tiistai 31. joulukuuta 2013

Uudenvuoden kynnyksellä

Turkissa uuden vuoden aatto on suuri juhla, suvut ja ystäväseurueet kokoontuvat, ruokaa ja juomaa on kuin suomalaisilla jouluna. Iltalenkillä koiran kanssa olisi voinut luulla olevansa jouluaattona Suomessa, niin monessa ikkunassa vilkkuivat jouluvalot, parvekkeella tai ikkunan edessä koristeltu joulukuusi, pukkeja ja joulunauhoja. Päivällä kaupungilla oli ilmassa selvää paniikinomaista tunnelmaa kun kansa survoi markettien ovista ulos ostoskasseineen, mezepuoteihin kiemurteli ulos asti jono ja keskustan kaduille oli kerääntynyt kaikenmoista myyjää; ilmapalloja, juhlahattuja, seurapelejä, joulupukki krääsää, vinkuvia pillejä ja välkkyviä päähineitä.


Alusvaatekaupat pullistelivat punaisia alusvaatteita, sillä niiden pitäminen tuo hyvää onnea. Uuden vuoden vastaanottoon liittyy myös monia uskomuksia, ovia ja vesihanoja pitäsi pitää auki, suolaa tulisi sirotella oven ulkopuolelle ja muistaa pitää ne punaiset aluskerrastot päällä varsinkin silloin kun vuosi vaihtuu.

Uudenvuoden arpoja on saanut ostaa jo usean viikon ajan, valittavana on koko arpa, puolikas tai neljäsosa, moni on tarkka mistä arpansa ostaa, sillä tietyistä arvanmyyntipisteistä onni kuulemma vain potkaisee vuosi vuoden jälkeen toisia paremmin, vähän ennen puoltayötä julistetaan potin voittajat. Monissa kodeissa ilta kuluu syöden, seurapelejä pelaten, suosituin taitaa olla joka kulmassa myynnissä oleva Tombala. Bostanlilla monien pienien puotien eteen oli pystytetty rivi myyntipöytiä ja tarjolla oli eri sortteja mezeitä ja täytettyjä simpukoita. Kortteleissa on myyty muutaman päivän ajan huonekasveja ja hedelmäpuita, kukkakauppiaat tuntuivat tekevän tänään kauppaansa. Hotelleissa ja ravintoloissa järjestetään gaala-illallisia ja monessa paikassa on myynnissä erilaisia valmiita illalliskokonaisuuksia, lähes joka paikassa on vähintään elävää musaa, erilaisia esityksiä ja arvontoja Raketteja ammuskellaan ravintoloiden ja hotelleiden puolesta mutta ( onneksi) vähemmin yksittäisten henkilöiden toimesta, ei haittaa minua sillä en voi sietää koko touhua, Helmi vielä vähemmin.


Vuosi 2013 oli hyvä vuosi, rauhaiseloa ja muutoksia sopivassa suhteessa, sekaan mahtui vähän lomailua ja virastoissa juoksemista. Ankaralle sanottiin heihei ja Izmir odotti uusine haasteineen. Alku kaupungissa on mennyt hyvin, asuinpaikka on mieleinen, olen saanut uusia tuttavia elämääni ja arki rullaa. Kaksoiskansalaisuus olisi toivelistalla tulevalta vuodelta, toisaalta työelämään ei olekaan jostain syystä tulipalokiire, tytön kanssa on oikeasti aika hauskaa viettää aikaa. Vuoden opetus olkoon että kaikella on aikansa, töihin paluullakin sitten varmasti aikanaan.


Blogi on ollut pystyssä reilun vuoden, tätä kautta on ollut kiva kertoa rakkaasta Turkista ja elostamme tutuille ja tuntemattomille, raottaa miltä Turkki ja turkkilaiset näyttävät omasta näkökulmasta. En olisi arvannut kuinka monta mieluista tuttavuutta olen saanut tätä kautta, on kiva olla osa ulkomaalaisrinkiä, joka kirjoittaa elämästään maaimalla, sen lisäksi olen saanut muutamia yhteydenottoja, joiden ansiosta sosiaalinen verkosto Izmirissä on ihan eri tasolla, mitä se olisi ilman blogia. 

