Onko Mikkeliin mänijöitä?

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 12 vuotta siitä kun tulin Turkkiin töiden takia ja 7 vuotta kun päätin jäädä tänne pysyvästi. Onko tullut joskus mieleen pakata laukut ja lähteä? Aika monta kertaa esimerkiksi silloin kun sanoin itseni irti ja mittailin kalliin vuokraluukkumme katon saumoja miettien mitäs nyt? Tai silloin kun oli pula asunnosta ja töistä, muutamina huonoina päivinä kun yhdenkään turkkilaisen ymmärtäminen ei huvittanut ja telkkari pauhasi taas uusia älyttömyyksiä maan politiikasta. Vuosien aikana lukemattomat entiset työkaverit, tutut ja ystävät ovat lähteneet. Nyt riitti, kiitos ja näkemiin. Osa on tullutkin lähteäkseen, muutaman vuoden työkomennukselle, osa on on tullut jäädäkseen, on niitäkin jotka ovat pakanneet laukkunsa jo useamman kerran mutta haaveilevat vieläkin comebackista Turkkiin. Ymmärrän heistä jokaista, on niin vaikea jäädä mutta vähintään yhtä vaikea on joskus lähteä.


Tuli tänne sitten avioliiton, oman työn, miehen työn tai eläkepäivien vuoksi, jossain vaiheessa jokainen tapaamani on ollut epätoivon partaalla. Turkki on mahdottomien asioiden maa, se potkii päähän kerta toisensa jälkeen, ravistelee ja kiirehtii eteenpäin. Suomalaisella menee kauan ymmärtää että maassa ei ole samanlaisia tahoja joihin otetaan yhteyttä hädän hetkellä kuin Suomessa, mihin valitetaan kun oleskelulupapaperit ovat kadonneet, lasta kiusataan tarhassa tai hoitaja valtionsairaalassa osoittautuu yhteistyökyvyttömäksi? Ei mihinkään. Jos on arvovaltaa ja suhteita marssitaan päättävien elimien luo, ensin ystävällisesti mutta tiukasti puhellen, lopulta uhkaillen. Ellei rahkeita ole, alistutaan kohtaloon. Olen kasaillut toimintasuunnitelman palapelin paloja kokoon itsekin vuosikausia, mahdollisimman jouheva elämä Turkissa on harkinnan ja suunnittelun tulosta vaikkei se siltä ehkä päällepäin vaikuta.


Turkissa asuu reippaasti yli 70 miljoonaa ihmistä, nykyisessä kotikaupungissani joka tuntuu Ankaran jälkeen sopivan kompaktilta asukkaita on yli 4 miljoonaa, siis lähimain Pohjoismaisen maan verran.  Turkissa asiat hoidetaan enemmistön ehdoin, onhan se nähty viime aikoina politiikassakin, vähemmistöt odottakoot vuoroaan. Turkkilaiset oppivat jo leikkipuistoissa ja tarhoissa olevansa osa suurta massaa, jossa toimitaan enemmistön ehdoilla, kyynärpäillä ja etuilulla. Kouluissa käy viimeistään selväksi mitä on elämä väkirikkaassa hierarkiassa, tärkeää ei ole kuka on oikeassa vaan kuka on korkeimmalla. Päähän potkittua yksilöä ei ole aikaa paijalla tai tsempata, ylös sieltä ja mukaan joukkoihin! Tuttavani ihmetteli miksei ulkomaalaista lasta oteta ollenkaan huomioon tarhassa ja yritetä sopeuttaa ryhmään? Ei tietenkään, tämähän on Turkki. Yksilö sopeutukoon joukkoon.


