiset maailmaa eri tavoin, vai oliko kirjoitustyyli vain niin erilainen kuin nykyään. Ehkä molempia? Nykyäänhän ihmiset tuntuvat ahmivan kiireesti kokemuksia toisensa jälkeen, kun taas ennen pysähdytiin paremmin kunkin kokemuksen äärelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen selvästi jotenkin menneisyydessä elävä tässäkin asiassa. Ehkä ennen tarkkailtiin erilailla asioita sillä vanhoissa kertomuksissa havannoidaan erilailla. Nykyisin jokainen tuntuu pyrkivän viisasteluun muttei useinkaan raportoi mitä näkee. Matkustaminen on niin helppoa ettei itse matkalla olo kiinnosta vaan päämäärä.

      Poista
  2. Voi että oli hauska lukea blogistasi Inkeri Kilpisen matkakirjasta. Minulle se on myös tärkeä kirja. Se on ollut meidän kesämökin kirjahyllyssä paljon matkustaneiden vanhempieni jäljiltä ja luin sen muutamia vuosia sitten. Se oli aivan ihana kirja. Pistän muistiin myös tuon toisen, Turkkilaisen intermezzon.
    Olen itse käynyt Turkissa kerran, Istanbulissa, Ankarassa ja sitten kiertelimme Kappadokiaa, mutta vanhempani olivat varsinaisia Turkki-faneja ja kävivät säännöllisesti Antalyassa ja muissa kaupungeissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turkkilainen intermezzo on ihanaa ajankuvaa. Onpa jännä juttu, että Inkerin kirja on ollut myös teillä kirjahyllyssä!

      Poista
  3. Waltarin Lähdin Istanbuliin on tietenkin jo luettu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ja monta kertaa, tykkään siitä todella paljon, ehkä ainoa Waltari jota olen lukenut usein uudelleen :)

      Poista

Lähetä kommentti

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!

Suositut tekstit