sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Kiinni arkeen -askel 1

Pitkän kesän jälkeen paluu arkeen on ollut ajoittain hieman tahmeaa, lenkille lähtö ei ole ongelma mutta ruokarytmin ja terveellisten kotiruokien palautus on kokenut muutamia takapakkeja. Ensimmäinen askel on kuitenkin otettu palautuksessa takaisin arkeen, arkihan on ihan parasta mutta miten siihen paluu on niin vaikeaa?


Mies on lähtenyt töihin, olemme vielä hieman hukassa sopeutumisessa uusiin työvuoroihin, minä huusholleeraan nyt päällikkönä kipsikättä ja kartiopäässä kulkevaa koiraa, opettelen pyörittämään arkea uudessa kodissa ja ympäristössä. Meillä ei ole tarkoitus ryhtyä dieetille eikä ole tarkoitus kauheasti laihduttaa, tarkoitus olisi ottaa löysät pois ja palata ruokarytmiin, kuntoiluun ja herkutella yhteisinä vapaapäivinä.


Askel 1 tarkoitti meille tytön kanssa aloitettuja vaunuhölkkäilyjä, niitä on nyt plakkarissa kaksi, merenrantaa pitkin askel on aika kevyt, merta ja maisemia tuijotellessa unohtuu että naama alkaa punottaa ja hiki valuu, eka reissulta unohtuivat aurinkolasit ja taival tuskastutti silmiä siristellessä. Tyttö istuu kerrankin rauhallisesti rattaissa, kipsi on saanut rauhoittumaan rattaisiin.

 
Aamupala nautitaan kuten ennenkin, rauhassa ja raskaasti, sen jälkeen kevennetään lounaalla ja illallisella. Nyt syödään papuja oliiviöljyssä ja salaatteja, keittoja ja ihan tavallista kotiruokaa, heihei taikinaiset börekit, pizzat ja rasvaiset herkut, yritetään muistuttaa aivoja taas siitä että vihreä ja kevyt on hyvää, joopa joo, välillä yhteys tökkii.


Ulkoillessa syön uutta kaupunkia silmilläni, höpisen tytölle että mennäänpä kurkkaamaan tuo kulma, tuolla ei olla vielä käyty, katsos täällähän on lisää kissoja ja jänniä kauppoja. Tyttö kiljuu kukka niitä nähdessään ja niitähän riittää. Meren näkeminen saa molemmat huokailemaan edelleen, ihanaa meri tuoksuu ja sieltä tuleva merituuli tuo suolaa naamalle, auringon porotus ja ulkoilma on saanut meidät myös sen näköisiksi, aurinkolasien rajat ja tukka pystyssä. Sitähän voisi luulla jo karistaneensa ylimääräiset kilot pelkästä ulkoilmamyrkytyksestä.


Karşıyaka on täynnä loputonta parvekerimpsua ja kiireettömiä ihmisiä, vesipiippu huulessa, okey peli käynnissä, teekuppien äärellä  ja yrttejä, valkosipulia, viinirypäleitä, papuja kauppaamassa. Parvekkeita sisustetaan, on taulua, pitsiliinaa, pehmoleluja vaikka mitä, ihan kuin meidänkin
parvekkeelta niin ainakin uteliaita ihmisiä ja lörpöttelyjä.


Arkeen paluuseen sopivat aiemmin hämärtyvät illat, aikaiset lenkit, syksyn tuoksu vaikka onkin vielä ihan kesä. Tästä se arki alkaa ja lenkkeily, kuntosali saa odottaa huonompia ilmoja, nyt nautitaan ulkoilusta ja reippaasta menosta, ei kuitenkaan otsa rypyssä vaan hymy huulessa.




Onko teillä syksy tuonut mukanaan kuntokuurin? Haetteko kesän jälkeen rytmiä arkeen? Vinkkejä?

perjantai 27. syyskuuta 2013

Ruokaa ja hintoja

Tutkailin Tuulan ruokakorin hintaa Norjassa ja laitanpa tähän eiliset ostokseni ja hintoja perjantain kunniaksi. Sain kätevästi kaikki Nergis pazarista eli metrolinjan toisella puolella olevasta vihannes- ja hedelmäkaupasta, johon tulee tuoreita tuotteita joka aamu, samassa paikassa on myös hyvä juusto- ja oliivitiski, tarjolla on myös voita, jogurttia, itse tehtyä tomaatti- ja paprikapyreetä, tarhanakeittoaineksia, riisiä ja bulguria, mantia, hunajaa, tahinia, siirappia ja kanamunia. Tuotteet ovat selvästi kylätuotteita sillä tarjolla on eri kylien ja alueiden munia ja sen hetken pihamaan vihanneksia, viime viikolla oli pieniä kesäkurpitsoja kukintoineen.


Kauppakassiin pääsi seuraavia tuotteita:

Tomaatteja                                     1.4 kg    2.44 tl
Bibereitä eli turkinpippureita         180 g       80 krs
Kyläkurkkuja                                 600g      1.50 tl
Littanoita leikkopapuja                  500g      2.25 tl
Bursan persikoita                          1 kg        3.25 tl
Foçan alueen munia                      15kpl      6 tl



Mustia oliiveja                      350 g      3.5 tl
Vihreitä oliiveja                    400g       3tl
Kova Edirnen fetajuusto       600g       12 tl
Izmirin tulumjuusto              450g       9.5tl
Tahinipurkki                                        5.5 tl

Summa: 49.74 tl

Liiran kurssi huitelee todella huikeissa lukemissa eli yhdellä eurolla pitäisi saada noin 2.7 tl! Nyt kannattaa tulla Turkkiin, kurssin myötä olisi ostajanmarkkinat.

Meillä on menossa oliivien maistelu, sillä emme ole löytäneet mieleisiä, tai tyttö ei ole. Jostain syystä perheen nuorin rakastaa niitä ja on näköjään maussaan tarkka oliivien suhteen. Kanamuniakin etsimme eka viikon kunnes löysimme samaisesta paikasta mistä ostamme vihannekset hyvän valikoiman lähialueen munia kohtuuhintaan. Izmirissä on ihania juustoja ja täällä on myös Anatoliaa laajempi valikoima vihreitä oliiveja, maistellaan nyt sitten niitäkin. Olen ronkeli vihreissä oliiveissa mutta nyt löytyi hyviä, ns. tuoreita pieniä napakoita, joita taidan ostaa uudelleenkin. Jos joku katsoi eilen Matkapassin Lähi-idän herkkuja ohjelmaa, niin tietää nyt missä suosikkijuustoani tulumia kypsytetään, eläimen nahan sisällä perinteisesti.  Tahinia eli seesaminsiementahnaa emme ole ostaneet aikoihin, aion käyttää sitä myöhemmin pariin mezeen ja tykkään siitä pekmezin eli rypälesiirapin kanssa sekoitettuna aamupalalla. Pitäisi kyllä jättää sekoittamatta, kunto- ja palautus arkeen kuurihan on jo alkanut, mies toi tänä aamunakin leivän kanssa mukanaan uunista tulleet keksit kaikille, eikös ne olleet pannassa....?

Vien teidät mukanani vielä ostoksille tuonne lähiaikoina. Izmirissä on taas lämpöasteet nousussa, virittelimme kesän aikana unohdettuja jalkalihaksia tulevan varalta tytön kanssa vaunulenkillä, mereltä tulevista tuoksuista tulee äkkinäisissä puuskissa mieleen Vietnamin kalasatama, jossa oli todellista hajujen 'iloittelua'. Meren äärellä kulkeva lenkkipolku on ihana ja taidan jättää salikortin vielä kuivumaan ja laittaa lenkkarit jalkaan hölkälle ensi viikolla, sain naaman helottamaan päivälenkillä ja tyttö paineli puistossa ja pitkin rantasuoraa kuin kipsiä ei olisikaan.

Mukavaa viikonloppua!



keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Jos joutuu häpeämään omaa puolisoaan?

Olen saanut muutamankin kommentin blogiini, jossa lukija on kertonut häpeävänsä turkkilaista puolisoaan, osa tuttavista on kääntänyt selkänsä kun kuvioihin on ilmestynyt ulkomaalainen mies, osa työkavereista alkanut vilkuilemaan ja juoruilemaan selän takana. Eikä ulkomaalainen mies, vaan nimenomaan turkkilainen.

Turkkilaisilla on ikävä kaiku lähes kaikkialle mihin menet, ensimmäisen aallon turkkilaiset lähtivät töihin Saksaan jo 70-luvun vaihteessa, aallot ovat laimentuneet mutta menijöitä on riittänyt, ensiaalloissa muuttaneista monet olivat kouluttautuneita ja sopeutuivat yhteiskuntaan, myöhemmin saapuneet olivat usein kouluttamattomia, köyhiltä alueilta ja päätyivät pyörimään enemminkin omissa piireissään kuin tutustumaan uuteen kulttuuriin. Maailmalle tultiin tekemään rahaa, jota lähetettiin kotimaahan ja suunniteltiin paluuta. Suomi poikkeaa Saksan ja muiden Länsi-Euroopan maiden kohdalla siinä, että kun muihin maihin saavuttiin usein töihin tehtaisiin, niin Suomeen tultiin yksittäisten avioliittojen kautta ja myöhemmin muiden perhesiteiden takia.