Jos oma elämä sujui suhteellisen tasaisesti pitkin vuotta niin samaa ei voi sanoa rakkasta Turkista, ellei ole mellakoitu niin ainakin pinnan alla on kytenyt pitkin vuotta. Kesäkuussa suuntasimme lomalle mellakoiden jatkuessa koko maassa, vuosi Turkissa päättyy sekavissa tunnelmissa ja kansa on taas kaduilla, mennyt vuosi ei ole ollut kovinkaan positiivinen. Jospa vuosi 2014 olisi parempi Turkille ja turkkilaisille? Ainakin se tuo tullessaa kasan tärkeitä vaaleja, jotka varmasti kuohuttavat taas tavalla tai toisella. Vaikka Turkin viehätys on sen arvaamattomuus ja tapahtumarikkaus niin joskus toivoisin Turkillekin tasaisen paksua ja tylsää arkea, sehän voisi vaikka pitää siitä?


Meillä vuosi vaihtuu rauhallisesti, mies on uuden vuoden kiireissä töissä monen vuoden tauon jälkeen, me katselemme tytön kanssa Turkin telkkarin tarjoamaa laajaa uudenvuoden ohjelmistoa, syömme pizzaa, katsotaan jaksammeko valvoa keskiyöhön vai nukummeko onnellisen tietämättöminä ohi rakettien paukkeen ja juhlahumun. Sieltä se vuosi 2014 rynnistää niinkin, tervetuloa ja onnellista tulevaa vuotta kaikille lukijoille, kiitos kommenteista ja yhteydenotoista!

maanantai 30. joulukuuta 2013

Kauneudenhoitoa Turkissa

Suosittelen istahtamaan joulun jälkeen kampaamon tuoliin, jossa jokainen suklaapala, santsilautanen ja vihreä kuula loistaa kirkkaissa lampuissa ja saa miettimään miksei niitä uusia lenkkareita ole ostettu edelleenkään? Ystävän suosituksesta istahdimme kyseisen kampaamon penkkiin, laskeskelin että samoilla kulmilla oli ainakin 5 kilpailevaa kauneussalonkia. Mitä tästä voi päätellä? Sen, että turkkilaiset naiset käyvät usein kampaamossa ja ovat tarkkoja ulkonäöstään, täällä laittautuminen menee usein ohi luonnollisuuden. Kampaamopalvelut pitävät lähes aina sisällään myös manikyyrin, pedikyyrin, kulmien nyppimisen ja toisinaan myös karvojen poiston muilta kehon alueilta. Kampaamoiden lisäksi miesten parturiliikkeitä ja ainoastaan kauneuspalveluita tarjoavia salonkeja on runsaasti.

Kampaamoissa hiustaitelijat ovat lähes aina miehiä ja muita kauneuspalveluita tekevät naiset, kampaajan ammatti on arvostettu ja suuremmissa kampaamoissa kanta-asiakkailla on yleensä oma luottoparturoija, sen lisäksi että kyseinen herra tietää rouvan haluaman värisävyn, hiustenpituuden, kahvin maidolla vai ilman, hän saa yleensä kuulla myös perhepiirin juorut ja tulee kuulustelluksi omista touhuistaan sitten viime tapaamisen. Kampaamoista harvemmin varataan aikaa, sinne tupsahdetaan sillä siellä vietetään myös aikaa, juorutaan, luetaan lehdet, juodaan kahvia ja poltetaan tupakkaa hiusvärin hautuessa päässä. Kampaamoissa käydään tiheästi sillä palvelut ovat suhteellisen edullisia, moni pesetyttää ja föönaa tukkansa työmatkalla eikä se kustanna kuin muutaman liiran. Kantapään kautta on tullut opittua että monissa tilanteissa Turkissa on parempi olla ylilaittautunut kuin luottaa luonnollisuuteen, jos työkaveri kehottaa piristämään valjua ulkonäköä huulipunalla, on se käsky tehdä itsestä ihmisen näköinen osa työporukkaa, työhaastatteluun laittaudutaan, mielellään myös juhliin, Turkissa tulee näkyä ja erottua huolitellulla ulkonäöllä. Saunanraikkaus miellyttää monia turkkilaisia miehiä sillä se on erilaista ja eksoottista mutta edustustilaisuuksissa se on merkki huolimattomuudesta.

