Kieli solmussa

Mitä kuuluu? Mistä olet kotoisin? Tutut kysymykset kertovat turkkilaiselle paljon uudesta tuttavuudesta, murre paljastaa tarkkaavaiselle tulijan alueen jo ennenkuin hän ehtii kertoa kotikaupunkinsa. Istanbulin kieli on se kieli, jota turkkilaiset määrittävät yleiskieleksi. Kaupungeissa murteet alkavat kadota ja virastoissa puhutaan yleiskieltä, koulutetun ja kouluttamattoman väestön välillä on puhekielen ero, kaupungeissa tuskin törmäät asianajajaan tai lääkäriin, joka puhuu vahvaa kotikylän murretta. Moni ryysyistä rikkauksiin noussut on joutunut opettelemaan puhekielen, jota niissä piireissä odotetaan. Lähimaiden kielialueet vaikuttavat vahvasti rajaseuduilla, vaikutteita on esimerkiksi arabin ja azerin kielestä.


Lomakohteissa työskennellessä kuuli paljon vahvaa idän murretta, kurdia ja etelärannikon murretta, Antalyalaisilla on omansa, jossa on myös paljon poikkeavia sanoja. Usein nuoriso puhuu kaupungeissa yleiskieltä, television ja median vaikutus on ollut suuri ja kansan liikkuminen on lisääntynyt. Vanhemman taksikuskin tai kotirouvan puheessa sen sijaan säilyy usein oman kylän murre, heillä ei ole ollut tarvetta päästä siitä eroon. Viime vuosina muutto maalta kaupunkeihin on kiihtynyt, usein tietystä kylästä tulijat muuttavat kaupungissa samalle alueelle ja omia tapoja pyritään vaalimaan ainakin vanhemman väestön keskuudessa, niin myös kieltä. Kaupunkien kortteleissa törmää usein kaupunkiin muuttaneiden perustamiin kylä yhdistyksiin, jonne kokoonnutaan puhumaan omaa murretta, juttelemaan taakse jääneestä elämästä ja tuetaan toinen toista, tavalla tai toisella. Moni joutuu hankkiutumaan vahvasta murteestaan eroon työpaikan ja uuteen yhteisöön sopeutumisen vuoksi, itäisen alueen vahva murre ei ole kaupungeissa positiivinen lisä työpaikan metsästyksessä.

Entinen kotikaupunkini Ankara kuuluu länsi-Anatolian murrealueeseen, omaan kieleenkin on jäänyt sieltä vaikutteita, paljasjalkainen ankaralainen kuulostaa toisinaan mutisevan ja sanoja yhdistetään pötköksi, kuten bunlar ( nämä) taipuu herkästi bunnar, Ankaran lähikylistä tulleita nuoria miehiä saattaa kaupunkilaismimmi katsoa nenän vartta pitkin, loppu tavuja venytellään ja k vaihtuu g:ksi, kardeş (veli) onkin gardeş. Poika on paljastanut itsensä juntiksi. Ankaralaiset ovat  anatolialaisia ja vanhanaikaisia, kieli on kohteliasta ja sanasirkus kauppaan tullessa ja lähtiessä kestää kauan, kaupungin korrektius tulee esiin puhekielessä.