Moni Turkissa asuva turkkilainen ei ehkä edes ymmärrä niitä stereotypioita ja tunteita, joita heihin kohdistuu, osalle turkkilaisista se maailma on ihan vieras, suomalaiset pikkukaupungit, joiden katuja reunustavat turkkilaiset kebappizzeriat tai yökerhot, joissa notkuu turkkilaismiesten sama jengi illasta toiseen. Suomessa turkkilaisten paikallinen puoliso on monesti tuomittu saamaan tyhmän, läskin ja kotiorjan maineen. Onpa noloa ja säälittävää että joutuu tyytymään tuollaiseen halpisgigoloon, karvakäteen ja kebapin pyörittäjään.
 
Turkkilaisiin kohdistuu myös historiaan liittyvää pelkoa ja negatiivisia tunteita, Armenian kansanmurha, Kyproksen hankala kysymys ja Ottomaanien suurvalta ja sotaisat turkkilaiset, pelottava kansa ja niin itsepäinen, historiasta puhuttaessa turkkilaiset harvoin saavat osakseen piiruakaan ymmärrystä, toisinaan tuntuu että joissakin tapauksissa voisivat saada vähän enemminkin puolueettomia puheenvuoroja.


Turkkilaisissa ärsyttää ainakin ylikorostunut isänmaallisuus, islamin usko, vahva itsetunto ja sen esille tuominen. Suomalainen on ihan toisenlainen matkustaessaan tai muuttaessaan toiseen kulttuuriin, suomalaisen silmät loistavat kun pääsee seuraamaan kansantanssiesitystä, suomalainen kiittelee ja kumartelee paikallisin tavoin heti ensimmäisen päivän jälkeen, opettelee muutamia paikallisia sanoja ja maistelee innoissaan mitä omituisimpia ruokaerikoisuuksia hihkuen miten mielenkiintoista kaikki on. No, turkkilainen taas, kieltäytyy kaikista ruokaerikoisuuksista, tökkii epäilyn vallassa ruokia ja haluaa turkkilaiseen ravintolaan, hän ei kumartele vaan haluaa suureen ääneen lähimpään ostariin, puhuu turkkia ja ihmettelee miksei häntä ymmärretä.

Turkkilaisten sanalliset taidot ja sosiaalinen älykkyys saavat suomalaisen polvilleen ja myös ärsyyntymään, turkkilaista kun pitäisi osata kuunnella rivien välistä ja olla kuulematta ylisanoja, selkokieliselle ja harvasanaiselle suomalaiselle se on hankalaa ja yhteys katoaa. Turkkilainen on ylpeä itsestään ja maastaan ja se näkyy ja kuuluu, turkkilainen ei hallitse suomalaista suodattamista ettei itseään aina tarvitse kehua puhki ja taas suomalaista ärsyttää.

Kaikki turkkilaiset eivät tietenkään ole samanlaisia mutta kuva turkkilaisesta on aika muuttumaton, se ei ainakaan ole tavallinen turkkilainen nainen matkalla töihin ryhdikkäänä, eikä nuori vaihtoehto opiskelija plakaatti kädessä puolustamassa luontoa, se ei myöskään ole normaali kaksilapsinen perhe kerrostaloasunnon parvekkeella pelaamassa lautapeliä tai kalju silmälasipäinen yksinhuoltajaisä leipomassa. Sellaisiakin on. Mielikuva on kuitenkin usein hikinen kebapäijä, tupakka huulessa kiroilemassa ja huijaamassa kaikkia, ihan koko ajan, Suomen valtiota, suomalaista vaimoaan, työläisiään, liikekumppaneitaan, sitä pieneen kylään jäänyttä vaimoaan ja perhettään. Sellaisiakin vielä on.


Jos Suomessa on löytänyt puolisokseen turkkilaisen miehen niin olisi toivottavaa ettei häntä tarvitse hävetä. Jos häntä pitää hävetä niin silloin jossain on vikaa? Joko on löytänyt vääränlaisen yksilön tai sitten ulkomaalaisen kanssa oleminen Suomessa tuntuu liian suurelta ponnistukselta, jos vikaa on vain ulkopuolisissa paineissa eikä miehessä, on kohtuutonta laittaa ulkomaalainen puoliso sellaisen myllyn läpi, jossa ei saa aina tukea ulkopuolisilta muttei myöskään puolisoltaan. Henkilö, joka työskentelee kebapravintolassakaan ei ole stereotypian mukainen, hän tekee töitä, elättää perhettä ja työllistää, jos se on noloa niin silloin on hyvä vaipua vuoropuheluun itsensä kanssa, mikä onkaan tärkeää, mitä muut ajattelevat vai mitä itse tuntee?

Itse ulkomaalaisena olisi aika kova kohtalo jos mieheni joutuisi häpeilemään minua, piilottelemaan ulkomaalaista puolisoaan, joka ei kuitenkaan osaa mitään, ei ihan täydellistä turkkia, ei kaikenmaailman turkkilaisia perinneruokia tai hoitaa lastakaan ihan niinkuin turkkilainen vain osaa. Ulkomaalaisen puolison ottaessa on hyvä miettiä että kummankaan ulkomaalaisuus ei aina välttämättä tule olemaan eduksi, aina tulee olemaan ihmisiä jotka eivät hyväksy ulkomaalaista, sen tapoja, ulkonäköä tai tavoitteita. Niin Suomessa kuin Turkissa.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Pienen tytön äitinä Turkissa

Millaista on olla pienen tytön äitinä Turkissa? Täällä oletetaan automaattisesti että äiti hoitaa kaikki lapseen liittyvät asiat kuten terveystarkastukset, ruoka- ja vaatehuollon, kakkavaipan vaihdot ja pyllyn pesut ja on myös aina vastuussa lapsesta 100%. Itseäni häiritsee aika usein monissa tilanteissa ettei isän edes oleteta tietävän tytön asioita tai kiinnostuvan tämän kasvuun liittyvistä asioista. Ankaran terveysaseman kontrolleissa tytön ensimmäinen hoitaja silminnähden ärsyyntyi kun isä vastaili tytön ruokailuun ja imetykseen liittyviin kysymyksiin, uudella terveysasemalla tarkistettiin tietojamme ja tytön tietojen kohdalla hoitaja kääntyi pyörivällä pallillaan puoleeni kuin isää ei sitten tämän asian suhteen tarvitsisikaan huomioida.

Hei kaverit, missä te kuppaatte?!

Osasta turkkilaisia naisia on selvästi hämmentävää että isän annetaan edes osallistua lapsen kasvatukseen tiiviisti, yleensä isät kyllä viettävät vapaapäivät lasten kanssa leikkien ja ulkoillen mutta illalla töistä saavuttaessa he eivät ala vaihtaa vaippoja tai kylvettää jälkikasvua. Joidenkin mielestä mies ei yksinkertaisesti osaa hoitaa lapsia naisen tavoin, monet kotona olevat äidit taas kokevat lapset tietyllä lailla omaisuudekseen, jota he haluavat hoitaa eivätkä mielellään luovuta tehtävää muille. Jottei taas yleistettäisi niin tunnen sellaisiakin turkkilaisia miehiä, jotka ovat mukana niin vaipanvaihdossa kuin ruuanlaitossa pienimmilleen mutta kyllä he taitavat vähemmistönä olla, ei siellä synnytyslaistosten saleissakaan vielä ruuhkaa ole miehistä. Jopa osa lääkäreistä on sitä mieltä että synnytyksen seuraaminen voi olla parisuhdettava ja molempien mieliä traumatisoiva ja vahingoittava kokemus, että näin.

Pienen tytön äitinä ympäristö on alkanut tuntua hurjan vaaralliselta, sama se on varmaan Suomessa mutta kun täällä se on monissa tilanteissa sitä oikeasti. Pihojen aidoista törröttävät terävät piikit, joihin pelkään tytön sohaisevan itsensä, jalkakäytävissä on monttuja, liikenne on älyvapaata eikä leikkipuistotkaan ole aina niin turvallisia, pultteja siellä ja irtonaisia nauloja törröttämässä tuolla. Kaikki nuo vaaranpaikat neiti kuitenkin on välttänyt ja sai kipsin käteensä ihan kotona, nojatuolilta pyllähtäessä.

Suurin kulttuuriero äitinä on se millainen äiti haluan olla. Turkkilaiset äidit kokevat tärkeiksi sen että jokainen ruoka on valmistettu alusta asti itse, lapsen voi istuttaa telkkarin ääreen tunneiksi kun tomaatteja kuoritaan ja raastetaan, sipulia pilkotaan, vihanneksia höyrytetään, lihaa vaivataan, toisella kädellä tehdään keittoa ja jossain välissä hillotaan ja säilötään. Sen lisäksi kodin pitäisi vielä aina kiiltää puhtauttaan. Itse taas viisveisaan muutamasta pölypallosta, toissapäivänä syötiin nakkeja ja makaroonia, kaikkeen ei aina aika riitä ja en kyllä halua lapseni muistavan äidillä olleen aina kiire keittin ja siivouskaapin välillä juostessa. Suurissa lelumarketeissa on kehittävien lelujen osasto, jossa on mitä kummallisempia lasta kehittävää vekotinta, minä kun luulen että kehittävintä olisi toisinaan ihan vaan lapselle jaettu aika, piirustuslehtiö ja värikynätkin riittävät, niillä saa vaikka mitä hauskaa aikaan yhdessä.

