Lapsiperheet ahdingossa?

Viime viikolla oli Ilta-Lehdessä juttua kuinka paljon lapsi Suomessa maksaa, 130 000 euroa. Mitähän se maksaa Turkissa? Riippuu ihan siitä miten perheellä on varaa panostaa. Suurin ero löytyy varmasti koulutuksen väliltä, yksityisissä kouluissa hinnat nousevat jopa kymmeniin tuhansiin euroihin lukuvuodelta, kun taas valtion kouluissa vanhemmilta kalastellaan pienempiä summia erilaisiin uudistuksiin ja remontteihin. Mitä pidemmälle edetään, sen kovemmiksi käyvät panokset, lasta on vietävä viikonloppuisin preppauskursseille ja iltaisin englannintunneille.

Kaikille tarjotaan valtion terveydenhuolto mutta onko se aina riittävä? Monesti on mutta toisinaan olisi tarvetta yksityiseen lääkäriin tai sairaalaan, rahalla pääsee nopeasti leikkaukseen ja saa haluamansa kirurgin. Viime aikaiset kokemukset, sekä omat että lähipiirin ovat helpottavan positiivisia valtion terveyspalveluista, jonottaa ei yleesä tarvitse ja aika erikoislääkärille järjestyy helposti. Akuuteille terveysongelmille on silti hyvä olla lisävakuutus tai säästötili, sillä esimerkiksi allergiatesteihin ei valtion puolelta yleensä pääse, pitkäaikaissairauksien tai kuntousta vaativien sairauksien hoitoa ei tueta kuten Suomessa.

Muutaman vuoden vanha tilasto kertoo että reilu 40 % työssä käyvistä turkkilaisista työskentelee asgari ücret palkalla eli maan minimipalkalla. Tänä vuonna se tarkoittaa 773 liiraa käteen eli noin 350 €. Kun ajatellaan että vain pieni osa turkkilaisista naisista käy töissä, tarkoittaa se että moni turkkilainen perhe elää tuolla summalla, kuukauden. Siinä saa ollakin tarkkana miten palkan kanssa taiteilee kuukauden ajan eikä varmaan ole ihme että moni paikallinen elää jatkuvassa velkakierteessä. Miten turkkilainen perhe siis pärjää?

Olen nähnyt dokumentin Turkista, jossa tarkasteltiin nelihenkisen perheen tuloja ja menoja, ainoastaan perheen isäntä työskenteli ja kyseisellä minimipalkalla. Kaikki mahdolliset ruokatuotteet haettiin perheen vanhempien kotikylästä, jossa nämä hillosivat, säilöivät, kuivasit ja suolasivat, tekivät juustot, jogurtit ja kaiken mahdollisen minkä pystyivät itse. Mitään ylimääräistä ei perheeseen ollut varaa ostaa, lomamatkoista tai harrastusvälineistä puhumattakaan. Perhe ei kuitenkaan näyttänyt tai vaikuttanut onnettomalta, oli katto pään päällä, siistit vaatteet ja lapset koulussa, ruokaa pöydässä. Moni turkkilainen ei usko jos hänelle kertoo Pohjoismaiden systeemistä, millainen on koulujärjestelmä ja kuinka sosiaaliturva toimii. Se on niin kaukana turkkilaisesta järjestelmästä, että sen käsittäminen on monelle täältä käsin mahdotonta.

Todellinen ahdinko tulee eteen kun perheen pää jää työttömäksi, suku auttaa jos vain pystyy mutta mitään muuta turvaa ei ole. Moni joutuu palaamaan takaisin kotikylään tai jommankumman vanhempien katon alle. Jos vanhemmilla on rahaa, ostavat he yleensä morsiusparille oman asunnon häälahjaksi kalusteineen kaikkineen, tämä onkin monen pelastus aikoina joina pussin suita joudutaan tiukkaamaan. Vaikka moni asia on Turkissa edullisempaa kuin Suomessa, ei elämä täälläkään ole ilmaista. Valtion puolesta ei ole tarjolla muskareita, kerhoja, uimakouluja tai urheilukerhoja, lähes kaikki toiminta on yksityistä ja tekee siitä hinnakasta. Luokkayhteiskunnassa jaottelu alkaa jo ihan pienestä lähtien.

