Onko Mikkeliin mänijöitä?

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 12 vuotta siitä kun tulin Turkkiin töiden takia ja 7 vuotta kun päätin jäädä tänne pysyvästi. Onko tullut joskus mieleen pakata laukut ja lähteä? Aika monta kertaa esimerkiksi silloin kun sanoin itseni irti ja mittailin kalliin vuokraluukkumme katon saumoja miettien mitäs nyt? Tai silloin kun oli pula asunnosta ja töistä, muutamina huonoina päivinä kun yhdenkään turkkilaisen ymmärtäminen ei huvittanut ja telkkari pauhasi taas uusia älyttömyyksiä maan politiikasta. Vuosien aikana lukemattomat entiset työkaverit, tutut ja ystävät ovat lähteneet. Nyt riitti, kiitos ja näkemiin. Osa on tullutkin lähteäkseen, muutaman vuoden työkomennukselle, osa on on tullut jäädäkseen, on niitäkin jotka ovat pakanneet laukkunsa jo useamman kerran mutta haaveilevat vieläkin comebackista Turkkiin. Ymmärrän heistä jokaista, on niin vaikea jäädä mutta vähintään yhtä vaikea on joskus lähteä.


Tuli tänne sitten avioliiton, oman työn, miehen työn tai eläkepäivien vuoksi, jossain vaiheessa jokainen tapaamani on ollut epätoivon partaalla. Turkki on mahdottomien asioiden maa, se potkii päähän kerta toisensa jälkeen, ravistelee ja kiirehtii eteenpäin. Suomalaisella menee kauan ymmärtää että maassa ei ole samanlaisia tahoja joihin otetaan yhteyttä hädän hetkellä kuin Suomessa, mihin valitetaan kun oleskelulupapaperit ovat kadonneet, lasta kiusataan tarhassa tai hoitaja valtionsairaalassa osoittautuu yhteistyökyvyttömäksi? Ei mihinkään. Jos on arvovaltaa ja suhteita marssitaan päättävien elimien luo, ensin ystävällisesti mutta tiukasti puhellen, lopulta uhkaillen. Ellei rahkeita ole, alistutaan kohtaloon. Olen kasaillut toimintasuunnitelman palapelin paloja kokoon itsekin vuosikausia, mahdollisimman jouheva elämä Turkissa on harkinnan ja suunnittelun tulosta vaikkei se siltä ehkä päällepäin vaikuta.


Turkissa asuu reippaasti yli 70 miljoonaa ihmistä, nykyisessä kotikaupungissani joka tuntuu Ankaran jälkeen sopivan kompaktilta asukkaita on yli 4 miljoonaa, siis lähimain Pohjoismaisen maan verran.  Turkissa asiat hoidetaan enemmistön ehdoin, onhan se nähty viime aikoina politiikassakin, vähemmistöt odottakoot vuoroaan. Turkkilaiset oppivat jo leikkipuistoissa ja tarhoissa olevansa osa suurta massaa, jossa toimitaan enemmistön ehdoilla, kyynärpäillä ja etuilulla. Kouluissa käy viimeistään selväksi mitä on elämä väkirikkaassa hierarkiassa, tärkeää ei ole kuka on oikeassa vaan kuka on korkeimmalla. Päähän potkittua yksilöä ei ole aikaa paijalla tai tsempata, ylös sieltä ja mukaan joukkoihin! Tuttavani ihmetteli miksei ulkomaalaista lasta oteta ollenkaan huomioon tarhassa ja yritetä sopeuttaa ryhmään? Ei tietenkään, tämähän on Turkki. Yksilö sopeutukoon joukkoon.


Viimeeksi viime viikolla sain viestin ystävältä, sanoin itseni irti, muutan Suomeen, nyt riittää. En yhtään ihmettele. Jatkuva taistelu paikasta auringossa ja epävarmuus tulevaisuudesta ovat valvottaneet yhtä jos toistakin maahanmuuttajaa. Hulluja pomoja, epäinhimmillisiä työehtoja, surkeaa palkkaa, kyynelkaasua olohuoneeseen ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Oman empiirisen tutkimuksen mukaan suurin osa palaa Turkista Suomeen kun lapset menevät kouluun, vasta lapsen varttuessa koulujen lukukausimaksut ja siihen päälle tulevat muut erinäiset lisät iskevät tajuntaan. Osa lähtee iän myötä kun tulee huoli vanhuuspäivien eläkkeestä ja pärjäämisestä, mihin kärrätään suomea puhuva dementoitunut mummeli? Parisuhteen muuttuessa karikoksi moni palaa kotimaahan, yksinäisen naisen elämä Turkissa on huomattavasti hankalampaa kuin Suomessa ellei avioerossa ole sitten sattunut saamaan sievoisia elatusrahoja ja ehtinyt rakentaa maahan omaa verkostoa. Moni lähtee kahlattuaan vuosikausia armottomassa turkkilaisessa työviidakossa, johon harvemmin aurinko paistaa, nyt riitti on tutuksi tullut viesti varmasti monen Turkissa asuvan ulkosuomalaisen postilaatikossa.

Meitä tänne jääneitäkin kuitenkin on, tosin suurin osa meistä tottuu ajan kanssa ajatukseen ettei  mikään päätös ole täysin pysyvä. Ajautuuko maa tänä vuonna täydelliseen kaaokseen? Mitä tapahtuu vaalien jälkeen? Istuimme miehen kanssa pari viikkoa sitten terassilla  ja hymyilimme ohi kulkevalle  letkeälle Izmirille, huokasin että mitä jos Izmirkin muuttuu, mitä jos Turkki kulkee sinne minne emme halua? Sitten me taas muutetaan mies hörähti, vaikka pienelle saarelle luomuviljelijöiksi.

Vaalijännitys on katossa, normaalisti latteat paikallisvaalit ovat saaneet ihan erilaiset mittakaavat. Kaiken vaalitohinan keskellä elämä on jatkunut normaalisti, aurinko on noussut, on tehty aamupalaa, sekoiltu kellonajoissa, hyvästelty ukki ja mummi kotimatkalle, paranneltu kurkkukipua, katsottu piirrettyjä, kasattu leegoja ja laitettu lounasta. Aina kun tänne jo kalustoon kuuluvaksi laskettu ystävä ilmoittaa palaavansa Suomeen, muljahtaa mahassa ilkeästi. Eihän meidänkin tarvitse joskus lähteä, eihän ainakaan sen takia että on pakko?
  
Oletko miettinyt paluuta Suomeen, onko moni ystävä ja tuttava vuosien varrella palannut?