Arvatkaa onko suurin osa äideistä tuolla leikkpaikan viereisessä kahvilassa?

Nyt kun neiti on kipsinsä kanssa hieman toipilas eikä voi lentää puistoissa entiseen malliin, yritän keksiä meille kivaa puuhaa enemmin kotona. Teimme puuhapussin, vanha hiirilaukku muuntautui pussukaksi, johon leikeltiin kartongista lappusia, joille kirjoiteltiin erilaisia tehtäviä kuten ' opetellaan uusi loru' tai ' leivotaan tänään' ja ' piirretään yhdessä satu'. Sieltä voi nostaa päivittäin lapun ja sitten toimitaan sen mukaan. Kielellistä kehitystä yritän nyt tukea syksyn aikana taas rutiininomaisemmin, kiitos eräälle lukijalle, joka vinkkasi www.papunet.net sivustosta, siellä on todella kivoja pelejä, joilla voi oppia uusia sanoja!

Kyllä meilläkin katotaan telkkaria ja youtubesta suomenkielisenä Kaapoa, Turkissa taas monet lapset seuraavat vanhempien kanssa illan aikuisten sarjoja samoin uutisia, alle 10-vuotiaille tuskin on kovin terveellistä tillittää sensaatiouutisia ja aikuisten sarjojen suhdesolmuja. Turkissa varma merkki kesän loppumisesta on uusien sarjojen eli dizien alkaminen, niitä on tapana tuijottaa koko perheen voimin ja jokaiselle illalle varmasti löytyy suosikki runsaasta tarjonnasta. Koen ihan terveeksi piirteeksi sen että lapsi sopeutuu paikallisessa kulttuurissa perheen eloon ja rytmiin, tietyissä asioissa olen kuitenkin aika suomalainen kasvatusasioissa. Niinpä toisinaan lautasella on nakkia ja makaroonia eikä kolmen sortin alusta asti tehty illallinen, perheelle pitää olla omaa aikaa eikä meillä ole avoimet ovet, lapsi menee ajallaan nukkumaan eikä hillu yömyöhään kylässä. Tiedän kyllä että joidenkin turkkilaisten mielestä tapamme ovat vähintään outoja, se että mennään monissa asioissa lapsen ehdoilla koetaan täällä toisinaan loukkaukseksi vieraita kohtaan. Se että lapsi nukutetaan suurin piirtein ajoissa ihmetyttää kun isäntä (sekin vielä!) tai emäntä häviää nukuttamaan lasta tai ettei telkkarista katsota olkkarissa lasten läsnäollessa väkivaltaa tai muuta hämmentävää.

Lapsen kasvatus ja omien valintojen puolustaminen on varmasti yksi tiukimmista paikoista ulkosuomalaisen elämässä, erityisesti jos kulttuurit poikkevat paljon toisistaan. Turkissa haasteensa tuo ainakin se, että monelle on turha perustella kasvatusmetodiaan järjellisillä syillä tai tutkimustuloksilla, täällä kun vaakakupissa painaa aina enemmin periytyvä tieto ja taikausko. Moni turkkilainen äiti olisi liipaissut tytön kovia kokeneen ja värinsä menettäneen unilelun jo roskikseen, kauhea bakteerikasa mitä se raahaa perässään, meille se on taas tytön kannalta tärkeä turva, johon on hyvä haudata nassunsa vaikkapa kun joutuu röntgeniin väänneltäväksi tai ortopedille kipsattavaksi.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Sairastuvan terveiset

Taas täällä tapahtuu. Helmi koirallamme oli rauhanen turvoksissa jo Ankarassa, sitä seurattiin ja kun se pieneni, oli lääkäri sitä mieltä että seurataan mutta leikataan piakkoin. Tänne saavuttaessa kyselimme hyvää eläinlääkäriä ja naapurimme koiranomistajaperhe suositteli lähellä olevaa klinikkaa. Tutustuimme paikkaan ja havaitsimme sen hyväksi, klinikka on vilkas ja vaikutuksen teki juuri Ankarasta tänne muuttanut ja hyvästä yliopistosta valmistunut eläinlääkäri Herra Türker, varmoin ottein ja rauhallisin mielin hän tutki Helmiä ja sai normaalisti tälläisiä tilanteita inhoavan koirammekin rauhoittumaan. Eläinlääkärimme vaikutti todelliselta eläintenystävältä, ulkonäkö saattaisi hämätä jotakuta muttei meitä, korvislävistykset, rokkitukka ja tatskat toivat vain lisää luonnetta työlleen omistautuneen miehen habitukseen. Helmi oli samaa mieltä.

Potilaamme

Helmi leikattiin ja palasi jo samana iltana kotiin, Helmi on edelleen toipilas mutta parantunut nopeasti. Ensimmäiset pullistelut on pullisteltu ja sotakirves naapurin huskyn kanssakin on vielä hautaamatta, siitä lisää koirapostauksessa myöhemmin. Samana iltana tyttö alkoi valittaa vasenta käsivarttaan. Tyttelimme, joka kiipeää heiluu ja keikkuu jatkuvalla syötöllä, putosi viikko sitten nojatuolilta pyllylleen, oli ilmeisesti ottanut tukea kädellään, jota sitten tutkittiin, laitettiin jäätä ja todettiin että mitään turvotusta ei näy, käsi toimii normaalisti eikä kipuakaan valitellut. Tyttö otti palloa kiinni molemmilla käsillä, temppuili viikon jokaisena päivänä puistossa ja kotona, oli ihan kuin muulloinkin. Perjantaina päätin että nyt mennään kuitenkin perhelääkärin juttusille, jos neiti valittaa pipiä edelleen, on siinä jotain vikaa.

Voisin kehua terveyskeskustoimintaa täällä vielä hieman lisää; kun painoimme lääkärimme jonotuslapun, piippasi hänen ovenluonaan jo numeromme, suoraan sisään ja tutkittavaksi. Jos Helmille löytyi hyvä ja ammattitaitoiset otteet osaava eläinlääkäri, samaa voin sanoa meidän perhelääkäristämme, hetken käsivarren tutkimisen jälkeen hän passitti meidät ortopedille, käsivarressa tuntuva kova kohta olisi pitänyt kadota viikon sisällä, samoin kivun, epäilyksenä hiusmurtuma. Olimme olleet aikeissa tutustua heti kun ehdimme alueen yksityisiin ja valtionsairaaloihin, eipä ehditty joten tietomme oli aika nollassa. Lääkärimme neuvoi Sifan yksityiselle klinikalle, valtionsairaalassa olisi kuulemma ruuhkaa näin perjantaisin, Başkentin yliopistollisessa sairaalassakin ehkä hieman enemmin joten nopeinta toiminta olisi Sifassa, joka oli ihan kulman takana.

Ortopedi tutki käden, tuomio oli jo ennen röntgeniä hiusmurtuma 99%, ensimmäisistä kuvista ei selvinnyt mitään mutta lopulta kyynärvarrenluusta löytyi hiusmurtuma. Se jouduttiin murtamaan uudelleen, laittamaan paikoilleen, käsivarteen pehmytkipsi ja maanantaina kontrolliin. Murtaminen ja kipsin laitto oli tuskaa, en tiedä kenen olisi tehnyt mieli itkeä eniten? Loppu hyvin kaikki hyvin, eka päivän jälkeen tyttö tottui kipsiin, onneksi lapset ovat niin mukautuvaisia uusiin tilanteisiin. Tänä aamuna sitä esiteltiin jo ylpeänä parvekkeella naapureilla ja tuntemattomille ohikulkijoille, tyttö menee edeltä ja kipsi tulee perässä. Tulevat viikot totuttelemme siis menoon kipsin ehdoilla. hoivaamme Helmin haavoja, annamme antibiootteja, tytölle särkylääkettä, varomme kipsiä ja säädämme kyynärtukea. Toisena päivänä tytön kontrolliin, toisena Helmin tikkien poistoon. Mies on töissä ja minä vastaan sairastuvan virallisesta valvonnasta. Tyttö on sitkeä sissi ja koira kuulemma hampaiden ja yleiskunnon perusteella vuosia nuorempi kuin oikea ikä onkaan, että eiköhän me tästä.