Meillä oli uuden ystäväni kanssa lapset mukana, ei haitannut vaikka kampaamossa oli tupa täynnä naisia, rattaat nurkkaan ja lelut esiin, vuorotellen toinen meistä viihdytti lapsia kun toinen oli kampaamon tai manikyristin penkissä, jos sattui että molemmat olivat siellä samanaikaisesti, viihdytti yksi työntekijöistä tuholaisia. Kampaamon vanutuksen aikana lapset ehtivät nimittäin tuhria sohvan mehuilla, kekseillä ja rusinoilla, repiä kampaamon kassapöydästä koristepeilit irti ja kaataa pedikyristin vedet pariin otteeseen. Sain tukasta pätkästyä liian pitkäksi kasvaneet roikaleet ja elämä lyhyellä polkalla on taas ihanaa ja helppoa. Muistan aikoinaan erään parturin joka kauhistuneena ja epäröiden kysyi mitähän mieheni sanoo, kun käskin napsaista reippaasti vaan tukan lyhyeksi. Suurin osa turkkilaisista naisista on pitkätukkaisia ja useat paikalliset miehet suosivat pitkää föönattua hiuspehkoa. Leikkauksen jälkeen tukka todellakin föönataan täällä upeaksi joka näin suomalaisittain kelpaa vaikka iltamenoihin, turkkilaisittain korkeintaan töihin, iltamenoon ja juhlaan laitetaan jo upeampia kampauksia. Turkkilaisen naisen paras ystävä harmaana päivänä on oma kampaaja, joka loihtii tukan upeaksi leijonanharjaksi, kuuntelee murheet samalla kun kulmat siistitään ja kynnet lakataan, kehuu ja imartelee vielä lähtiessäkin, raskas askellus on keventynyt kampaamovisiitillä monta kertaa kevyemmäksi.


Käytin Ankarassa monta vuotta samaa kampaamoa, muuton myötä oli aika löytää uusi paikka, kyselin naapurilta ja tutuilta, uuden kampaamon penkistä noustessa oli tyytyväinen olo, tämä herra ei arastellu saksilla napsautellessa ja niskaa kyniessä, sain lyhyen mallini ja maksoin pesusta, leikkauksesta sekä föönistä 30 tl, kulmien laitto sai jäädä toiseen päivään sillä lapset olivat saaneet jo kampaamon sen verran sekaisin. Ajoittain olen ottanut manikyyrin tai pedikyyrin, ollut joskus kohtuullisen tyytyväinenkin mutta useimmiten en. Molemmat hoidot saa täällä pilkkahintaan mutta ammattitaitoista tekijää ei tavallisesta kampaamosta löydy, kynsinauhoja siistitään liian kovakouraisesti ja jalkoja raspataan niin että pöly lentää. Liian usein kynsinauhat ovat verillä hoidon jälkeen, kannattaa siis olla tarkkana, sillä kiireisissä kampaamoissa välineiden pesu ja desifiointi voi olla retuperällä. Ainakin omaa vaaleaa ja pohjoismaalaista hiuslaatua täällä on osattu käsitellä hellävaroen, ongelmia on tuottanut föönaus ja kampausten teko, sillä paikallisten hius on usein karheampi ja paksumpi. Jokaiselle Turkin matkaajalle suosittelen kulmien siistimistä kampaamossa, suurin osa käyttää täällä lankamenetelmää eli kulmat siistitään kireäksi kahdeksikon muotoiseksi viritetyllä langanpätkällä, nopeaa, ei ollenkaan niin kivuliasta kuin kuvittelisi ja lopputulos miellyttää ainakin itseäni. Jos suuntaat kampaajalle Turkissa, kysele suosituksia paikallisilta ennenkuin antaudut saksikäden penkkiin.

Paikallisessa kampaamossa käy kova kuhina, osa istuu sohvilla odottelemassa vuoroaan, yhden tukkaa rullataan toisen föönataan, hiustaiteilijoilla on aina apurit, usein opissa olevia nuoria poikia tai sukulaislapsia, joiden tehtävä on pitää föönia paikallaan, siivota lattiat ja hoitaa juoksevia asioita, lyhyen opissa olon jälkeen he ylenevät virkaan, jossa saa pestä asiakkaan hiukset ja ohjata hänet kampaajan penkkiin, kysyä juomatoivomuksen ja toimittaa höyryävän kupin asiakkaan eteen. Moni pojista haaveilee etenevänsä aikanaan yhtä eteväksi kampaajaksi kun liikkeen arvostetuin ja ehkä jopa oman salongin omistajaksi. Kampaamoissa on tapana jättää tippiä, joka menee usein juurikin harjoittelijoille tienestiksi.