Viimeeksi viime viikolla sain viestin ystävältä, sanoin itseni irti, muutan Suomeen, nyt riittää. En yhtään ihmettele. Jatkuva taistelu paikasta auringossa ja epävarmuus tulevaisuudesta ovat valvottaneet yhtä jos toistakin maahanmuuttajaa. Hulluja pomoja, epäinhimmillisiä työehtoja, surkeaa palkkaa, kyynelkaasua olohuoneeseen ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Oman empiirisen tutkimuksen mukaan suurin osa palaa Turkista Suomeen kun lapset menevät kouluun, vasta lapsen varttuessa koulujen lukukausimaksut ja siihen päälle tulevat muut erinäiset lisät iskevät tajuntaan. Osa lähtee iän myötä kun tulee huoli vanhuuspäivien eläkkeestä ja pärjäämisestä, mihin kärrätään suomea puhuva dementoitunut mummeli? Parisuhteen muuttuessa karikoksi moni palaa kotimaahan, yksinäisen naisen elämä Turkissa on huomattavasti hankalampaa kuin Suomessa ellei avioerossa ole sitten sattunut saamaan sievoisia elatusrahoja ja ehtinyt rakentaa maahan omaa verkostoa. Moni lähtee kahlattuaan vuosikausia armottomassa turkkilaisessa työviidakossa, johon harvemmin aurinko paistaa, nyt riitti on tutuksi tullut viesti varmasti monen Turkissa asuvan ulkosuomalaisen postilaatikossa.



Meitä tänne jääneitäkin kuitenkin on, tosin suurin osa meistä tottuu ajan kanssa ajatukseen ettei  mikään päätös ole täysin pysyvä. Ajautuuko maa tänä vuonna täydelliseen kaaokseen? Mitä tapahtuu vaalien jälkeen? Istuimme miehen kanssa pari viikkoa sitten terassilla  ja hymyilimme ohi kulkevalle  letkeälle Izmirille, huokasin että mitä jos Izmirkin muuttuu, mitä jos Turkki kulkee sinne minne emme halua? Sitten me taas muutetaan mies hörähti, vaikka pienelle saarelle luomuviljelijöiksi.

Vaalijännitys on katossa, normaalisti latteat paikallisvaalit ovat saaneet ihan erilaiset mittakaavat. Kaiken vaalitohinan keskellä elämä on jatkunut normaalisti, aurinko on noussut, on tehty aamupalaa, sekoiltu kellonajoissa, hyvästelty ukki ja mummi kotimatkalle, paranneltu kurkkukipua, katsottu piirrettyjä, kasattu leegoja ja laitettu lounasta. Aina kun tänne jo kalustoon kuuluvaksi laskettu ystävä ilmoittaa palaavansa Suomeen, muljahtaa mahassa ilkeästi. Eihän meidänkin tarvitse joskus lähteä, eihän ainakaan sen takia että on pakko?
  
Oletko miettinyt paluuta Suomeen, onko moni ystävä ja tuttava vuosien varrella palannut?


Kommentit

  1. Nyt muljahti mahan pohjassa täälläkin, nimittäin tätä samaa on tullut nyt mietittyä kuluneen puolen vuoden-vuoden aikana useampaan otteeseen. Jatkaako eloa täällä, jossa kuitenkin koti ja elämä on, vaiko aloittaa "alusta" suomessa? Suomeen muutto ei kyllä houkuttele monestakaan syystä, mutta tuntuu, että elämä täällä, etenkin työaikojen ja lapsen koulun aloittamisen takia, tuntuu hiukkasen ahdistavalta. Katsotaan nyt mitä nämä vaalitulokset tuo tullessaan ja mihin uomiin tämä maa lähtee kulkemaan, sitten tietää mikä siirto tehdään, jos mitään tehdään.