Kun saavuimme sairaalasta tyttö kipsissä taksilla, oli naapurusto sitä ihmettelemässä, myötätuntoa ja kauniita sanoja on riittänyt, tyttöä on lahjottu pullalla, mehulla, koruilla (sinisilmäisillä tietenkin) ja kekseillä. Pari päivää ollaan puistokiellossa mutta hiljalleen yritetään palata mahdollisimman normaaliin rytmiin, eilen ja tänään saa herkutella, katsoa Kaapoa ja Pepee ohjelmia niin paljon kun haluaa, Helmikin saa normaalia enemmin herkkua. Arvatkaa jätämmekö kertomatta tytön kipsistä miehen vanhemmille ja perheelle? Ihan varmasti sillä emme ole valmiita sukulaisjoukkoon oven takana huomenaamuna paapomassa ja kauhistelemassa. Olimme varmaan aikamoinen ilmestys perheen aamulenkillä, koira teki sinistä kakkaa, haavanpuhdistusaine oli pitänyt sitten nuolla ja tyttö käsi kipsissä. Mukavaa viikonlopun jatkoa itse kullekin sairastuvasta!

torstai 19. syyskuuta 2013

Borlottipapuja ja sananen turkkilaisista ruokakirjoista

Palauttaaksemme perhettä arkeen, tein meille paikallista kotiruokaa zeytinyağli barbunya pilaki eli papuja ja vihanneksia oliiviöljyssä. Tykkään näistä oliiviöljyruuista todella paljon, ne ovat melko helppoja ja terveellisiä, ne voi yleensä nauttia sekä lämpimänä että kylmänä, pääruokana tai alkupalana, jos haluaa niihin voi lisätä usein tuhdimpaa halutessaan lihaa. Näin lämpimillä keleillä kuin täällä jäähtynyt kasvisversio kuulosti parhaalta.



Papuaika alkaa kääntyä loppupuolelle mutta vielä niitä on tarjolla markkinoilla ja vihanneskojuissa, tuoreet ovat toki parhaita mutta turkkilaiset kyllä tekevät paljon papuruokaa talvellakin, tällöin käytetään kuivattuja papuja, joita on aina liotettava hieman pidempään. Minä ostin tätä ruokaa varten puoli kiloa barbunyapapuja eli borlottipapuja, jotka ovat kauniin värisiä. Ne muuttavat kypsennyksessä väriä ja ovat sopivan 'kermamaisia' moniin ruokiin, sopivat kivasti jäähtyneinä myös salaatteihin.

Zeytinyağli barbunya pilakı

500g borlottipapuja
1 iso tomaatti tai kaksi pientä
1 sipuli
valkosipulia maun mukaan
1 porkkana
persiljaa
suolaa ja sokeria
oliiviöljyä
mustapippuria
biberiä
tomaattipyreetä
( perunaa)


1. Käytä paistamiseen sopivaa oliiviöljyä. Kaada kattilaan noin desi öljyä, kuullota sipulisilppu, valkosipulisilppu ja biberit, lisää kuoritut ja silputut ( mielellään raastettuna) tomaatit, porkkanakuutiot ( mahdolliset perunakuutiot) ja mahdollinen tomaattipyree, anna hautua niin kauan etta ne pehmenevät.

2. Lisää liotetut pavut ja lämmintä vettä niin että seos peittyy, laita kansi päälle ja anna hautua niin kauan että vesi vähenee, pavut ja perunat ovat pehmeitä ja seos on hieman saostunut, jätä kansi päälle ja anna jäähtyä, lisää persijasilppua päälle ja tarjoile.

Kirjahyllyssäni on useampi turkkilaisen ruuan opus, niistä ensimmäinen hankinta on jo kastikkeiden, sivun väliin liimautuneiden jauhoseosten ja muiden tahrojen osumista kärsinyt Angie Mitchellin Turkish Kitchen. Kirja on symppis ja aikoinaan sillä on pyöritelty ensimmäiset börekit muutamien epäonnistuneiden kokeilujen kautta, ohjeet olivat toisinaan aika ylimalkaisia mutta kyllä minä vieläkin joskus kirjaa silmäilen ja sen kauniita kuvituksia.



Suomennettuja teoksia minulla on yksi ja se on Ghillie Başanin Turkkilainen keittiö. Kirjassa on kivasti päivittäisiä mutta myös ihan tuikituntemattomia reseptejä, parasta antia ovat kuvaukset ruokakulttuurista, sen historiasta ja alueellisista eroista. Tässäkin kuten monesti ulkomaalaisten tekemissä turkkilaisissa ruokakirjoissa ihmetyttää toisinaan niiden poikkeavuus paikallisesta ohjeesta, oliiviöljyn käyttöä pihtaillaan, oliiviöljyruokiin ei yleensä neuvota raastamaan sipulia ja tomaattia, yrtit heitetään monesti kiehumaan pataan jo alkuvaiheessa ja itseäni eniten kismittänyt asia lienee munakoisojen puolitus ja se ettei niitä monesti ohjeisteta paistamaan valmiiksi taskuiksi. Başanin kirjassa on muutama kokeilematon ohje, joita nähdään vielä täälläkin.

Lempikirjoihin lukeutuvat kuitenkin turkkilaiset Rakı balik Ayvalik Erkan ja Arzu Acurolilta sekä Elid Adalin ja Arzu Karakılıçin Türk Mezeleri. Länsipuolen ruokien rakastajana näissä kirjoissa on nimensä mukaisesti alkupaloja, kalaruokia ja kivoja juttuja liittyen rakın ja sen kanssa syötäviin ruokiien syvemmälläkin pohdinnalla. 

Mitkä ovat sinun suosikit ruokakirjojen saralla, löytyykö muiden hyllyistä aataminaikaisia perintöjä kuten Kotiruokaa jäänteenä isoäidiltä tai vanhoja ylös kirjattuja aikaa nähneitä reseptejä?

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Tervetuloa kotiimme!

Muutto Izmiriin tarkoitti sopetumista siihen ettei meillä ole enää pihaa, johon Helmi pääsee milloin vain, karkuun tytöltä, pikapissalle tai kissoja jahtaamaan, piha oli muutenkin iso elementti elämää suurkaupungin keskustassa. Kotiin oli tehty juuri osittainen remppa, joten siitä oli muodostunut toimiva ja meidän näköinen pesä, jossa viihdyimme niin hyvin että meistä sulkeutuikin todellisia kotihiiriä, naapurit olivat kivoja ja talonmiehestä monessa apua.

Pitkä käytävä halkoo huoneistoa kuten monessa turkkilaisessa kodissa.

Uuden kodin piti löytyä nopeasti ja kriteerit olivat aika tiukkoja, halusimme tietylle alueelle, kävelymatkan päähän merestä, lautasta ja kaikesta oleellisesta, ei liian korkea vuokra, eikä ylimpiin kerroksiin. Tehtävä tuntui jo jossain vaiheessa ihan mahdottomalta mutta löytyihän tämä sitten, viime tipassa. Täydellinen se ei ole mutta me olemmekin vuokralla ja aikeissa tutustua nyt muutaman vuoden ajan tarkemmin alueeseen, taloihin, hintoihin, sen jälkeen on helpompi tehdä päätös siitä missä asunnossa asumme tulevaisuudessa.

Pihan puuttuminen oli lopulta ongelmista pienin, meillä on iso parveke viehättävän tien puolelle, jossa on kiva istuskella, tästä voi vaikka laskea turkkilaisittain korin narun varassa alas ja huikata vastapäisen kahvilaleipäkauppiaalle tilauksen. Asunto on iso, entiseen verrattuna neliöitä tuli noin 60 lisää! Parketit makkareihin ja olkkariin on juuri uusittu, samoin keittiönkaapit, seinämaali on ok ja kaappitilaa ja varastotilaakin löytyi lopulta pelättyä paremmin. Aiemmassa kodissa meillä oli turkkilaisittain harvinaisia kaappeja valmiiksi asuntoon asennettuna, täällä niitä on huomattavasti vähemmin mutta sen korvaa varastohuone, johon saa kätevästi matkalaukut, korjaustarvikkeet, siivousvälineet, laukut seinälle ojennukseen ja muutenkin katseilta piiloon. Olimme yllättyneitä kuinka paljon pölyä partseille ja asuntoon nousee, Ankaran sisäpihalle olevaan asuntoon ei lentänyt juuri pölyä eikä hiekkaa, tosin siellä nenään tunki sen sijaan pakokaasut ja saasteet. Asunnon siivous uusine lattioineen ja suurine huoneineen on onneksi helppoa, parvekkeella heitetään toisinaan sangollinen vettä paikallisittain ja se on siinä.

Minun ja miehen paikat ja nurkassa seisonut vanha ompelukone pääsi pöydäksemme.

Murheenkryyneinä ovat keittiö ja kylppäri, keittiö on tyypillinen turkkilainen eli pitkä ja kapea, kaiken kukkuraksi ikkuna on kuiluun, josta eivät puhalla virkistävät tuulet, keittiökaapit on uusittu mutta laskutilaa on melko rajallisesti verrattuna siihen mihin on totuttu. Kaappien vaihto on tehty selkeästi nopeasti ja halvalla, priimajäljestä ei ole tietoakaan ja muutaman kaakelin reuna irvistää niin että ne on korjautettava pian. Turkissa kaikki omat kodinkoneet otetaan aina mukaan, joten ne ainakin toimivat moitteettomasti, yleensä pesukone on keittiössä mutta täällä se on suomalaisittain kylpyhuoneessa.

Kylppäri on melko vanhanaikainen, suuri vedenlämmitin vettä varten ja kylpyamme, tilaa on kuitenkin reilusti. Kylppäriin teimme ehkä eniten hankitoja vaikka yritimmekin pitää ne minimissä sillä emme ole aikeissa asua tässä vuosia, sinne viritettiin kuitenkin suihkuverho tankoineen, kuinka ihmiset ovat pärjänneet ilman sitä? Liukuestematot, mattoja, koukkuja ja telineitä tarvikkeille. Muutamilla pienillä  ostoksilla siitä saatiin jopa kodikkaan näköinen ja sen verran toimiva ettei tarvitse pelätä tytön kanssa kylpemistä ja paljoin jaloin heilumisia. Vedenlämmitin on muistettava aina kytkeä päälle hyvissä ajoin ellei halua viileää suihkua niskaansa.

