Kotona vai hoidossa?

Tyttö on tullu siihen ikään, että alkaa ottaa enemmin kontaktia puistossa toisiin lapsiin. Menee rohkeasti toisten leikkeihin mukaan ja nykäisee muita hihasta, jos meinaa jäädä jalkoihin. On myös täysin turkkilainen siinä mielessä, että selkeästi ajattelee kaikkien lelujen olevan yhteisiä, joten kädessä on milloin kenenkin pallo, leikkiauto tai lapio. Neidin menoa seuratessa sitä pohtii tarhan ja kotona hoitamisen plussia ja miinuksia.

Jos joku olisi sanonut muutama vuosi sitten että kotiäitinä on kivaa, olisin ainakin hiljaa mielessäni ajatellut että ei ikinä, kuinka tylsää ja ahdistavaa. Kuinkas sitten kävikään, pääpiirteittäin kotona oleminen on ollut kaikkea muuta ja vielä enemmin, se on ollut irtiotto junan lailla rullaavaan elämään ja työmaailmaan, täyskäännös haaveissa mitä haluan tehdä tulevaisuudessa ja pysähtelyjä sellaisilla elämän asemilla joita en ollut pitkään aikaan huomannutkaan. Lapsen seurassa sitä ehtii ja jaksaa nähdä arjessa ja ulkona liikkuessa niin arvokkaita asioita, joita ei kiireen keskellä enää huomannut. Kiitos mieheni kaksivuorotyön meillä on enemmin aikaa perheenä, on aika harrastaa yksin ja iltamenojakin saadaan järjestettyä työvuorojen mukaan. Aina ei tarvitse jaksaa olla äiti vaan joskus pitää saada olla ystävä omien ystävien kanssa sekä puoliso vain miehen seurassa.

Siihen minulla ei ole minkäänlaista mielipidettä onko lapsen parempi olla tarhassa vai kotona, olen ikävä ihminen ja väitän että kaikenlaiset mielipiteet koskien asiaa ovat suoraan hanurista. Uskoisin että moni laittaa lapsen hoitoon mennäkseen töihin, toinen taas on kotona sillä mitään kunnon töitä ei ole näköpiirissä. Hyviä ja huonoja puolia molemmista tavoista kuinka lapsi viettää päivän on loputon määrä mutta itse uskoisin että kumpikaan tapa itsessään ei tee lapsesta tulevaa sarjamurhaajaa. Lähipiirissäni ei myöskään toteudu minkäänlainen kuvio, että kotona olleet lapset olisivat sosiaalisilta taidoiltaan heikompia kun hoidossa olleet tai että hoidossa olleet jollakin lailla kärsineet pienenä tarhaan joutumisesta. Ongelma tuntuu olevan monesti juuri äitien, ei lasten.

Olen itse ollut kotihoidossa eskariin asti, ensin pitkään äidin kanssa ja sen jälkeen mammani hoidossa, kaiken lisäksi olen vielä ainoa lapsi joten leikkikaveria ei ollut omasta takaa. Pidän itseäni melko sosiaalisena tapauksena ja lapsuudesta muistot ovat pelkästään positiivisia. Hyvän ystäväni poika meni pienenä hoitoon ja on nyt jo teiniksi ehdittyään hyvin läheinen äitinsä kanssa ja myöskin aika sosiaalinen tapaus. Lapselle ihan perusasiat ovat tärkeitä, sosiaalisia tilanteita, kontakteja aikuisiin ja lapsiin sekä puhdasta leikin iloa haetaan kuka mistäkin, toinen saa sen hoitopaikasta, toinen kotona ja puistossa.