    Mutta siis, en koskaan näiden 8 vuoden aikana ole miettinyt suomeen paluuta niin paljon kuin näinä viimeisimpinä kuukausina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viimeisen vuoden aikana on muljahdellut muutaman kerran oikein kunnolla Turkin takia. En yhtaan ihmettele etta olet miettinyt viime aikoina paluuta Suomeen, niin on tehnyt varmasti moni, en muista itsekaan etta koko 12 v aikana maan tila olisi saanut nain huolestuneeksi kuin viime aikoina, tulee vakisinkin usein mieleen etta mita seuraavaksi? Meille elaman aloittaminen alusta Suomessa tuntuu taysin mahdottomalta asialta eika sita ole koskaan tosissaan mietitty, todennaköisempi vaihtoehto taitaisi olla tuo luomuviljely autiolla saarella. Vaalit meni ja seuraavat on jo tulossa, monella on varmaan takki aika tyhja tuloksen selvittya. Huoh.

      Poista
  2. kokemus ulkomailla asumisesta on lyhyt ja ollaan miehen työn perässä. ensi komennut Malesiaan oli kova pala. kiroilin, haistattelin, haukuin niin että sylki suusta lensi...uuteen tottumien vei aikansa ja lopulta, kun aloin saada jo paikallisista ystäviä ja oli enemmän tekemistä! pam! Kiinassa ollaan! kohta tästä lähden taas Suomen kesään ja menen vanhaan työpaikkaan kesätöihin. Omasta työstä luopuminen oli paha paikka ja sitä napanuoraa ei ole vieläkään katkaistu. Jokaisessa maassa omat hyvät ja huonot puolensa. Tänään taas niin kiehautti, kun kiinalainen huusi kuin hinaaja ja varmaan haistatteli...olin yhtä tyhmä kuin se ja näytin kieltä...joskus vaan keittää yli...vaikka ei sais mennä samalle tasolle. Voi hyvin ja tsemiä sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon etta omasta työsta luopuminen on ottanut tiukille, tekee varmaan hyvaa paasta kesatöihin tuttuun paikkaan. Vuosien vieriessa lahteminen samoin kun palaaminen Suomeen on aina suurempi haaste, nuorena sita on niin huoleton ja vastaanottavainen.

      Poista
  3. Näitä ristiriistaisia tuntemuksia kotimaista ei tiedä muuta kuin muut maahamuuttajat ja niitä ei osaa edes toiselle selittää. Jotenkin ulkomaila asuminen avartaa, mutta monella tapaa myös asettaa immeisen haavoittuvaiseksi - kun tietää millaista muussa maassa on asua kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Täytyy sanoa, että tämän vuoden aikana on tullut monia hetkiä, jolloin olen vähän katunut Suomeen muuttoa Englannista. Itsellä on ollut suhteellisen helppoa ja omaa perhettä lähellä on ihana olla, mutta kun joutuu seuraamaan vierestä puolison hankaluuksia, niin tiukkaa tekee joskus. Meillä oli monia hyviä syitä muuttaa, mutta se tutun elämän ja kielen jättäminen olisi ollut hyvä syy jäädä. Yritän vaan itsekin muistaa, että vaikka osasin kielen, niin se kotiutuminen Englantiin kesti todella monta vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nain se on ja jokainen lahtenyt varmasti joskus pohtii omassa mielessaan plussia ja miinuksia, mita jos ja varsinkin silloin kun asuinmaassa on asiat tukalassa tilanteessa. Sopeutuminen Suomeen on varmasti hankalaa.

      Poista
  4. Niinpä, mitäpä tuohon enää lisäisi, samat jutut vaikka eri maa. Silti, tulee ihan kohta täyteen 40 vuotta Algeriassa. Vanhemmiten rupeaa vaan ajattelemaan enemmän terveydenhoidollisia puolia, vaikka eipä se tulevaisuus Suomessakaan vanhuksille kovin kummoiselta näytä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 40 vuotta, wau, se on kunnioitettavan pitka suhde sinun ja Algerian valilla! Eipa tuo vanhustenhuolto tosiaan kovin ruusuiselta vaikuta Suomessakaan, taalla taitaa moni palkata edelleen itablokin maista hoitajan kotiin itselleen.