Turkkilaiset naiset laittautuvat huomattavasti vahvemmin meikein ja juhlavimmin asustein kuin suomalaiset, työpaikoilla odotetaan että sinne saavutaan asiaan kuuluvasti pukeutuneena ja laittautuneena, farkut, villapaita ja meikitön naama eivät juuri vakuuta. Kotikorttelissaan turkittaren tapaa kauppamatkalla luonnollisimmillaan, meikittä veryttelyhousuissa mutta asioille lähtiessään hän on kokenut niin suuren muodonmuutoksen ettei häntä meinaa tunnistaa. Turkkilainen mies ei jää kakkoseksi, oma mieheni käy itseäni useammin parturissa, stressaa ulkonäöstään, ajaa partaa päivittäin eikä koskaan astu ulos ovesta ellei kenkiä ole lankattu ja tarkistettu että vaatteet on varmasti siistit. Moni turkkilainen mies käy metroseksuaalista, tosin täällä sellaisia taidettiin olla jo ennenkuin koko käsitettä edes luotiin, turkkilainen koreilee ja on avoimesti mielissään saamastaan huomiosta. Hiuksissa kiiltää vaha, naaman jokainen karva on kohdilleen aseteltu ja automaattisesti hän  vilkaisee peilistä habitustaan kävellessään sellaisen ohi, ei vaivihkaa vaan jää mielellään vielä peilin eteen pyörimään.

Koska turkkilainen mies on usein tarkka omasta ulkonäöstään, huomioi hän myös vaimossa tapahtuneet muutokset, raidat tai hiustenlyhennys ei jää rekisteröimättä, ainakin meillä mies antaa oman arvionsa viipymättä ja odottaa myös kommenttia omasta tukastaan parturista tultuaan, onko liian lyhyt, parempi kuin entinen malli, olisiko sittenkin pitänyt...paikalliselle miehelle kasvinaamiot, kulmien muotoilut, manikyyrit ja pedikyyrit ovat arkea eivätkä mitään hävettäviä naismaisia touhuja. Kauneuden eteen turkkilainen kestää kipua ja näkee vaivaa, vahaus kaikista kriittisimmistä paikoista ei ole mukavinta vapaa-ajan viettoa, kampaamoissa jaksetaan odottaa kun oma kampaaja käsittelee viittä muuta samaan aikaan. Mitäpä sitä ei tekisi kauneuden eteen.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Löysikö joulupukki Turkkiin?

Joulut on jouluiltu, tänä vuonna joka suhteessa aika maltillisesti ja rauhallisesti. Lahjojen kanssa ei siis seottu eikä ruuan kanssa ihan kauheasti mässäilty, riittävästi kaikkea joka suhteessa. Turkkia on ravistellut sisäpoliittinen kriisi, joka on pitänyt meitä pitkästä aikaa telkkarin äärellä, joka aamu uutisissa on ollut joulun kunniaksi uutispommi odottamassa. Puoli vuotta edellisestä kriisistä ja taas on kansa kaduilla, turisteille olisi nyt otollinen aika vierailla maassa sillä liiran vaihtokurssi on heille suosiollinen.


Aatonaattona suunnistimme tuttavan ja tyttöjemme kanssa mustanmeren hamsifestivaaleille. Oli tapahtuman viimeinen päivä eikä väkeä ainakaan tungokseksi. Samoja tuttuja myyntiartikkeleita kuin niin monilla muillakin messuilla, tutunnäköinen ruusuveden- ja ruusurasvojenkauppias, hunajan- ja hillonmyyntikojut, huiveja ja muuta krääsä ja ehkä paras kaikista, mustanmeren juustoja ja aitoa voita kauppaava koju, siihen jäimmekin ostoksille ja maistelemaan. Turkkilaisten mielestä ihmisestä voi kertoa paljon sen perusteella mistä hän on kotoisin, mustanmeren asukkaita pidetään rehteinä, välittöminä ja ehkä hieman sekopäisinäkin, itse olen aina tykännyt heidän ruuistaan ja musiikistaan, kansantansseista vetävin on aina ehdottomasti mustanmeren tanssi.