Uusi kotikaupunkini Izmir on puheessakin, asukkaidensa tyyliin, rennompi ja modernimpi. Izmirin lähialueiden pienissä kylissä läntisen Turkin murre tulee parhaiten esiin, puhe kuulostaa laahaavalta, konsonantteja tiputellaan lauseen keskeltä ja korvataan ne pitkillä vokaaleilla, kahve (kahvi) onkin laiskasti gaahve. Izmir tuntuu Ankaran jälkeen kielellisesti huolettomalta, kiittely ja toivottelu asioinnin yhteydessä on vähäisempää. Asukkaat ottavat herkemmin kontaktia tuntemattomaan ja jutustelun hierarkian rajat ovat helpommin rikottavissa. Asioidessa kaupassa puhekielessä on rennompi ote eikä fraasien viljely ole niin tarkkaa. Ajauduimme äskettäin juttusille vanhemman rouvan kanssa bussipysäkillä, kaunista turkkia viljellyt vanhempi rouva innostui kuullessaan meidän juuri muuttaneen Ankarasta ja paljastui itse samaisen kaupungin kasvatiksi, ah ankaralaiset ovat niin säntillisiä ja tavat kuuluvat jo puheesta, täällä sen sijaan puhutaan kuten toimitaan, vähän sinne päin ja miten sattuu, valisti rouva meitä tuhahdellen ennen kuin hyvästeli meidät asianmukaisin fraasein, samoin me, Iyi günler Hanimefendi, iyi yolçuluklar size! ( Hyvää päivänjatkoa arvoisa rouva, hyvää matkaa teille!)


Edellisessä työpaikassa olin ajoittain todellakin kieli solmussa jos olin tekemisissä vahvaa idän murretta puhuvan turkkilaisen kanssa, monesti oli pyydettävä puhujaa useita kertoja toistamaan, hidastamaan ja tarkennettava vielä sana sanalta.  Hankalimpia olivat tilanteet puhelinkeskusteluissa, turkkilaisen kanssa puhuessa elekieli on niin suuressa osassa että sen avulla ymmärretään jo paljon, vaikka murre olisi vaikea on elekieli ainakin yhdistävä tekijä. Yhdessä ankaralaisessa lempikahvilassani omistajat olivat mustanmeren rannikolta saapuneita ja toisinaan kysymykset menivät minulta ihan ohi, Kim bu Fadime? ( Kukas tämä Fadime on?) kyselyyn ihmettelin miehelle että nyt muistaa vanha herra tytön nimen väärin, ennenkuin selvisi että Fadime on alueen naisista käytetty nimitys. Eri kaupungeissa ja kielialueilla on ihan omia sanoja ja fraaseja, eikä niitä ulkomaalainen ainakaan opi kuin ajan kanssa.

Murteen lisäksi oman sävyn puheeseen tuo kulttuuri, jonkun sanonnan perimmäinen tarkoitus saattaa selvitä vasta vuosia myöhemmin, taustalla on vanhoja uskomuksia, perinteitä ja historiaa. Miksi lapselle leperrellään ne kadar çirkin bu çocuk? (mikäs pieni rumilus tämä lapsi onkaan?) Lasta kutsutaan nätisti rumaksi koska liika kehuminen vetää puoleensa pahoja ja vahingollisia katseita. Lainasanat taas ovat vääntyneet turkkilaisittan ja toisinaan on vaikea ymmärtää asiayhteyttä. Kesti pitkään ennenkuin ymmärsin miksi suihkun jälkeen toivoteltiin saatler olsun? (Kulukoon tunnit) Alkuperäinen toivotus on ollut Sıhhatler olsun, sıhhat juontuu arabinkielisestä sanasta, joka tarkoittaa terveyttä mutta sanonta on aikojen kuluessa muotoutunut turkiksi toiseen muotoon.

Turkin kieli on antoisa kieli oppia eikä murteiden sekamelskaa kannata pelätä, kaupungissa asuja jää alussa niiden ulkopuolelle sillä kouluissa ja työpaikoilla on yleensä käytössä yleiskieli, turkkilaiset ovat armollisia ulkomaalaisen oppijan apureita ja otettuja yrittämisestä. Pienissä kylissä harjaantunut kielen oppija kohtaakin sitten usein jo ihan oman kielimaailmansa. Alueiden murteet asuvat vahvasti pienissä teekuppiloissa, joissa pössytellään vesipiippua ja pelataan tavlaa, vanhempien taksikuskien suussa, markkinapaikoilla torimummojen puheissa ja vanhan kansa parissa.

Onko sinulle sattunut hassuja kielellisiä kömmähdyksiä tai murteiden väärinkäsityksiä?