Otteita arkipäivän iloista ja suruista

Turkissa asuessa tunnemaailma joutuu melkoiseen vuoristorataan, ihan arkisen päivän aikana ehtii kiihtyä usemman kerran raivostuttavaan tilaan mutta yhtä nopeasti pieni kiukku lauhtuu. Tapahtuu iloisia ja mukavia asioita, päivä paistaa eikä enää edes muista miksi tunti aikaisemmin teki mieli kaivaa passi laatikosta, pakata laukku ja suunnata johonkin missä ihmisen normipäivään ei kuulu aina hervotonta naurua, iloa, surua ja raivoa.


Aamu alkaa kivasti, Izmiriä ja monia Turkin alueita hellii yllättävä helmikuinen helleaalto, takkia pois ja fillarin selkään. Tarhamatkan aikana eteen tulee kuitenkin mustia pilviä. Ensimmäinen notkahdus on heti liikennevaloissa, joku puoliuninen painelee päin vihreitä ja jalankulkijat hyppivät sinne tänne. Senkin &/?+%&! huudan muiden mukana. Ennen tarhaa todistan vielä yhden törppöilyn ja viimeisessä risteyksessä olen jo niin raivoa täyteen ladattu että huudan, röyhkimykset, ettäs kehtaatte, etkö aio antaa tietää naiselle lapsen kanssa! Autoilijoilla on ikkunat auki lämpimällä ilmalla joten mateleva autojono pysähtyy heti, anteeksi huutelee auton ikkunasta päänsä ulos työntävä herra, kukaan ei kehtaa edes töötätä autojonossa.

Turkkilaisista usein sanotaan että heillä on tunteet pinnassa, ilo ja suru ovat lähellä toisiaan. Leppeä juttutuokio kadunreunassa vaihtuu yhtäkkiä vihaiseksi huudoksi ja sadatteluksi. Tasaista latua tuntuu näkyvän harvoin, enemminkin soratietä jossa pompitaan nopeasti eri suuntiin. Kun sujahtaa turkkilaiseen arkeen, ymmärtää aika nopeasti vaihtuvien tunnetilojen syyt.

Saavun tarhalle pyöräkypärä päätä kiristäen. Pulssi on korkealla ja tekisi mieli potkia pyöränrenkaita, samassa kiukku kaikkoaa ja unohtuu. Aulassa odottelee tytön tarhakaverin äiti, jonka kanssa juttelin edellisenä päivänä tulevan viikon pesusieni-projektista. Tässä on sulle pesusieni ja ostin sinullekin siihen koristeita, ole hyvä! Ihana ihminen, tulee niin hyvä olo, ei vaan siitä että pesusientä ei tarvitse enää lähteä hankkimaan koristeineen vaan lähinnä siitä että joku on ajatellut minua. Kotimatkalla aurinko paistaa, pyörä kiemurtelee liikenteen sekaan ja toisinaan jalkakäytävälle. Ennen kotia pysähdyn ostamaan rinkelit tutulta kauppiaalta ja sitten fillari parkkiin ja Alexin kanssa lenkille.

Koirapuistossa on kuhinaa, fiilis on katossa. Loistava ilma, hyvää seuraa sekä koiralle että itselle. Kotona mies on jo teenkeitossa ja laitetaan aamupalaa, verannalla on niin lämmin että ovia on pakko avata. Ja sitten aamurauhan katkaisee pora. Alakerran asukas on ostanut asunnon ylemmästä kerroksesta ja aloittanut remontin. Pora laulaa viikolla ja viikonloppuna, aamulla ja illalla. Hei vaan rauhallinen aamuhetki. Turkissa kerrostaloyhteisöissä remppamölyä siedetään hyvin, valittaakaan ei voi kun muistissa on oman asunnon pölyt ja mölyt, jotka häiritsivät muitakin kuin meitä. Mies soittelee hälytysjärjestelmästä vastaavaan fimaan kymmenettä kertaa, firma on päättänyt nostaa kuukausimaksua tekstiviesti-ilmoituksella monta kymppiä, tämä taistelu ja poran ääni ei ratkea aamupäivän aikana.