Yksityisissä kouluissa ei välttämättä opetuksen taso ole aina hintansa väärti mutta on tärkeää valmistua tietystä koulusta. Tietyn perheen lapsi, joka valmistuu tietystä yksityisestä koulusta, saa tietyllä palkalla ja tasolla varustetun työpaikan, ei niinkään opinnoissa suorittamillaan meriiteillä vaan sukunimellään. Tavallinen taapero taas tavallisesta valtion koulussa saa tehdä hartiavoimin töitä, luoda suhteita ja paahtaa lukujensa kimpussa päästäkseen vaikkapa valtion virkamieheksi.

Turkkilainen todellisuus on ihan eri kuin suomalainen, täällä ei ole häpeää olla varaton. Kaupassa äiti sanoo jälkikasvulleen napakasti ettei suklaata osteta koska siihen ei ole varaa, perheenäiti sanoo torikauppiaalle ettei vähistä varoistaan suostu maksamaan noin korkeita hintoja eikä ketään iltauutisten katugalluppiin joutunutta hävetä kertoa että rahat eivät riitä kuukausittaisiin laskuihin. Laskuja kertyy väkisin ainakin sähköstä, vedestä ja lämmityksestä, joista viimeisin on joka vuotinen murheenkryyni, aina sen hinta nousee ja kylminä talvina liiroja venytetään. Minimipalkalla elävän perheen ruokakoriin ei eksy sinihomejuustoa, viinipulloa tai suklaata, ei erikoisleipää eikä shampoota värjätyille hiuksille.

Turkissa on laaja virkamieskunta, jonka palkoista usein puhutaan. Virkamiesten palkat nousevat lakisääteisin väliajoin sen sijaan yksityisellä sektorilla meno on aika villiä, valtion sosiaalivakuutuksen puitteissa tehdään pieniä korotuksia mutta palkat eivät nouse hintojen tahtiin. Koska ammattiliikkeet ovat heikkoja, ei työntekijöiden asioita pystytä ajamaan. Lähes joka viikko Ankaran keskustassa on mielenosoitus, milloin tehtaan työntekijöillä on lähes vuoden palkat saamatta tai palkat laahaavat auttamatta hinnankorotusten jäljessä.

Alasarakkeessa valtion virkamiesten alhaisimman palkan kehitys vuodesta 2010 joulukuu vuoteen 2012 helmikuu, sekä samalta ajalta kehitys mitä tällä palkalla voi ostaa: leipä, naudanliha, maito, feta, kananmuna, sokeri, tee, oliivit, öljy, riisi, makarooni, pavut, miesten paita, sähkön hinta, keittiön kaasupullo, kaasun hinta, bensiini, jääkaappi, vuokra.

Lapsiperheille on kuitenkin luvassa parannuksia, äitiysloma tullaan pidentämään kaikkien valtion sosiaalituran piiriin kuuluvien osalta 24 viikkoon entisen 16 viikon sijaan, monilapsisenperheen äideille on luvassa eläkkeelle pääsy muita aiemmin ja 0-5 vuotiaiden lasten työssä käyville äideille on lupailtu maksutonta päivähoitoa. Valtion maksaa jokaisen lapsen perheelle maitorahan joka on noin 80 liiraa eli 40 euroa ja lasten äitien on mahdollista tehdä lyhennettyä päivää töihinpaluun jälkeisen vuoden ajan, ns. imetysvapaa. Valtion työntekijöille maksetaan palkan yhteydessä korotuksia riippuen perheen lasten lukumäärästä.