Minun kanssa on helppo olla kun voi olla niin kuin minä sanon

Turkissa ystävänpäivä on rakastavaisten päivä ja on tärkeää muistaa tuolloin sydämen valittua illallisella, lahjalla tai kukkakimpulla. Me vietimme päivää romanttisesti rahtaamalla ylijääneitä remonttitarvikkeita takaisin, lounastamalla ulkona ja nauttimalla taas niin keväisestä kelistä että huimasi. Miehiä nuorista vanhoihin seisoi kukkakauppiaan kojulla jonottelemassa vuoroaan, osassa ravintoloita illallisvarauksia ei enää otettu vastaan ja naisiakin näkyi ostoskeskuksessa lahjapakettien ja suklaarasioiden kanssa.

Rakastavaisten juhlapäivänä voi pohtia kaksikulttuurista suhdetta, miten se eroaa saman kulttuurin osapuolten suhteesta vai eroaako juuri ollenkaan. Lähtökohtana on tietysti kahdesta eri kulttuurista tulevat ihmiset,  kun suhde solmitaan, on sen viehätyksenä ainakin osittain erilaisuus. Toisesta kulttuurista matka toiseen vaihtelee sen mukaan kuinka kaukana ne ovat toisistaan. Alussa erilaisuus viehättää, tuntuu niin eksoottiselta kun toinen kertoo tulevansa olosuhteista, jollaisia ei ole koskaan itse nähnytkään, on helppoa romantisoida pieni vaatimaton kylä vuoristoon, jonne hädin tuskin on tietä, kuusitoista sisarustakin kuulostaa jotenkin niin ihanalta. Erilaisuus on rikkautta mutta on ihan ihmisestä kiinni, kuinka suurta erilaisuutta pystyy sulattamaan jokapäiväisessä elämässä, se arkikin kun tulee vastaan.

Vuosien kuluessa opitaan toisten kulttuurista yhtä ja toista, sovitellaan niitä sopimaan omaan arkeen ja tehdään kompromisseja, toivottavaa olisi että puolin ja toisin. Liikaa ei kai kummankaan pitäisi muuttua toisen kaltaiseksi, sillä silloin se erilaisuuden viehätys katoaa. Usein kuulee sanottavan että ihminen rakastuu henkilöön huolimatta toisen kansalaisuudesta, mutta kyllä se kulttuuri tulee siinä samassa paketissa.

Kaksikulttuurisessa suhteessa joudutaan tekemään päätöksiä sellaisista asioista kuin mihin asetutaan asumaan, mahdollisesti jomman kumman kotimaahan, mitä kieliä lapselle puhutaan, millaisia tapoja otetaan arkeen käyttöön ja miten uskon asioihin suhtaudutaan. Ympäristön suhtautuminen on aina lopulta yllätys ja se ymmärtääkö omassa maassaan asuva puoliso toisen aallonpohjia sopeutumisessa ja sopeutumisen jälkeen jatkuvassa kahden maan välitilassa olemisessa. Parasta olisi. Oma mieheni sanoo näkevänsä Turkin ihan toisin silmin sen jälkeen kun aloimme asua yhdessä. Turkki ulkomaalaisen kantilta näyttää molemmat ääripäät, ärsyttävimmillään se on ulkomaalaisen elämän hankaloittamista virastoissa, joissa luukun takana kukaan ei halua ymmärtää aksentilla puhujaa tai saa ulkomaalaisen henkilötunnusta missään toimimaan, mollottelua ja suureen ääneen kommentointia, miellyttävimmillään se taas on aitoa kiinnostusta, kohteliaisuuksia ja etuoikeutettua kohtelua. Puoliso ymmärtää maansa tavat, huonot sekä hyvät, mutta asettuu aina ulkomaalaisen valittunsa puolelle. Siinä heiluvat toisinaan sukujen perinteet mutta mielestäni on tervetullutta tuuletella ikiaikaisia tapoja ja kyseenalaistaa piintyneitä toimintamalleja.

Molemmilla on omat lapsuusmuistonsa ja tärkeät perinteet, vaikka ei voisi vähempää kiinnostaa suunnata uhrijuhlan aikaan sukulaisten lihapatojen äärelle niin kannattaa miettiä onko se juuri ollut puolisolle se tärkeä juhlapyhä jo lapsena. Kun mieskin kerran jouluna hyppii tonttulakki päässä, kuuntelee sadatta kertaa samoja jouluvirsiä ja maistelee epämääräsen näköisiä laatikoita, niin kestää sitä kerran vuotiset uhrijuhlat aika kevyesti. Perheeseen syntyvä lapsi edustaakin sitten kahta kulttuuria ja samassa paketissa. Toivottavasti hän istuu tulevaisuudessa hymyssä suin niin porkkanalaatikon kuin lihapatojenkin äärellä.

Kun elää henkilön kanssa, joka ajattelee tietyllä lailla samoin mutta toisaalta taas ihan eri tavoin, oppii paljon itsestään. Kaksikulttuurisessa suhteessa jos missä on ensiarvoista että tärkeimmät arvot ovat samat, pikku jutuista on turha kiistellä ja niiden kanssa oppii elämään puolin ja toisin. Jos toinen on sujut sen kanssa että meillä ei tehdä kolmen lajin illallisia vaan kolmen päivän laatikkoruokia niin vastavuoroisesti voi juoda itsensä teemyrkytysen partaalle sukulaisissa ja jaksaa hymyillä vielä vaikka olisi jo mieluusti nukkumassa.

Meillä molemmat kulttuurit ovat aika lailla läsnä arjessa, saunaa on suunniteltu vierasvessaan eikä hirvenlihasäilykettä saa avata ilman että mieskin on kotona. Suomen reissuillani huomaan kuitenkin olevani joissakin asioissa jo ihan turkkilainen, samalla tajuan mieheni taas ihannoivan monia suomalaisia tapoja. Hänellä on mahdollisuus romatisoida suomikuvaa, ah kuinka ihanaa olisi asustella niissä jylhissä metsissä pienessä pirtissä, kalastella järvissä ja juoksennella pitkin asumattomia metsiä tai kuinka viisas onkaan suomalainen joka pukeutuu tuulipukuun, tuohon joka sään asusteeseen. Parempi kuitenkin näin, olisi aika raskasta jos oma puoliso ei arvostaisi eikä olisi kiinnostunut minun kotimaastani.

Olen tavannut muutamia vanhempia pariskuntia, jotka edustavat kahta eri kulttuuria. Monilla heistä on kehkeytynyt oma kieli, sekoitus kahta tai jopa useampaa, miten ihastuttavaa, oma salakieli! Kun on tehnyt pitkän matkan yhdessä halki ympäristön mielipiteiden, sovittelujen, uuden oppimisen ja toisen tukemisen, hioutuu aika tiiviiksi yksiköksi jolla pitääkin olla vähintään oma salakieli.

Kahden kulttuurin dilemma: Suomeen tarkoitetut rattaat pinteessä turkkilaisessa ympäristössä

Hyvää ystävänpäivää ja nautinnollista rakastavaisten päivää niille, jotka sitä viettävät!