Tyttö pääsi pomppulinnaan ja me sen jälkeen ruokakojuille herkuttelemaan mustanmeren mummeleiden pyörittelemiä sarmoja eli täytettyjä viininlehtiä ja vihanneksia, jälkiruuaksi haettiin vielä künefet eli juustosta ja erikoistaikinasta tehdyt makeat herkut. En ole baklavan enkä juuri muidenkaan turkkilaisten makeiden suurin ystävä mutta silloin kun künefe on hyvää niin se on todellakin sitä. Tämä oli, suussasulavaa. Kyseinen künefe sai pisteet myös markkinakaverilta, jonka puoliso on herkun syntyalueilta, Antakyasta, kotoisin. Tarjolla oli myös lihapataa ja tietenkin sitä hamsia. Mustanmeren rytmikäs musa soi liven ja kotiin tultiin iltahämärässä leikkipuiston kautta.



Kyllä se pukki taisi tänne löytää, ainakin sen perusteella että monen monta tytölle osoitettua pakettia tuli perille pitkin jouluviikkoa, osa kovaonnisimmista vasta eilen. Kotikin näytti jouluiselta aattona, kynttilöitä ja punaisia tonttuja sekä tuikkiva kuusi, aamusta asti tuoksui kaneli, inkivääri ja neilikka. Aattoaamuna avattiin netin kautta joulupukin kuumalinja ja pitkin päivää kuunneltiin jouluradiota, joka on ihan loistava keksintö ulkosuomalaisiakin ajatellen.

Tänä vuonna emme valmistaneet jouluruokia vaan muita herkkuja, kylmäsavulohi taisi olla jouluisin koko pöydässä, jälkiruokana joulutorttuja ja kuorrutettua maustekakkua. Ruokaa oli kuitenkin sen verran että joulupäivänä ei tarvinnut kauppaan suunnata. Aattoilta huipentui tytön kohdalla pakettien raivoisaan availuun ja voi sitä riemua erilaisista muumitavaroista, kirjoista, vaatteista ja leffoista, niitä on esitelty ja ihmetelty monta päivää, suurkiitokset kaikille! Joku kyselikin postinkulusta Turkkiin, meille satelee postia pitkin vuotta, tytölle sukulaisilta ja ystäviltä ja joskus meitä aikuisiakin muistetaan ruisleivällä tai espanjalaisilla juustoilla, joululahjaksi tilattua naistenlehteäkin on postipoika kantanut tänne jo minulle pari vuotta. Vuosien aikana yksi paketti ja yksi lehti on hukkunut, kolo on jokaisessa paketissa tarkistuksen jäljiltä mutta mihinkään ei ole koskaan koskettu.


Joulupäivä ja tapaninpäivä sujuivatkin jo arkisemmissa tunnelmissa, mies lähti aamulla töihin ja me nautimme lämpimistä ilmoista, päivisin on ollut parhaimmillaan +17 ja meillä joka kerta liikaa päällä. Eilen saimme vieraita ja tyttö leikkikaverinsa kanssa onnistui kaatamaan kuusen, no siitä onneksi selvittiin kuusen nostolla ja naarmuitta. Maustekakku, tortut ja lisäkiloja tuomaan tehty tonnikalapiirakka tekivät kauppansa, tyttö sai esitellä uudet lelut ja illaksi maistuikin jo ihan keitto koko perheelle. Joulun aikana on skypelty ahkerasti, molemmille isovanhemmille, miehen veljelle, tädille Suomeen ja muutamien ystävienkin kanssa, mitähän me tekisimme ilman skypeä? Miehen suku muistaa joka joulu jouluntoivotuksilla minua mutta joidenkin mielestä joulupukki voisi pysytellä kaukana Turkista, lue lisää anti-joulupukki kampanjasta täältä.


Meillä fiilistellään joulukoristeilla ja kuusella normaalisti pitkälle tammikuun loppuun, kynttilöitä poltellaan pitkin talvea ja Turkissa kun ollaan niin samat koristeethan käyvät myös uuteenvuoteen. Pukki löysi siis perille, huolimatta sen vastaisista kampanjoista, palmuista ja lämpimästä kelistä sekä puuttuvista jouluruuista, löysikö se perille teille?

lauantai 21. joulukuuta 2013

Mistä joulu löytyy Turkissa?

Turkissa jouluun ei hiljennytä, ulkona ei hiippaile pukkeja eikä Izmirin kulmilla lumestakaan ole toiveita, koristeltuja kuusia, valoja ja parvekkeille kiipeileviä pukkeja näkyy muillakin kuin vain meillä, niissä kodeissa yleensä kuitenkin koristellaan uuttavuotta varten eikä taatusti leivota joulutorttuja tai keitellä joulusinappeja.