      Poista
    2. Tähän väliin täytyy todeta, että äitini on Suomessa ihan pulassa mummini hoidon suhteen. Mummi kotiutettiin sairaalasta jo ties kuinka monennen kerran, vaikka hänelle on pyydetty hoitopaikkaa. Mummi ei enää tunne äitiä eikä kotia :(. Sairaanhoitajien (jotka ovat häntä hoitaneet) mukaan ei enää pärjää kotona, mutta lääkärin sana on laki, lääkärin, joka on tavannut mummin vain pikaisesti :(. Yksityiselle pääsisi, mutta hoitomaksu on tuhansia euroja kuussa. Näin Suomessa...

      Poista
    3. Voi kun ikavaa :( Ei kuulosta kovin hyvalta, vanhuksille ei taida enaa riittaa paikkoja hoitolaitoksissa Suomessa.

      Poista
    4. Vähän on sellainen tunne, että nykyisin Suomessa "rahalla saa ja hevosella pääsee" :(. Mietimme jo "kolehdinkin" keräämistä hoitopaikan saamiseksi, muttemme taida saada joka kuukausi sellaisia summia kasaan, joilla yksityinen hoito katettaisiin. Äiti on ehdottanut sellaistakin vaihtoehtoa, että mummi muuttaisi äidin ja isän luokse, muttei mummi oikein halua, tai ei halunnut vielä silloin, kun asian ymmärsi. Isäni äitihän asui kanssamme kuolemaansa asti... Täytyy vain toivoa, että kohdalle osuisi vielä lääkäri, joka hoitopaikkatarpeen myöntäisi! Mutta kovin ruusuista ei siis ole vanhusten hoito Suomessakaan. Ei, välttämättä, vaikka sen hoitopaikan sattuisi jotenkin saamaankin; paljonhan on puhuttu siitä, että vanhuksia makuutetaan märissä vaipoissa jne.

      Poista
    5. Mun isoaiti oli muutaman vuoden ennen kuolemaa hoitokodissa, joka oli viela hyvassa maineessa, pieni, jokaisella oma huone ja ihan kivasti sisustettu, mukavasti metsanreunassa. Monesti oli kylla sellainen olo etta mammaa siella makuutettiin ja kenellakaan ei ollut aikaa kayda hanta katsomassa, ei jaanyt hyva maku asiasta. Suomessa ihmiset eivat arvosta vanhuutta, kaikki haluavat olla ikuisesti nuoria ja kuolemaan suhtautuminen on vaikeaa, siita varmaan johtuu se, etta monen on kuitenkin helppo ummistaa silmansa silta todellisuudelta milta monen elama on hoitokodeissa joissa resurssit ovat varmaan usein tiukilla.

      Poista
  5. Me lähdetään nyt, mutta ajattelen koko ajan, että tulemme sitten takaisin, kun lapset ovat isoja. Minun on vaikea mielikuvitella meidän menevän Suomeen pysyvästi. Ajatus siellä käymisestä on jotenkin mukavampi:). Tosin nyt jokainen meistä odottaa jo Suomeen muuttoa dört gözle. Aikansa kutakin? Ei nykypäivänä tarvitse lyödä päätöksiä kiveen, vaan tarvittaessa saa muuttaa mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikansa kutakin, nykyisin on mahdollisuus tahda muutoksia tosiaan helpommin kuin ennen, toisaalta meille muutto Suomeen tuntuisi todella vaikealta asialta, eika sita olla tosissaan mietitty. Viime aikaiset tapahtumat Turkissa ovat saaneet miettimaan mihin maa on menossa ja mita jos tilanne kay tukalaksi ja laukut on oikeasti pakattava?