Vedenlämmittimellä on kokoa!

Asunto on ihana valoisa ja läpitalon pituudessaan tänne saa raikkaan läpivedon, makkarit ovat kivat ja tilavat, samoin vierashuoneesta saadaan hyvä kodinhoitohuone, joka ystävien ja sukulaisten saapuessa muuntautuu taas sopeksi heille, sinne saa kätevästi rattaat piiloon ja talvivaatteet varastoon. Tytön pieniä vaatteita ja vauvatarvikkeita on muutama pahvilaatikollinen, jotka pitäisi vielä selvittää jotta vierashuone näyttäisi huoneelta eikä varastolta. Itse ihastuin huoneiden ja vaatekaapiston retro-oviin, niista saisi maaleilla aika makeat mutta enpä tiedä saisiko itsestään irti intoa sellaiseen vuokralaisena.

Tytön huoneeseen mahtuu nyt niin lelut kuin tyttökin leikkimään.

Ankarassa totuimme talonmiehen palveluihin, joista maksettiin pieni summa kuukausittain. Täällä käy ulkopuolelta siivooja kerran viikossa pesemässä rappukäytävän mutta enää ei olekaan Hasania perheineen, jolle voi soittaa sisäpuhelimella, joka nouti roskat aina klo 20, siivosi pihaa ja hoiti vuotavat putket, kävi apteekissa tarvittaessa ja oli muutenkin useimmiten soiton päässä. Vaikka toisinaan marmatimme talonmiehen ajoittaista laiskuutta tai katoamistemppuja niin nyt on ollut muutamaan otteeseen jo ikävä herraa perheineen. Illalla suunnatessamme koiran pissatuslenkille on raahattava roskapussia mukana ja etupihakin saa miehen kulmat kurttuun hoitamattoman näköisenä.

Talossa on 10 asuntoa ja naapureita näkee harvoin kuten Ankarassakin, olemme tutustuneet muutamiin naapuruston asukkaista ja kaikki vaikuttavat rennoilta ja avuliailta, pienen kadun varrelta käytämme päivittäin kahvilaleipäkauppaa ja heiltä olemme saaneet eniten apua ja vinkkejä, mies on todennut viereisen parturin kelvolliseksi ja mukavaksi paikaksi, samoin kulmakunnan monitoimimiehen näppäräksi, silloin vain kun jaksaa työpaikalleen raahautua. Viljelen tätä rento sanaa izmiriläisistä joka postauksessa mutta se vain on niin suuri ero ankaralaisiin verrattuna etten jaksa olla sitä ihmettelemättä, se paistaa tavasta olla, kävellä, puhua ja pukeutua. Tykkään tästä naapurustommekin tavasta rentoilla, tosin on siinä pieni miinuksensakin, hommat eivät selvästi toimi ja etene aina ankaralaisen jouhevasti.

Parveke ja vastapäiset palmut.

Yhteenvetona viihdymme tässä ja silmäilemme jo sillä silmällä muita taloja ja asuntoja, sillä tulevaisuudessa haluamme hieman erilaisen kodin ratkaisuiltaan, nyt on kuitenkin hyvä olla tässä sillä pitkä matka tänne on tehty. Pihanpuute ei ole vaivannut sillä vietämme aiempaa enemmin aikaa puistoissa ja meren äärellä, ilmaston muutoksen myötä parvekkeella voi syödä aamupalaa myöhälle syksyyn ja auringonsäteet alkavat lämmittää jo varhain keväällä. On hyvä istua partsilla, katsella mitä naapurusto tekee, huikata kuulumiset kahvilaan ja tervehtiä vastapäätä ahertavia mainostoimiston hemmoja ja heidän ihanaa koiraa, Helmi on sopeutunut ihan hyvin, tyttö vielä paremmin mutta ne ovatkin jo omia juttuja.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Viikonlopun nautiskelut

Miehellä oli viimeinen vapaa viikonloppu ennen töihin paluuta. Meitä hellittiinkin koko kesä pitkällä yhteisellä ajalla, mies oli  kesän pois töistä työkuvioiden ja lopulta -paikankin muututtua, on aika harvinaista herkkua varsinkin lyhyisiin turkkilaisiin lomiin tottuneelle saada viettää tämmöistä laatuaikaa perheen kera. Viimeisenä vapaana viikonloppuna nautimme hyvästä ruuasta, juomasta, seurasta ja uuden kotikaupungin tarjoamista mahdollisuuksista.



Perjantaina hoidimme viimeiset paperiasiat pois päivänjärjestyksestä, illaksi haettiin antimiksi täytettyjä sinisimpukoita, mies oli paikantanut jo edellisellä viikolla hyvän ja luotettavan myyjän Karşıyakan ostoskadulta, pussi per nälkäinen ja 30 simpukkaa sujahti molempien suihin hyvällä ruokahalulla. Täytyy myöntää ettei ollut eka satsi tänne muuton jälkeen, voisin syödä näitä varmaan joka päivä. Simpukoita ostaessa katukojuista kannattaa valita hyväksi kehuttu ja muiden kokeilema kauppias, merenelävissä on aina omat riskinsä. Simpukoita voi tehdä itsekin mutta kun  niitä saa valmiina ostettua 60 kpl/15 tl niin hommaan ryhtyminen tuntuu turhalta, ehkäpä joku kerta ihan kokeilumielessä? Simpukat on siis täytetty mausteriisillä ja sen jälkeen kypsennetty, ne avataan päälle pirskotellaan sitruunaa ja nautitaan heti. Me teimme muutaman mezen, jo aiemmin täällä esitellyn munakoisomezen ja miehen jogurttikastikkeen, joka sopi dippailuun porkkanoille ja kurkuille sekä rucolalle, vihannesten päälle aavistus suolaa ja sitruunaa antaa hyvän maun.

Miehen dippi

muutama desi turkkilaista jogurttia
4 valkosipulin kynttä puristettuina
reilusti jeeraa
reilusti tulista paprikamaustetta
reilusti makeaa paprikamaustetta
mustapippuria
hitunen suolaa ja sokeria
chiliä maun mukaan

Mezeiden ja simpukoiden kanssa kippisteltiin rakılla.


Lauantaina oli helteistä, tyttö opetteli kaupunkilaishiirestä rannikon asukkaaksi tutustuessaan hiekkaleikkeihin. Hiekkahan sai tytön jo kauhun valtaan Espanjan reissuilla, mikä huuto ja kauhistelu varpaisiin ja erityisesti muovikenkiin menneestä hiekasta rannalla. Sama juttu ekalla kerralla täällä leikkipuistossa, jossa on hiekkaa, neiti nosteli jalkojaan inhotuksen vallassa, hyi hiekkaa! No sankoleikkien avulla hiekkakammosta aletaan nyt päästä eroon. Kävimme tutustumassa Helmin uuteen eläinlääkäriin, josta meille vinkkasi naapuri, hyvältä vaikutti tosin Helmi joutuu  nyt sitten lähiaikoina jo jonkun aikaa uumoilemaamme pieneen operaatioon.


Perjantaina ollessani Konakin puolella kadunpätkällämme oli asiallisin menoin haettu morsianta kotoaan, väki oli kerääntynyt kadulle musisoijien kanssa ja tyttö ja mieskin mukana menossa. Lauantaina naapuritalosta haettiin vuorostaan morsianta mustalaismuusikoiden säestämänä ja autokulkuein, tällä kertaa tyydyimme katselemaan touhua parvekkeelta josta näppäsin pari kuvaa, ensin sulhanen tanssii hääväen kera, lopuksi morsian saapuu mukaan tansseihin, jonka jälkeen pari seurueineen suuntaa hääpaikalle. Hääparin auton eteen asettuvia lahjotaan rahakuorin, tällä kertaa kahvilanpitäjä itselleen muutaman kuoren. Tyttö bailasi innoissaan musiikin tahdissa, koska alueella on paljon mustalaisia, riittää juhliin aina kunnon mustalaismuusikoita.


Silmäilimme alueen kuntosaleja ja rannan urheilulaitteita, pitkästä aikaa lenkkeilykin kuulostaa vaihtoehdolta kun saisi painella pitkin merenrantaa kunnon reitillä syysauringossa. Vuokrattavia fillareitakin osui kohdalle, nyt pitäisi vaan palata takaisin rutiineihin joihin ei kuulu liikaa hyvää ruokaa, juomaa, epäsäännöllistä rytmiä ja laiskottelua...