Meillä tyttö on kotona, sillä odotellessa kaksoiskansalaisuutta odottelen samalla työlupaa. Hoitoon laittaminen on kustannuskysymys johon meillä ei ole intressejä tuhlata rahaa, niin kauan kuin tyttö voi olla kotona. Turkkilaisilla on asiaan aika kaksijakoinen suhtautuminen, toisaalta kotihoitoa pidetään parhaana mutta toisaalta haluttaisiin laittaa lapsi tarhaan, jossa heistä tehdään uusia Einsteinejä. Minkään sortin painostusta suuntaan tai toiseen en ole kohdannut, asia ei ole mitenkään pinnalle hiekkalaatikko keskusteluissa tai mediassa. Kotihoito on maassa kuitenkin hyvin yleistä, sillä naisista vain kolmannes käy töissä. Se että niin moni nainen on kotona, tuo itsessään yhteiskuntaan sosiaalisen aspektin sekä kotona oleville äideille ja lapsille. Puistoissa on aina ( paitsi pakkasella) seuraa ja leikkikavereita, puistoissa ketään yksin saapuvaa äitiä ja lasta ei jätetä yksin vaan heidät imaistaan porukkaan mukaan. Vaikka suurin osa ystävistäni  on päivällä töissä, voi monilla työpaikoilla vierailla. Käyn säännöllisesti hyvän ystäväni työpaikalla kahvilla ja rupattelemassa, täällä se ei haittaa ketään sillä monilla työpaikolla sosialisoiminen tulee ennen suorittamista. Työhuoneiden välillä juokseva huutava lapsi on piristys työpäivään eikä sitä tarvitse häpeillä.

Ennenkuin tyttö oli syntynyt, muistan päivitelleeni työkaverille että mitähän naapurit ajattelevat kun jäänkin normaalia pidemmäksi aikaa kotiin tytön synnyttyä, että lasketaanko minutkin sitten sen kaupoissa ja kaduilla vellovan kotiäitiarmeijan jäseneksi? Kun seuraa paikallista katukuvaa, huomaa aika pian naama sitruunalla kävelevien naisten joukon, kauppakassit toisessa kädessä ja toisessa rattaat. He tuskin miettivät että onpa ihana ajanjakso saada olla kotona lasten kanssa, heille se on usein lopullinen olotila sillä vaihtoehtoja ei välttämättä ole.

Oma synnytyslääkärini antoi raskauden edetessä neuvon että jos äidillä on hyvä olla, niin silloin yleensä lapsikin voi hyvin. Tämä pätee kotihoidossakin olemiseen, lapsi kyllä vaistoaa jos äiti on jatkuvasti ahdistunut eikä iloa löydy mistään. Jokaiselle kotona oleminen ei edes sovi, elämäntilanne tai luonne voivat olla sellaisia että jokaisen paremmaksi on äidin paluu työelämään, Suomessa isä voi jäädä kotiin mutta Turkissa sellainen kuvio on vielä harvinainen.

Meillä on tarkoitus etsiä tytölle tämän kevään aikana kerhotoimintaa, jossa voisi tutustua muihin lapsiin ja oppisi olemaan ilman meitä muutaman tunnin viikossa. Kirjoitan kerhoista lisää myöhemmin kunhan olemme kartoittaneet kaupungin tarjontaa. Meille selkeitä plussia tytön kotihoidon kohdalla ovat rahallinen säästö ja suomen kielen tarttuminen. Ankarassa on tarjolla hyviäkin valtion hoitopaikkoja, mutta parhaimpiin on jonoa eivätkä nekään ole ilmaisia, yksityiset taas maksavat sen verran että oman palkan on sitten aikanaan oltava sen mukainen. Suomen kieltä tyttö kuulee vain minulta ja satunnaisesti suomalaisilta ystäviltäni, tarhaan meno tarkoittaa siten automaattisesti sukellusta kielellisesti turkkilaisempaan ympäristöön. Mitään pitkiä miinuksia en keksinyt, se että ruokakassin sisältöä joutuu miettimään hieman tarkemmin tai ettei uutta talvitakkia tullut hankittua tänä talvena ovat periaatteessa osoittautuneet ihan positiivisiksi asioiksi ajatellessa elämänhallintaa.