      Poista
  6. Aina välillä mietin Suomeen paluuta,mutta se tapahtuu aina kesäisin,sillä inhoan kuumaa loppukesää ,joten tuo tapahtuu aina heinä-elo-syyskuussa;D Mutta minähän olen jo 2 kertaa täältä lähtenyt pois ja sitten tullut takaisin,joten kai se riittää nyt. Täällä kyllä taitaa kuitenkin olla helpompaa kuin Turkissa.Täälläpäin arvostan etenkin terveydenhuoltoa,joka Suomeen muuttaessa olisi huonompi...tuollaiset ovat aika painavia syitä jäädäkö vai eikö. Joskus tekee mieli palata myös senkin vuoksi että lapsi on Suomessa;olisi helpompaa jos olisimme samassa maassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teilla siella on elama varmasti hieman tasaisemaa kuin taalla missa maa on sen verran epavakaa etta ollaan varsinkin viime aikoina oltu hieman varpaillamme. Toisaalta paivittainen elamamme on hyvaa, minullakaan ei ole terveydenhuollosta valittamista ja viihdyn asuinkaupungissamme. Tilanne taalla on kuitenkin mika on ja saa varmasti itse kunkin miettimaan etta mihin tassa lopulta ollaan menossa?

      Poista
  7. Olen lukenut blogiasi nyt hetken. Tykkään ulkosuomalaisten blogeista, kai omaa kaukokaipuutani niillä täytän. Hankalia argumentteja heitit. Kaikissa maissa on varmaan puolensa. Suomalainen yhteiskunta on melkoisen stabiili ja ennalta-arvattava. Peruspalvelut toimivat. Siitä saa tietty olla onnellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa lukemaan Tillariina! Suomalainen yhteiskunta tosiaan on tasaisen toimiva eika siella tarvitse olla sydan syrjallaan mita seuraavaksi tapahtuu, taalla viimeinen vuosi on ollut melkoista myllerrysta ja monella on tullut mitta tayteen.

      Poista
  8. En ole koskaan Suomeen palaamista vakavasti ajatellut. Lapsia ei ole, meilla molemmilla toita; mina IT-hommissa mies ajaa taksia talla hetkella. Ei mitaan ihmeellista johon Suomi houkuttelisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minakaan en haluaisi ajatella palaamista, en keksi yhtaan todella hyvaa syyta miksi palaisimme, miehen olisi tassa iassa tosi vaikea sopeutua Suomeen, puhumattakaan töiden saamisesta, en sopeutuisi itsekaan helposti. Meidan koti on taalla ja viihdymme taalla mutta, kuten tiedat, maan tapahtumat ovat viime aikoina saaneet miettimaan yhta ja toista, no jospa tama tasta rauhottuisi ja jokainen saisi jatkaa eloaan taalla kuten haluaa.

      Poista
  9. Kirjoitit taas niin hyvin!:)) Mulla tuli viime vuonna kaipaus päästä Suomeen joksikin aikaa, ( yli 20 Italia vuoden jälkeen) ja sainkin tilaisuuden ja päásin töihinkin muutamaksi kuukaudeksi. Mun mieheni ymmärsi mua ja lapset isoja, joten oli helppo lähteä. Tulos oli se, että tuli ikävä kotiin Italiaan..ja nyt on tasapainoisempi olo kun sain olla välillä Suomessa ja toisaalta tajusin, että haluan asua Italiassa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa hienoa etta paasit kokeilemaan millaista on elama Suomessa pitkan ajan jalkeen! Mulla ei ole oikeastaan ikava suomalaista elamaa, rakastan asua taalla ihan joka paiva mutta maan tila on talla hetkella hieman epavakaa, emme oikein tieda mita seuraavaksi on tulossa ja se saa huokailemaan ja mahan muljahtelemaan ikavasti. Tietynlaiseen vuoristorataan on totuttu mutta viimeisen vuoden aikana maassa on myllertanyt ennenakemattöman paljon.