Sunnuntaina mies heräsi kalaan jo niin aikaisin ettemme edes säpsähtäneet tytön kanssa hereille, lenkkeilimme Helmin kanssa lähipuistoon ja laitoimme eväät valmiiksi, rattaat ja sangot mukaan ja kohti rantaa. Vartissa olimme kalamiehen luona, alueella on suuri nurmialue missä vauhdikkaampikin tapaus saa tarpeeksi juosta ja temmeltää, leikkipuisto ja paljon koiria piti tytön iloisena. Kalaa ei tullut joten kotia kohti mentäessä napattiin leipomosta mukaan börekiä. Nyt on ylimääräisten nautiskelujen ja pitkiksi venyneiden aamujen aika ohi, tänään on hyvä palata arkeen sillä niin tekee moni muukin kun Turkissa alkavat koulut. Blogiin tulossa piakkoin ainakin reseptejä, asiaa ruotuun palaamisesta ja tytön rytmien palauttamisesta, asumisen eroista vuokralla ja omistusasunnossa Suomen ja Turkin välillä, koiranelämästä, uudesta kodista ja jotain vielä Ankarasta ja paljon Izmiristä. Mukavaa alkanutta viikkoa!


sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Karşıyaka 35.5

Olimme kuulleet Izmiristä ja asuinalueestamme Karşıyakasta paljon tarinoita tuttavilta jo ennen muuttoa. Izmirissä on asukkaita reilu 3 miljoonaa ja se on Turkin toiseksi suurin satamakaupunki, täällä pysähtelevät ristelylaivat ja kansainväliset yritykset jättävät oman leimansa kaupunkiin. Ankaraa sanotaan maan eurooppalaisemmaksi kaupungiksi sen asioiden toimivuuden suhteen, yksi harvoja kaupunkeja jossa on harjoitettu kaupunkisuunnittelua, viranomaisten valvonta on tarkempaa kuin muualla, joukkoliikenne on melko toimiva ja ihmisistäkin välittyy jäyhä suoraselkäisyys. Izmiriä sitten taas sanotaan länsimaalaisimmaksi eikä suotta, meinasin imaista limpparit väärään kurkkuun kun vierailimme ensi kerran alueen ostarissa Egeparkissa, jokaisella teinitytöllä oli jalassa mikroshortsit eikä se herättänyt kulmien kohottelua tai vilkuilua edes tyylikkääseen turbaaniin verhoutuneen naisen puolelta.


Kaupunki on oppositiopuolueen vahvinta kannatusaluetta, Atatürkin kuvalla varustettuja Turkin lippuja roikkuu lähes jokaisella parvekkeella ja punavalkoviirejä puistoalueilla, kaupungissa käytiinkin melkoisia kahakoita kesäkuussa hallitusten vastustajien kokoontuessa kaduille eri puolella maata. Paikallisten pukeutuminen poikkeaa hämmentävän paljon ankaralaisten tyylistä, arvonsa tuntevia leidejä tukka tötteröllä tyylikkäissä mutta rennoissa mekoissa, nuoria naisia mikroshortseissa ja valtavissa aurinkolaseissa, naisia tyylikkäinä kuten vain välimerenrannikolla osataan, olla samaan aikaan rento ja chic. Mustalaisnaisten tyyli on värikäs eikä koruissa kitsastella, vähemmistönä huivia käyttävät naiset ovat silmiinpistävän värikkäisiin ja kauniisiin huiveihin pukeutuneita, ei pääkaupungin tyyliin raskaita viittoja ja paksuja kankaita. Ankarassa monien tyyliä voisi kuvailla sanoin tiukkaa muttei liian paljastavaa, kaupunkiin sopivaa ajatonta vaatetusta, ankaralaisesta tietää heti kuka on työssä käyvä ja kuka ei, täällä on vaikea erottaa kuka on menossa aamulautalla töihin, kuka hengailemaan kahvilaan, kuka kotiin järjestystä pitämään. Oma vaatekerta tuntuu jälleen kerran muuton jälkeen siltä että se kaipaa päivitystä, muutama mekko ja cityshortsit on hankittava pian. Toppavaatteet voi varmaan pakata odottamaan seuraavaa Suomen reissua.


Karşıyakan alueella asuvat kutsuvat itseään karşıyakalaisiksi, eivät izmiriläisiksi, alueen rekisterikilventunnus ( jokaisella kaupunkialueella on oma tunnus) on 35 ja alueen asukkaat kutsuvat karşıyakaa 35.5 tehdäkseen pesäeroa muista kaupunkilaisista. Karşıyakalla on oma teatteri- ja ooppera, oma ulkoilmateatteri sekä oma jalkapallojoukkueensa, jonka vihreä-punaväritteisiä tuotteita myydään faniliikkeissä, samaisella urheilujoukkueella on vahva asema myös muiden lajien parissa kuten purjehdus, koripallo, lentopallo ja tennis. Ihan rannantuntumassa on purjehdusseuran tilat ja päivittäin siellä keikkuu purjeveneitä, tenniskenttiä on runsaasti ja iltaaikaan niissä harjoitellaan opettajien johdolla. Karşıyakan rantabulevardi on lenkkeilijöitä täynnä aamuaikaan, jalkapallokentillä harjottelevat nappulat ja kaupungin kuntolaitteet ovat kovassa käytössä. Pyörätie on todellakin pyöräilijöille ja niitä suhahteleekin tiuhaan tahtiin ohi, näimme myös jonkunlaisen pyöräilyseuran kokoontuneena alueelle.


Alkoholilla on kummallinen asema Turkissa, efes kyltein varustettuja minimarketteja on tuhottoman paljon, hallituksen toimet viime aikoina pyrkivät siirtämään juomisen piiloon, terasseja rajataan, uusia anniskeluoikeuksia ei myönnetä tietyille alueille ja alkoholia käyttäviä on kutsuttu jopa juopoiksi ja pyydetty harjoittamaan touhuaan kotonaan. Izmirissä sen sijaan ravintoloissa ja monissa kuppiloissa on näkyvästi esillä baarien alkoholivalikoima ja efestonkat, Konakin rantaa reunustaa gordon 1 ja 2 rantakuppiloiden loppumaton nauha, joissa tarjoillaan myös alkoholia, kaupungintalon vastapäätä istutaan perjantaiolusilla jo alkuiltapäivästä ja listan mukaan melko edulliseen hintaan. Tuntuu ihanan vapauttavalta Ankaran piiloon työnnettyjen terassien jälkeen.


Karşıyakan Bostanlin alueella on eniten tunnelmaa, pieniä kauppoja, kivoja kahviloita, puistoja ja ravintoloita rannan tuntumassa, monet asuintalot ovat vanhoja ja tekevät alueesta idyllisen, huonompikuntoisia taloja ja alueita on purettu ja rakennuttajien kylttien mukaan uusia taloja on tulossa lisääkin hoitamattomien alueiden tilalle. Hintataso tietenkin on suhteessa siihen kuinka lähellä merenrantaa asuu, kun käppäilee kohti vuoristoa ja ylittää metrolinjan ollaankin jo ihan toisenlaisella alueella. Alueella on sikin sokin uusia ja vanhempia taloja, vuokrat ovat huomattavasti alhaisemmat, puistoalueita on vähän ja talojen kivijaloissa edullisia marketteja, taikinakauppoja ja kampaamoita. Alueelle on muuttanut ulkopaikkakuntalaisia, Mardinista on saapunut paljon perheitä työpaikkojen perässä.


Meille muutto Karşıyakaan on tarkoittanut mahdollisuutta ulkoilmaelämään sillä sitä me olemme kaivanneet, mahdollisuutta lähteä ilman suunnitelmia ulos ihmisten pariin. Ankaraan verrattuna liikkuminen tytön, koiran ja rattaiden kanssa on helppoa, kävelymatkan päässä on mukavaa puuhastelua, kivoja puistoja ja leikkikenttiä, hyvät ostosmahdollisuudet ja tietenkin meri, jonka rannalla voi tehdä vaikka mitä kivaa kuten mennä piknikille, lenkille yksin tai rattaiden kanssa, hikoilla kuntolaitteissa tai kalastaa, istua kahvilla ja katsella merta. Jopa virastoasioiden hoitaminen tuntuu mukavalta kun voi hypätä lauttaan ja nauttia matkaa tehdessä merimaisemasta.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Muuttajan muistilista Turkissa

Turkissa muuttaminen on helppoa, muuttopalveluita on paljon ja ne ovat edullisia. Kun kyselimme tarjouksia, vaihtelivat hinnat 1700-3500 liiran välillä, edullisempien ollessa paluuautoja, jotka ovat tehneet muuton Izmiristä Ankaraan, muuttofirmat eivät vain takaa näiden vakuutuksia ja työn jälkeä joten ne jäivät laskuista pois. Lopulta maksoimme muutosta 2800 turkin liiraa ja olimme palveluun melko tyytyväisiä, muuttomiehet hoitivat paketoinnin ammattitaitoisesti ja nopeasti, seuraavana päivänä lasti purettiin ja suurimmat huonekalut asetettiin paikoilleen, meille jäi hommaksi asetella astiat ja vaatteet paikoilleen, taulut seinille, verhot ja matot oikeille paikoille. Mahdollisesti enemminkin olisi laitettu suoraan paikoilleen mutta uudessa kodissa kaappitilat ja varastotilat eivät vastaa entistä, joten meillä oli pähkäiltävää mihin mikäkin sijoitetaan.