Olen aina viettnyt maailmalla ollessani joulua, tavalla tai toisella, muistoissa on hauskoja joulunviettoja opasajoilta niin Thaimaasta kuin Vietnamistakin, erityisen hyvin mieleen on jäänyt tapaninpäivä vuosien takaa jolloin heräilimme opaskolleegoiden kanssa naapurimaasta kantautuviin tsunamiuutisiin. Vuosien aikana ruokaviritelmiä on ollut jos jonkunlaista, lanttulaatikkoon keksittiin paikallinen vaalea şalgam, sillejä on tuotu ulkomailta asti, homejuusto-punajuurilaatikko oli miehestäni ehkä yksi epäilyttävimmmistä kokkailuistani mutta taisimme pistellä koko potillisen ekana jouluna naamaan Ankarassa, silloin oli muuten kylmä ja enemmin lunta kuin Suomessa! Ankarassa meillä oli useana jouluna vieraita ja jokainen joulu on ollut omanlaisensa, milloin on aattona käyty kaveriporukalla viinillä, joskus kutsuttu ystävät glögille tai väännetty isovanhempien kanssa laatikoita ja sillejä. Maailmalla ei saa jouluun kaikkia aineksia, joihin on tottunut lapsuuden jouluina mutta täällä voi rakentaa omanlaisen joulun ja mikä parasta, joulustressiä täällä on helppo vältellä!


Tytön syntymän jälkeen joulu on ehdottomasti lastenjuhla, miehelläni on kova hinku päästä viettämään oikeaa joulua joku vuosi Suomeen ja ainakin joulun vietto on hänelle yksi niistä mieluisista asioista, joka on alkanut kun muutimme yhteen. Emme ole kumpikaan mieheni kanssa kovin uskonnollisia emmekä perinteitä noudattavia, joten kaikki juhlia, niin paikallisia kun suomalaisia, vietetään hieman omien mieltymystemme mukaan. Jos on vieraita niin panostetaan ehkä enemmin ruokiin ja tarjoiluihin, jos olemme keskenämme tehdään mitä huvittaa, kuten tänä jouluna kalkkuna ei maistu ja taidamme koota sekalaisen kokoelman herkkuja lihapadan ympärille. Kuusi on koristeltu viime viikolla ja se oli tytön mielestä ihan huippuhauskaa, kaikki löytyvät koristeet piti tunkea kuuseen, joten olkkarin nurkassa on nyt värikäs vilkkuva taideteos. Koristeita meillä on kuuseen julmetusti sillä muistan ensimmäisenä Ankaran jouluna mieheni yrittäneen tehdä kaiken mahdollisen jotta saisin joulufiiliksen, koristeitakin mies kantoi kaupasta sitten säkeittäin.


Ankarassa joulun alla oli useita myyjäisiä, oli lähetystöjen järjestämiä, ulkomaalaisten naisporukoiden ja ainakin saksalaisten omat joulumyyjäiset, Vatikaanin lähetystön alueella olevassa kirkossa laulettiin joululaulujakin, joulunaikaan sattuivat usein myös suuret lahjamessut ja samoin on nyt täällä Izmirissäkin, jospa sinne sitten ensi viikolla. Ostoskeskukset ovat nykyisin koristeltu toinen toistaan upeammin joulukoristein, kaupoissa soi kansainvälisiä joululauluja ja sitä joulutavaraa on kaupat pullollaan täälläkin vuosi vuodelta enemmin. Täällä on kuulemma pukkipalvelukin ja ainakin Istanbulin alueella se on aika suosittu, pukki tosin taitaa tulla vasta uutenavuotena. Turkkilaiset juhlivatkin sitten uuttavuotta ja jo nyt alusvaatekaupat ovat täynnä punaisia asusteita, joita tulisi ostaa lahjaksi rakastetulle sillä kun pukeutuu uutenavuotena punaiseen, tuo se hyvää onnea tulevalle vuodelle! Hotelleissa järjestetään gaalaillallisia ja aika moneen paikkaan on jo varmasti varaukset täynnä, turkkilaiset kokkaavat usein uudeksivuodeksi kalkkunaa ja kokoontuvat ystävien ja suvun kesken, osa paikallisista antaa tuolloin lahjoja ainakin lapsille.