      Poista
  10. Kyllä joskus on tullut mieleen, että minkälaista olisi asua Suomessa. Nykyisin en asiaa enää edes ajattele. Olen kotoisin pienestä pitäjästä, jossa en voisi kuvitella enää asuvani. Kiva siellä on käydä, mutta vain käydä. Ihmisiä on ikävä, mutta onneksi pääsen käymään pari kertaa vuodessa ja useamminkin, jos on tarvetta. Äiti on vielä elossa, joten hänen takiaan yritän käydä niin usein, kun pysyn. Ei taida korkean iän vuoksi enää koskaan pystyä tänne matkustamaan.
    Suomessa tunnen itseni jotenkin muukalaiseski. Kaikki on niin pilkulleen ja tarkkaa. Irlannissa ihmiset puhuvat ja nauravat ja hymyilevät. Suomessa taas mökötetään. Bussipysäkillä kaikki katsovat vihaisen näköisinä pipo silmillä kengänkärkiään, eikä kukaan edes tervehdi.
    Ja sitten se ainainen marina, kun siellä kuitenkin asiat pelaa ja ovat hyvin. Sekään ei riitä. Aina pitäisi saada enemmän ja enemmän. Me kun maksetaan paljon veroja!!!
    Minun elämä on nyt täällä. On töitä, pojilla koulut, ystäviä...vielä kun mieskin saisi tästä läheltä töitä. On tilaa asua ja elää. Lontoossa asuimme niin kovin ahtaasti ja nyt on onneksi tilaa!
    Moni ystävä lähti Englannista ja täältäkin takaisin Suomeen. Olen siis sanonut monta kertaa hyvästejä. Irlannissa on paljon mätää, mutta viime vuosi opetti katsomaan asioita erillä tavalla. Täällä nyt, mutta haave on joskus vielä asua, ainakin osan vuodesta jossain lämpimässä.

    Ps. Postauksesi luen aina, mutta kommentointi valitettavasti jää. Nyt ryhdistäydyin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En osaisi itsekaan kuvitella asuvani enaa kotikaupungissani Suomessa, en oikein osaa ajatella mita tekisin siella? Mun omat vanhemmat on muuttaneet pois, samoin monet lapsuudenystavat, harvat on enaa jaljella, töita olisi varmasti vaikea saada ja miehen todella hankala sopeutua. Se paivittainen elama minustakin tuntuisi vieraalta kun on tottunut ihan erilaiseen. Olen jo pitkaan ajatellut etta minun elama on taalla, viihdyn taalla ja rakastan asua taalla vaikka joskus asiat meneekin yli hilseen, tana vuonna Turkissa on vaalien vuosi ja sen myöta maa ottaa uutta suuntaa enka ole ihan varma on se sama suunta kuin meilla, sen vuoksi mahassa muljahtelee. Kommentoit silloin kun ehdit :D

      Poista
  11. Suomi on poissuljettu meidän vaihtoehtolistalta vuosia sitten enkä sinne haikaile, mutta ymmärrän niitä jotka Turkista Suomeen päättävät palata. Elämässä pitää tehdä ne ratkaisut jotka ovat perheelle parhaimmat. Jos töiden ohella joskus tarjoutuisi mahdollisuus käydä Suomessa pari kk, niin lapsille tämä varmaan olisi hieno kokemus ihan jo kielen kannalta, koska siellä muuten niin harvoin käydään. On kaikin puoli hyvä, että Turkki tuli koettua ja vaikka asiat olivat ihan hyvin, UK tuntuu oikealta ratkaisulta. Yhteistä perheaikaa on täällä huomattavasti enemmän. Istanbulin ruuhkia ei ole ikävä, mutta joitakin asioita kylläkin. Ehkä joskus vielä palaamme, ehkä emme. Aika sen näyttää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turkissa tuo perheen yhteinen aika on monella kortilla mutta siita otetaan sitten usein kaikki irti, me on yritetty maksimoida se mahdollisuuksien mukaan, nyt kun olen kotona niin se ei ole ongelma. Ruuhkia en minakaan kesta, onneksi olemme asuneet aina niin etta ruuhkia ei ole tarvinnut miettia. Kiva etta olette löytaneet sielta paikkanne ja ainahan tanne paasee takaisin jos silta tuntuu.