Saldona muutosta on yksi rikkoontunut juomalasi ja jälki jo ennestään lommon saaneessa lipastossa. Jälkikäteen ajatellen muuttofirmasta oli valtava apu, matka ajaen kaupunkien välillä kestää noin 8 tuntia, muuttaminen itse lapsen ja koiran kera olisi ollut mahdottoman stressaava ponnistus. Mies lensi aiemmin Izmiriin seuraamaan muuttoa, me perästä ( ystäville kiitos asunnon lainasta ja lentokentälle viemisestä ja avusta, olette kultaa kalliimpia). Aiemmin kortteleissa näkyi muuttoautoja patjat ja kukkaruukut katolla, perheiden hoitaessa itse muuton, nykyisin kortteleissa näkyy vain muuttofirmojen autoja, erityisesti sunnuntaisin tukokseksi asti.

Kun tavarat on paikoillaan, alkoi seuraava ponnistus: kirjautuminen sinne tänne, papereiden pyörittely, kopiointi ja muutama uuvuttava turha reissu. Täytyy sanoa että hieman on byrokratia vähentynytkin Turkissa vaikka se on käsittämätöntä edelleen Suomeen verrattuna. Ensimmäisenä ulkomaalainen suuntaa ulkomaalaispoliisiin, jossa vaihdetaan uusi osoite oleskelulupakirjaseen ja rekisteriin, tämän luulisi olevan ilmotusluontoinen ja helppo homma? No ei se ole, on täytettävä kaksi lomaketta, missä kysellään tietojen lisäksi historiaa oleskeluluvista ja Turkin matkoista, sen lisäksi vinopino omia valokuvia, puolison kuva, puolison henkilökortin kopio, kopio omasta passista ja lupakirja. Papereita ei voi vain luovuttaa vaan sitä varten tarvitsee jonottaa, virkailija tarkistaa ne, ottaa järjestelmästä minun sekä puolison tiedot, juoksututtaa nivaskan kanssa vielä evrak kayıt nimiseen paikkaa, jossa tiedot virallisesti kirjataan, pantiksi jää passi sekä lupakirja ja valmiin lupakirjan passin kera voi noutaa muutaman päivän päästä, tätä varten tarvitsee tehdä 3 reissua samaiseen virastoon.

Turkissa on vielä muinaisjäänteenä korttelipäällikkö eli muhtarliği, jolle toimitetaan väestörekisteriin kirjautumisen jälkeen sieltä saatu osoitelappu henkilötietoineen ja muutaman kopion kera. Korttelipäälliköiden tehtävät vähenevät ja näyttää siltä että päälliköt koppeineen ovat pian enää muisto. Ensimmäisen viikon aikana meillä kävi vartiointiliike sekä puhelinlinjan asentaja, internet avautui puhelinlinjan avautuessa automaattisesti, sähkön tai veden kytkemisen suhteen ei myöskään tarvitse tehdä mitään muuttaessamme vuokralaisiksi.


Rannikkoseuduilla ei vielä joitakin vuosia sitten ollut kaasuputkistoa monessakaan paikassa, nykyisin se kattaa lähes joka paikan mutta kaikkiin koteihin sitä ei ole asennettu, kuten nykyiseen kotiimme, edessä oli siis kaasupullon hankinta keittiöön. Lämmitys meillä tullaan hoitamaan talvella ilmastointipumpulla, katsotaan kuinka keskuslämmitykseen tottuneille käy?

Olen ollut tyytyväinen Ankarassa terveysasemaamme ja muutenkin lääkäripalveluihin niin yksityisellä kuin julkisella puolella. Jännitin tänne tullessa eniten kuinka ne hoituvat jatkossa täällä sillä pääkaupunki on juuri näissä asioissa yksi kehittyneimpiä. Suunnistimme tällä viikolla muutaman korttelin päähän terveysasemalle, jossa saimme heti ystävällistä palvelua, tapasimme perhelääkärimme ja tytön hoitajan emmekä olisi voineet tyytyväisempiä olla. Lääkärimme oli ammattitaitoisen ja mukavan tuntuinen mies, jonka erityisesti lapsiasiakkaita varten sisustetusta huoneesta tyttö ei halunnut lähteä pois vaan teki olonsa mukavaksi tutkintapöydälle. Vilkaisu diplomeihin kertoi miehen valmistuneen hyvästä yliopistosta ja sai mielen entistäkin kevyemmäksi, hoitaja tsekkaa vielä tytön rokotus- ja kontrollihistorian ja ilmoittaa sitten meille seuraavista käynneistä. Täällä kuten Ankarassakin lääkärin luo ei varata aikaa, jonoja ei näyttänyt täälläkään olevan ja lapsien kanssa asioivat menevät aina muiden edelle.


Sain tänään takaisin päivitetyn oleskelulupakirjan, hikistäkin hikisemmissä lämpötiloissa matkasin taas ulkomaalaispoliisiin Konakiin lautalla, sen jälkeen metrolla Çankayan alueen kansalaisuustoimistoon, jossa kaikki sujui nopeasti, virkailija kirjoitti pyynnön kansalaisuushakemuksen siirrosta Izmirin piiriin, otti kopion luvastani ja lupasi soitella kun käsittely on siirtynyt tänne. Minä huokasin helpotuksesta, olihan perjantai ja miehen työt alkamassa maanantaina, viikossa hoidimme kaikki paperi- ja virastoasiat kuntoon, viimeisenä mies kiikutti äsken ennen kello viittä kopiot henkkareistamme vielä korttelipäällikölle. Olemme siis virallisesti muuttaneet, tavanneet liudan paikallisia virkamiehiä ja -naisia ilman sen suurempia kommelluksia. Vaikka usein tulee kiroiltua paikallista byrokratiaa niin täytyy kiittää monia tapaamiani kohteliaita virkamiehiä, joskus tuntuu että seinä nousee vastaan kun pyydetään paperia jota on mahdoton hankkia tai levitellään käsiä, aina tavalla tai toisella on hommat hoituneet. Joskus on kolkuteltu ylempiä ovia, yritetty tirauttaa kyyneleitä, aina ei ole naurattanut, esimerkiksi silloin kun omat tiedot olivat 'tipahtaneet' arkistohyllyn taa eikä mitään tapahtunut kuukausiin tai silloin kun virkailijan lyömätön leima muuttuu elämää suuremmaksi ongelmaksi, joskus on tullut ikävä kelaa, sen jälkeen on kiroiltu, taottu nyrkeillä seinää ja ryhdistäydytty, kyllä asiat aina järjestyvät, jopa turkkilaisen byrokratian viidakossa.

Kuvat Konakista virastoista ja niiden kulmilta

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Väriä ruokapöytään markkinoilta

Viime viikolla harmittelin että kaupoissa olevat lehtivihreät, tomaatit ja kurkut eivät ole Ankaran veroisia, rukola oli kovalehtistä eikä kovin maukasta, tomaatit eivät maistuneet yhtä mehukkailta eikä missään myyty pieni badem kurkkuja. Hedelmät sen sijaan maistuivat vieläkin makeammilta, persikoita, viikunoita, päärynöitä ja alueen pieniä kivettömiä rypäleitä myydään monessa pisteessä. Kyselin vastapäiseltä leipäkauppakahvilan pitäjältä vihanneksista ja hän soittikin vaimonsa paikalle, vaimo johdatteli meidät muutaman takakorttelin kulman taakse kadulle, jossa hinnat olivat mitättömät verrattuna rannan läheisten kauppojen tasoon ja tuotteet loistoluokkaa verrattuna migroksen ja tansaksen nahistuneisiin vihanneksiin.

Markkinajuorut ' oletteko kaverit kuulleet että naapurin Fatma jätti Ahmetin?'

 Samalla alueella on hyvä yufkacı eli filotyylisen taikinan ja mantin valmistaja, edullisia pieniä kauppoja ja etikkasäilykkeiden myyjiä. Lähettyvillä kulkeva metrolinja Izban jakaa alueen kuin berliininmuuri, rannanpuolella on paremman väen marketteja, joissa hinnat ovat korkeat ja tuotteet aika huonoja, metrolinjan vuoriston puoleisilla kaduilla taas vaeltaa erilainen väki ja hinnat ja tuotteet ovat ihan toista luokkaa. Oli kuin olisi tupsahtanut keskelle Ankaran lähiötä parhaimpaan ostosaikaan. Tyytyväisenä raahasin vihanneskasseja kotiin ja salaattikin maistui taas sille kun pitää.

Etualalla viininlehtiä kääryleitä varten.

Tänä aamuna Helmin lenkin jälkeen laitoin tytön rattaisiin ja suuntasimme Bostanlin viikkomarkkinoille, matka kesti noin 20 minuuttia ja kulki pitkin mukavia pieniä katuja. Olimme saaneet kyllä hyvät ohjeet mutta menimme silti harhaan, onneksi huomasin naisen perässään markkinakärry, häntä seuraamalla saavuimme rannan tuntumassa olevalle puistoalueelle, jonka sisälle oli ahtautunut jo melkoisesti väkeä ja myyjää.

Pojalta sai ostaa kuumuutta helpottamaan kylmää sitruunalimontaatia.

Turkissa markkinoiden hinnat määräytyvät vähän alueen elintason mukaan, Bostanlin rannanpuoleisen alueen hinnat eivät olleet ihan yltiöpäisen edullisia mutta kohtuuhintaiset ja laatutavaraa. Vaatteet olivat edullisia, lastenvaatteista alusvaatteisiin, boheemeille mutta tyylikkäille mekkoja, kauniita ja hyvälaatuisia kodintekstiilejä ja leluja.