Mistä joulu sitten tulee? Meille se tulee koristeista, kuusesta vaikka muovinen onkin, tänä aamuna tehdystä myslistä, johon lisättiin jouluisia mausteita, joulutortuista, joihin keittelin luumusoseen aamulla, illalla tehdään sinappi ja muutama lahjakin olisi vielä ostettava, katsotaan mitä joulupöytään laitetaan, kodin kuvalehden herkkusienisalaatti taitaa lähteä tänä vuonna testaukseen. Joulu tulee myös paketeista, joista muutamaa jännätään että ehtiikö jouluksi perille, joulukalentereita tytöllä oli tänä vuonna 3, yksi kankainen, jota täytän itse tarroilla, kekseillä ja magneeteilla ja tytön suosikki muumikalenteri sekä partiolaisten kuvakalenteri, kiitos vaan tätille Suomeen niistä! Meillä on katsottu jo viime vuoden lahjoina tullutta Mauri Kunnaksen Joulupukkisatua ja Lumiukko klassikkoa, joululauluja on kuunneltu netin jouluradiosta, aina kun ovikello soi puolilta päivin, tietää tyttökin että pakettihan sieltä taas tulee! Jouluna avataan netin kautta tv-yhteys ja katsotaan joulupukin kuumalinja sekä joulurauhan julistus, paketit kuusen alle unohtamatta Helmin pakettia, syödään hyvin eikä kiirehditä mihinkään. Joulusaunaan ei päästä ja se on kyllä oleellinen puute, jos voitamme uudenvuoden lottoarvonnassa muutakin kuin pikkuvoittoja niin rakennamme heti tänne saunan!

 Miten teille rakennetaan joulu vai rakennetaanko ollenkaan?

torstai 19. joulukuuta 2013

Seurustelusoppa turkkilaisittain

Kun aikoinaan asuin pienessä turistikaupungissa etelärannikolla, sain aika väärän kuvan turkkilaisten seurustelukulttuurista. Siellä paikallisia naisia näkyi melko vähän, suurin osa pankeissa tai muissa päivähommissa olevista palasi illalla astetta normaalimpaan ympäristöön eli Antalyaan. Illalla ravintoloita ja baareja kansoittivat ulkomaalaiset, suhteita luotiin lähinnä turkkilaisten miesten puolelta ulkomaalaisiin naisiin. Meininki oli hulvatonta ellei jopa räävitöntä toisinaan.


Turkkilaisessa kulttuurissa ei ole perinteisesti juuri seurusteltu, kun on tavattu sopiva avioehdokas, on alettu suunnittelemaan kihlajaisia ja sen jälkeen häitä, moottoreina omat vanhemmat, jotka ovat laittaneet tuulemaan. Yhdessä asuminen ennen avioliittoa tuntuu edelleen olevan melko harvinaista ja täysin hyväksytty se on vain moderneimmissa kaupunginosissa maan suurimmissa kaupungeissa. Me asuimme miehen kanssa monta vuotta yhdessä ennen avioliittoa, joten mitenkään tavatonta se ei ole. Tietyllä tavalla ulkomaalaisen naisen ja paikallisen miehen asuminen yhdessä on ehkä hyväksytympää kuin kahden paikallisen, ulkomaalaisella kun on omat tavat muutenkin. Turkissa on viime aikoina kohuttu eri sukupuolta olevien opiskelijoiden yhteisasumisesta, pääministerin nostattama kohu sai alkunsa siitä että eri sukupuolta olevien asuminen yhdessä koettiin moraalittomaksi, osa kansaa kokee tämän yksityisyyden loukkaamiseksi. Moni asia Turkissa on nykyisin taistelua vanhoillisten ja modernien kesken.

Izmir on vapaamielistä aluetta ja varsinkin lämpimillä ilmoilla rannan palmujen alla kuhertelee nuoria pareja, monet puistonpenkit on miehitetty nuorten parien kaulaillessa ja uppoutuessa toisiinsa, vai ovat julkiset rakkaudenosoitukset Turkissa tavattomia, eivät enää monien nuorten kesken. Usein tietenkin vanhemmilta salassa. Turkkilaisten nuorten seurustelu on usein tapailua, puistonpenkeillä ja kahviloiden nurkkapöydissä, suomalaistyylistä ' Hei Arto jää meille yöksi' ei tapahdu täällä. Omasta näkökulmasta paikalliset tytöt ovat jo seurusteluaikoina aika vaativia, lahjoja, illallisia ja herrasmiehen elkeitä vaaditaan, mies maksaa laskut ja kulut jos mennään yhdessä ulos.