      Poista
  12. Miten sinulla/ teillä muilla onnistuu suhde turkkilaiseen mieheen?

    Olen surullinen.
    Jouduin tehdä vaikean päätöksen ja päättämään 2-vuoden yhteisen taivaltamisen turkkilaisen mieheni kanssa. Suhde oli alunperinkin vaikea, kun maahanmuuttaja työtön mieheni painiskeli rahahuolien parissa ja eli kädestä suuhun menetelmällä. Alusta asti inhotusta aiheutti myös mieheni tupakointi, vaikka turkkilaisista on tehty sellainen vitsikin, että he aina tupakoivat. Oli hyviä aikoja, jolloin mieheni oli huomaavainen ja ihana, joka piti minusta huolta. Miksi en huomannut varoittavia merkkejä kuitenkaan aikaisemmin? Syynä etäsuhde. Eihän etäsuhteessa pääse koskaan näkemään toisen ihmisen todellista luonnetta. Vasta muuttaessani samaan kaupunkiin, muuttui myös mieheni ja hänen todellisuus paljastui. Miehessäni oli alunperinkin ollut mielisairauden merkkejä. Aina häntä piti olla lohduttamassa, paapomassa, auttamassa työnhaussa, antamalla rahaa ja kuunnella hänen aiheetonta tiuskimista. Hän sai käsittämättömiä vihanpuuskia. Eikä mennyt kauaa, kun minulta meni seksihalut. Sitten meni kaikki muukin. En halunnut häntä lähelleni. Tupakan hajuinen suu ällötti ja en halunnut suudella ns. "tuhkakuppia". Mikään ei kelvannut. Enkä kaivannut miestäni, jos olimme erillään muissa kaupungeissa. Tästä mieheni pettyi ja hermostui tietysti lisää. Koulutus- ja työjutut eivät myös täsmänneet. Itse olen korkeasti koulutettu ja nähnyt paljon vaivaa elämäni eteen. Miehelläni oli hällä väliä asenne koulutuksen suhteen, mutta kuitenkin miljonäärin odotukset, että jonakin päivänä hän ajelee vielä Ferrarilla. Niin ja en halunnut enää Turkkiin. Tai no itseasiassa hänen perheensä asui lähellä Syyriaa ja en halunnut henkeni uhalla sinne lähteä. Mikään ei enää kiinnostanut ja innostanut. Piste i:n päälle oli vielä mieheni sairaalloinen mustasukkaisuus, joka paheni suhteen loppua kohden. Puhelimeni oli hänellä (ilman lupaani) tarkastuksessa ja viestit sun muut kuvat katsoi hän perinpohjin. Töissä sain käydä, mutta iltapäiväinen kuntosali harrastukseni oli hänelle liikaa ja kotona lonkkaa vetävä turkkilainen mieheni alkoi tylsistyneenä ajatella, että minulla on toinen mies ja en edes missään kuntosalilla käy. Asiat paisuivat riidoiksi ja sekasopaksi.

    Tässä sitä nyt ollaan. Olen helpottunut jokatapauksessa. Tosin nykyään tummatukkaiset suklaasilmäiset turkkilaiset miehet aiheuttavat minussa nykyään kylmiä väreitä ja juoksen karkuun.Ei, en halua enää. Rakastin ennen Turkkia ja turkkilaisia, koko kulttuuria, maata ja ihmisiä. Nyt vaan en enää pysty. En nyt, en ehkä koskaan. Luottamukseni on menetetty ja usko kadonnut. Kaipaan ja rakastan kyllä yhä turkkilaista miestäni, mutta näin on silti parempi...

