Pikkuneiti hienohelma kyläilee

Edellisessä Kodin Kuvalehdessä oli juttua Leo Straniuksesta, luontoliiton pääsihteeristä, joka kirjoittaa Ekoisi-blogia. Käyn satunnaisesti Leon blogissa ja palaan sieltä aina äimistyneenä, kuinka joku voi elää noin, samanaikaisesti puistattavaa ja arvostettavaa. Koska Leo on niin tinkimätön ettei hän tuhlaa sähköä puuron keittoon tai roskaa maailmaa vaippajätteellä, ei hän myöskään paljasta lapsensa sukupuolta. Lapsi puetaan neutraalisti, eivätkä edes isovanhemmat saa kertoa kyselijöille onko lapsi tyttö vai poika.

Meillä valittiin eilen neidille ja äidille illaksi vaatteita, sillä olimme menossa koko perheen voimin kylään tapaamaan muita suomi-turkki perheitä. Kun raotan tytön vaatekaapin ovia se narahtaa ja neiti on salamana hyllyllä, mekot, yökkärit ja paitulit saavat kyytiä. Seuraavaksi hän huomaa hiuspannat ja pinnit, vaatii niitä itselleen ja sen jälkeen se alkaa, itsensä peilailu ja keimailu. Joka päivä neiti pitää vähintään yhden peilisession, eilen ei riittänyt yksi rusettipanta vaan niitä laitettiin kolmin kappalein päähän. Ihastellessaan itseään peilistä, kimaltelevaa Minni Hiiri- paitaa ja hiuspantoja menevät pienet kädet poskille ja neiti huokaa onnellisena nennee nennneee, joka tämän kielellä asettunee johonkin ihanaa ja kaunista välimaastoon.

Meillä ei peilin edessä vietetä aikaa, aamulla hampaiden harjauksen yhteydessä viisi minuuttia riittää minulle naaman rasvaukseen ja hiusten suorimiseen, valmista tuli. Miehellä saattaa kulua pidempään mutta eteisen peilin edessä emme juuri mallaile. Mistä ihmeestä 19 kk ikäinen on sitten nämä tavat oppinut? Mummin ja ukin kyläillessä mielenkiintoisin räplättävä oli mummin meikkipussi, hiuksia harjatessa neidin ai ai aaaaa huokailut rytmittävät harjausta. Perin kummallista, eikö sitä tyttöilyä opitakaan vaan onko se osittain sisäsyntyistä?

Turkissa juhliin pukeudutaan, päivän arkivaatteissa ei lähdetä vierailulle vaan laittaudutaan. Naiset käyttävät paljon hameita ja mekkoja sekä korkokenkiä, on ihan tavallista että mies pukeutuu puvuntakkiin naapuriin kutsuttaessa. Vierailut ovat tärkeä osa paikallista kulttuuria ja niihin panostetaan, tyhjin käsin ei kylään mennä. Vieraita on vastassa ovella koko perhe, suikataan tervehdys molemmille poskille ja tämän jälkeen vieraat ohjataan istumaan, joissakin kodeissa on jopa huone vieraita varten. Se pidetään aina siistinä, nurkassa teepöytä rykelmä, paremmat nojatuolit ja sohvat sekä riittävästi istumapaikkoja suuremmillekin seurueille. Yleensä tarjotaan teetä, joskus turkkilaista kahvia, börekiä tai keksejä. Jos vierailu on odotettu niin tarjottavana saattaa olla lämmin ruoka ja lajeja on monesti runsaasti.

Meidänkin emäntä oli nähnyt eilen vaivaa ja pöytä suorastaan notkui ruokia. Lahjaksi perheeseen viedään monesti koriste-esineitä, kukkia, suklaata, leivonnaisia tai viinipullo, jos tiedetään että se ei loukkaa perheen tapoja. Jälkiruokaa ja kahvia tarjotaan yleensä aina illan päätteeeksi. Vieraiden olosta huolehtiminen ja tunnelman luominen on paikallisilla verissä. Kaikki otetaan huomioon, keskustelu on vilkasta ja illan isäntä yleensä huolehtii että kaikilla on mukavaa, teekuppi tai viinilasi täyttyy huomaamatta, herkullisten ruokien määrä tuntuu loputtomalta. Turkissa vieras on aina kuningas.

Neiti sai eilen pukeutua mekkoon ja laittaa päähänsä rusetit, uutta mekkoa piti ihastella peilin edessä hyvä tovi. Kyläpaikassakin neiti löysi nopeasti talon peilit, piti varmaan testata onko lopputulos yhtä tyydyttävä kuin kotona. Turkissa lapset pitävät pienemmistään huolta, teini-ikäiset eivät murjota nurkissa vaan katsovat pikkuisten perään ja leikkivät näiden kanssa, aikuisille annetaan tällöin rauha seurustella keskenään. Tälläisinä hetkinä kuten eilen, sitä voi olla tuhottoman onnellinen päätymisestään tänne kun ympärillä on leppoisa tunnelma, molemmista kulttuureista ylpeitä vanhempia ja ihania ihmisiä,  pulppuava keskustelu ja yhteisymmärrys sekä lasten iloiset äänet.