Markkinavaatteista on viime aikoina kohuttu uutisissa, testeissä monista vaatteista on irronnut myrkyllisiä väriaineita, sama kohtalo on monilla markkinaleluilla. Perjantaina samalla alueella on Bostanli ekopazar johon kokoontuvat orgaanisten tuotteiden myyjät. Jokaisella myyjällä on oltava virallinen sertifikaatti ja sen lisäksi tuotteet testataan alueella. Käydään joku päivä tutustumassa kunhan ehditään.



Vaatteiden ja tekstiilituotteiden lisäksi alueella oli vihanneksia, hedelmiä, kananmunia, juustoja, oliiveja, yufkaa, leipää ja kenkiä. Kuhina oli melkoinen, onneksi olimme liikenteessä ennenkuin päivän +36 hellelukemat saavutetaan.

Siinäpä tarjolla heinää alkupalaksi.

Alueen erikoisuutena myydään deniz börülce eli olisikohan suolaheinä vai meriheinä suomeksi? Se keitetään ja maustetaan valkosipulilla ja sitruunalla ja tarjoillaan alkupalana. Erilaisia papuja oli röykkiöittäin, samoin munakoisoa, pähkinöitä, paprikaa ja bibereitä. Tarjolla oli irtomyynnissä myös osterivinokkaita ja herkkusieniä, paljon marinoituja oliiveja ja yrttejä.

Osterivinokkaita
Izmirin alueen juustot ovat saaneet ainakin minut onnelliseksi, alueen tulum peynır kuuluu turkkilaisiin juustosuosikkeihini muutenkin ja täällä paikallinen tuottaja tekee erilaisia tulum versioita, samaiselta juustotehtaalta tulee muitakin hyviä perinteisempiä turkkilaisia juustoja. Länsirannikolla tykätään selvästi keskimaata enemmin vihreistä oliiveista, Ankarassa ne olivat aina vähemmistönä mutta loistavat täällä kärjessä. Viimeisestä kulmasta markkinapaikalla löytyi vielä kalakauppiaiden rykelmä, me olimme kuitenkin vain katselukierroksella ja suuntasimme tytön kanssa kohti kotia ja päätimme jättää vihannesostokset ensi viikkoon.

Juustot ja oliivit kauniissa riveissä.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Täällä me asumme!

Yli viikko izmriläisenä on hujahtanut nopeasti, mies aloittaa työt ensi viikolla joten olemme järjestelleet asuntoa ja tutustuneet kulmakuntaan. Kalassa on käyty, syöty paikallista pikaruokaa eli kumrua, korkattu kalakausi ja tehty mezeitä, istuttu parvekkeella ja ajeltu lautoilla sekä hommattu paikallinen kulkukortti metroon ja lauttaan, tehty ostoksia kaupunginosamme uudella alueella ja hiljalleen kotiuduttu uusiin kuvioihin, tutustuttu puistoihin, naapurin koiriin ja kissoihin, saatu neuvoja naapureilta ja eksytty muutaman kerran.


Kun pähkäilimme mihin alueelle Izmiriä muutamme, oli valinta lopulta aika helppo. Karşiyaka on viihtyisä alue, jossa on hyvät palvelut, pankit ja paljon pikkuliikkeitä, kahviloita ja ravintoloita, vehreitä puistoja eikä kovaa liikennettä. Kotoa metropysäkille on matkaa 5 minuuttia ja lauttasatamaan noin vartti, tytön kanssa on helppo liikkua sillä alueella ei ole mäkiä, kotikatumme on rauhallinen pikkukatu ja suurempien katujen jalkakäytävät niin leveitä että tuhatta ja sataa paineleva neitikin saa juosta melko vapaasti.


Samassa korttelissa on puisto, tenniskenttä, koriskenttä ja lasten leikkipaikka, kissoja on jokaisella pihalla ja laumoittain puistoissa, tytön on tietysti moikattava jokaista kissaa ja koiraa joten eteneminen on toisinaan hidasta. Ankaran virkamiesmäisen jähmeyden jälkeen paikalliset vaikuttavat rennommilta ja äänekkäimmiltä, tieltä kantautuu tasaiseen tahtiin rinkelinmyyjän tai tomaattikauppiaan kutsuhuudot, iltaisin parvekkeilla kilisee ja kuuluu käkätys, perheriitojen kuulemiseltakaan ei voi välttyä keittiön puolen kuilun kautta.


Ankarassa tottuu ihmisten pällistelyyn, täällä juuri kukaan ei kiinnitä ulkomaalaiseen huomiota, ainoastaan aamupäivän aikana olen kuullut vastaantulijoiden puhuvan ruotsia, saksaa ja ranskaa, korttelipäällikkömme ei mennyt toimissaan sekaisin kun veimme toimistoon kirjautumispaperia eikä naapurustossa kukaan ole sen tarkemmin tuntunut kiinnittävän huomiota ulkomaalaisuuteeni. Ankarassa kaikki olettavat ulkomaalaisen puhuvan turkkia, Izmirissä taas kukaan ei oleta mitään. 


Olin tyystin unohtanut että rannikkoalueilla ulkomaalaispoliisissa meininki on ruuhkaisempaa kuin Ankarassa, jossa asioitaan voi mennä hoitamaan aina ilman sen suurempia jonotuksia ja vuoronumeroita, portaissa vastaan vyöryvä ulkomaalaismassa ja otsastaan hikeä pyyhkivät poliisit palauttivat mieleen Antalyan alueen touhut ja tajusin että iltapäivällä on ihan turha enää yrittää saada asioita hoidettua, syvä huokaus ja seuraavana aamuna uusi yritys. Lisää virastohommista ja niiden etenemisestä tarinaa myöhemmin tällä viikolla kunhan ne on hoidettu loppuun.


Mies on käynyt tietenkin kalastamassa, me tytön kanssa olemme käyneet tuoksuttelemassa samalla meri-ilmaa ja tökkimässä saaliskaloja, vieneet aamupalaleivät ja termosteetä mukanamme, tytön viikon sana on ollut vettävettävettä ja sitähän riittää. Ankaran jälkeen on piristävää hypätä aamulla varhain lenkille koiran kanssa, kadut ovat rauhallisia ja ilma puhdas, liikkuminen tytön kanssa niin rattailla kuin kävellen on helppoa ja kaikki on lähellä.


Aamulla virastoasioiden hoitamisen jälkeen toisella puolella lahtea Konakissa suuntasin basaarialueelle, joka oli vielä aamuhorteessa, kukaan ei huudellut tai tyrkyttänyt tuotteita. Kemeraltin basaarialue on sokkeloinen mutta kiva siitä ettei se ole suunnattu vain turisteille, seassa on tavallisia ketjuliikkeitä, yhdellä pätkällä liha-, kala- ja kanakauppiaat toisella puolella turkkilaisten juhlavaatteiden myyjät, farkku- ja teepaitakauppiaat kyllä näyttivät siltä että aamuteen ja virkoamisen jälkeen heistä irtoaa kunnon basaarimyyjän ainesta.


Izmir on levittäytynyt kuin hevosenkenkä lahdenpohjukan ympärille, kaksi metroreittiä ja eri kaupunginosien välillä suhaavat lautat helpottavat liikkumista. Izmir ei ole vain vaurautta ja jasmiinintuoksua, alueella on paljon varattomia mustalaisia, joista ainakin osa ikävä kyllä kunnostautuu taskuvarkaina, kauempana merenrannasta on laittomia kortteleita ja siellä tuskin tuoksuu meri. Oma kaupunginosamme jakautuu eri osiin, kaksi lauttaterminaalia huolehtivat siitä että lahden toiselta puolelta pääsee jatkuvalla syötöllä kotiin, niemenkärjessä siintää mavişehirin uusi asuinalue korkeine kerrostaloineen ja asuinalueineen, siellä oleviin ostospaikkoihin pääsee kätevästi kadunkulmia kiertävillä linjatakseilla tai kauppojen maksuttomilla minibusseilla. Siellä vieraillessamme tuli jälleen todettua etteivät uutuuttaan hohtavat kerrostalokompleksit ja suljetut piha-alueet taida olla meitä varten. Uudessa kodissamme on tilaa niin että matkalla olkkarista makkariin ehtii miettimään muutamankin ajatuksen, kylpyhuone ja keittiö ovat vanhahkoja, siltikin valitsen mieluummin hieman ränkän vessan ja kylpyammeen kunhan saan asua pienellä kadulla kävelymatkan päässä elämänmakuisista kahviloista, leipäkaupoista ja pienistä liikkeistä, musiikin kaiku ja ihmisten hälinä saa kuulua omalle parvekkeelle.


Ensi vaikutelma kaupungista on että täällä on sopivassa suhteessa paikallisuutta ja länsimaalaisuuden tuulia, kaupunki on eloisa ja eri kaupunginosista paljastuu aina oma palanen Turkkia, kaikkea vähän sikin sokin lahden eri puolilla. Tällä viikolla lisää tarinoita Izmiriin tutustumisesta, virastokiemuroita kunhan ne on hoidettu loppuun, tulossa on myös alueen reseptejä ja nyt jos koskaan on hyvä aika heittää toivepostauksella, toteutan niitä sitten ajan kanssa.