    / Frida

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surullinen tarina :( Henkilökohtaisesti uskon etta suurin osa turkki-suomi suhteista kaatuu siihen, etta yleensa suomalainen nainen on korkeasti koulutettu mutta jostain syysta han löytaa Turkista itselleen kouluttamattoman alemman yhteiskuntaluokan kumppanin, alussa kaikki on ok mutta myöhemmin ongelmat alkavat, osa naista suhteista onnistuu, suurin osa ei. Alemmissa yhteiskuntaluokissa koulutustaso on alhainen, vaimon kuntosalilla kayminen tai kavereiden kanssa humputtelu on taysin tuntematon juttu, suomalaiselle naiselle se on itsestaanselvyys. Kumppanin valinta Turkista on tarkkaa puuhaa, niin se on turkkilaisillekin naisille, modernin paikallisen naisen suurin pelko on usein se, etta kumppani osoittautuukin liian vanhoilliseksi.

      Nainollen mulla ei ole muuta neuvoa kuin se etta erityisesti toisesta kulttuurista löytyvan puolison pitaisi olla samanvertainen, ma kayn kuntosalilla ja kavereiden kanssa ulkona, mieheni ei ole mitenkaan mustasukkainen mutta tiedan etta moni turkkilainen on, en voisi ikina kuvitella toimivaa suhdetta sellaisen miehen kanssa. Toivottavasti paaset yli suhteesta, muista etta kaikki turkkilaiset eivat ole samanlaisia, joka maassa ja kulttuurissa on monenmoista.

      Poista
    2. Niin se varmasti on, että vaikka kuinka on eri kulttuurista niin jotakin ydistävää pitäisi kuitenki olla, jotta suhteella olisi paremmat mahdollisuudet kestää.. Aurinkorannoilta harvemmin niitä koulutettuja kaupunkilaisia löytyy ainakaan ravintola/hotellipojista, mutta toki poikkeuksia on. Oman turkkilaiseni löysin maailmalta ja molemmat olemme koulut käyneet ja työ mitä hän tekee (IT) työllistää ihan varmasti ympäri maailmaa kunhan ennakkoluuloista vain pääsee. Ja mitä niihin ennakkoluuloihin tulee, niin ei kaikki turkkilaiset tosiaankaan ole niitä turistien perässä roikkuvia mustasukkaisia kouluttamattomia häntäheikkejä..

      Poista
    3. Totta puhut, ei aurinkorannikon hotellipojissakaan usein ole mitaan vikaa mutta se kuilu suomalaiseen koulutettuun on usein niin iso ja tulee usein esiin vasta alkuhuuman jalkeen kun arki alkaa. On hienoa jos on sellainen työ, joka työllistaa monessa maassa, se lisaa mahdollisuuksia vahan kaiken suhteen.

      Poista
  13. Meillä taas on se tilanne, että Suomeen piti palata toukokuussa, mutta nyt mietimmekin, että entä jos jäisimme vielä pidemmäksi ajaksi? Kukaan ei haluaisi lähteä Suomeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmarran hyvin, minakaan en haluaisi lahtea taalta ikina mihinkaan, poliittinen epavarmuus ja ailahtelevaisuus pistaa joskus kuitenkin miettimaan.

      Poista
  14. Olipa mielenkiintoinen postaus ja se kolahti myos minulla, taalla USAssa...Joskus ehka kirjoitan siita blogissani. Suomi on kylla houkutteleva vaihtoehto turvallisuuden, sukulaisten ja ystavien kannalta. Ja nain vanhemmiten se turvallisuus juuri painaa...

    Siis aivan ihana blogi sulla. Kavin joskus kauan sitten taalla, mutta sitten tuli blogitauko... ;)

    VastaaPoista
  15. Kiitti Susanna, kiva kun olet palannut taas bloggaamaan!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!

Suositut tekstit