Turkkilaisessa arjessa tuntuu olevan monia kuumottavia hetkiä, liikenne, hullun pitkät työpäivät, kahelit pomot, oikeuksista tappeleminen moneen tuuttiin ja epävarmuus aina johonkin suuntaan. Turkki tuottaa niin uskomattoman määrän uutisia päivittäin että luulisi heikkomielistä hirvittävän. Totuus on kuitenkin että paikallinen tapa suhtautua uutisiin on ainoa järkevä. Niistä ei puhuta, ei päivitellä eikä niiden mukaan eletä ennenkuin uutinen koskettaa konkreettisesti omaa maanantaita. Omassa arjessa on usein tarpeeksi tilanteita eikä jokaista uutista parene jäädä pohtimaan.

Fillaroin ihmisvilinässä, ei kovin lepuuttavaa joten parkkeeraan fillarin ja käyn pähkinäkaupassa ja sekatavarakaupassa. Ehdin tarhaan juuri kun vanhempainkokous alkaa. Tunnin verran kuuntelemme kevään projekteista ja juttelemme lapsista yleisesti. Opettaja saa eräältä isältä aiheetonta kritiikkiä ja hiillyn sisäisesti tämän puolesta. Kokouksen jälkeen otamme omamme ja suunnataan rantaan. Tilaamme viereisestä kahvilasta teet puistonpenkille, verkkokalvojen kautta terapiaa. Tyyni meri, auringonpaiste, sininen taivas ja vastarannan silhuetti. Vierellä nauravat naiset ja lapset. Ommmmm mieli rauhoittuu. Nopeasti liikkuvan kaupungin keskellä lepää paljon nähnyt Izmirin tyyni lahti, se ei vähistä aaltoile joten en minäkään.

Rappukäytävässä on tilanne päällä. Mies seisoo pumpulit korvista roikkuen keskustelemassa toisen naapurin kanssa. Naapurin rouva ajatteli tuoda vanhan pesukoneen ovemme viereen säilöön, mies on eri mieltä. Tämä meidän ovenvierusta ei ole yleinen tila, johon tuodaan milloin mitäkin säilöön. Runttaan pyörää sisälle ja samalla Alex karkaa. Siinä vaiheessa kun tavoitan Alexin roskiksilta nuuhkimassa kissojen levittämiä luunpaloja, on pesukone jo viety takaisin ja mies keittämässä kahvia. Tytöllä on maitomuki edessä ja ruoka mikrossa.

Tilanteet vaihtuvat nopeasti. Kanssaihmiset kuten naapurit ja korttelin kauppiaat kuuluvat jokapäiväiseen arkeen. Poran soimisesta ei voi oikein valittaa sillä jokainen tietää ettei Turkissa ole mahdollista hoitaa asioita tietyn ajan sisällä vaan ne hoidetaan kun pystytään, vaikka iltamyöhällä. Parasta on laittaa siis pumpulit korviin ja antaa raivostuttavan hetken lipua ohi, edessä on pian jotain kivaa sillä täällä syklien mutkat ovat astetta jyrkempiä.

Illalla ladataan akkuja ja rentoudutaan, on arjen tokavika ilta ennen viikonloppua. Keittiön ikkunan kautta kantautuu naapurista musiikkia, Stingiä ja Roxettea. Hoilailen mukana samalla kun tyhjennän astianpesukonetta, samoin kuuluu tekevän naapuri. Kaveri soittaa kahdeksalta ja kutsuu meitä puistoon kunnes muistaa että olen suomalainen. Kymppinumeron Hüsseyin tuo pussin pihan greippejä ja muistuttaa yhtiökokouksesta tulevalla viikolla. Illalla vien Alexin illan viimeisille pihalle, tuijottelen tähtiä ja nautin kaupungin taustahuminasta, ikkunoja ikkunoiden perään, iloa ja surua kertaa monta miljoonaa. Huomisella on uudet tarinansa, hälyt, porut ja ilot.