Tyttöjen menemisiä valvotaan tietenkin tarkemmin kun taas turistialueelle töissä olevan pojan seikkailuja katsotaan läpi sormien. Kasinolla töissä olevan nuoren miehen maine ei työpaikasta pahene mutta siellä laulajana elantonsa hankkivan nuoren naisen maine on mennyttä. Olenkohan sanonut jo aika monesti kirjoituksissani että kuinka epäreilua? Sitä se elämä usein on Turkissa.


Jos ei päivittäin niin viikoittain mediassa on uutisia nuorista tytöistä, jotka on tappanut oma isä, veli tai mustasukkainen poikaystävä, juuri eilen illalla hiljenimme miehen kanssa katsoessamme uutisia, nuori tyttö oli mukiloitu isän ja veljen toimesta kuoliaaksi. Tapauksia on läpi yhteiskuntaluokkien ja maan mutta lähinnä idässä ja vanhoillisissa piireissä. Turkki muuttuu eikä osa kansaa kestä siinä vauhdissa, vanhat perinteet ja tavat velvoittavat ja yhteisön paine on musertava, kaiken ytimessä on naisen kunnia, jota puolustetaan. Monien nykynaisten seurustelukumppanin valintakriteeri tulotason ja koulutuksen ohelle on moderni mies, sellainen joka antaa käydä töissä ja on vapautunut jo vanhoillisista käsityksistä koskien naista. Kotiväkivaltaa on Turkissa liikaa ja sen pelko naisten kohdalla miehenhaussa on aiheellinen.

Koska tyttöjä on valvottu tiukemmin, huomaa osan nuorten naisten tietojen seurustelusta ja avioliitosta olevan harlekiinikirja tyylisten romaanien varassa, kursailematon seksuaalikasvatus puuttuu, sitä ei saa koulusta eikä usein kotoakaan, kun asioista ei voi puhua niiden oikeilla nimillä, syntyy väärinkäsityksiä. Tuntuu oudolta nähdä yli 20-vuotiaita turkkilaisia tyttöjä ruokatunnilla kikattelemassa miesten sukupuolielimien koolle ja utelemassa toiselta sellaisista asioista, joista tietoa ei selvästi ole. Turkissa prostituutio on laillista, Ankaran keskustan kulmillakin oli ilotaloalue  (genelev) joka on nyt purettu, prostitoidut ovat virallisesti ammattiinsa rekisteröityjä ja valtio vaatii heiltä säännölliset terveystarkastukset. Turkissa ei ole mikään salaisuus, että joissakin perheissä suvun miehet vievät nuoren pojan ilotaloon vierailulle tämän tultua tiettyyn ikään, miesten ikäänkuin odotetaan olevan aktiivisia kun taas naisten tulisi olla mahdollisimman pidättyväisiä.


Ilmapiiri kaupungeissa on vapautunut ja samaan aikaan nuorilla on selvästi erilainen asenne kuin aiemmilla sukupolvilla, yhä useammin näkee nuoria kuhertelijoita, yhä useammin kuulee nuorten valitsevan haluamansa puolison huolimatta vanhempien vastustuksesta, viime kesänä järjestettiin hallituksen vastaisten protestien aikana pussauskampanja vastalauseena säännöille ja vanhoillisille arvoille, nuoret ovat some-aikakauden lapsia, jotka haluavat halata, suukotella ja seurustella vapaasti, siinä onkin kova pala purtavana osalle kansaa.

Satenkaaren värisiä portaita maalattiin tänä vuonna ympäri Turkkia, lue niistä lisää täältä
Kuvassa oleva vanhempi mies soitti rannan tuntumassa huuliharppua, istahdin hetkeksi katselemaan kalastajia ja kuuntelemaan pappaa.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Marketin hyllyt ennen ja nyt

Yli 10 vuotta sitten markettien valikoima oli paljon rajallisempi kuin nykyisin, asuin vielä pienessa kaupungissa, jonka keskustassa oli kaksi pientä kauppaa, kaupasta ostettiin siis hyvinkin yksinkertaisia tuotteita, suurimpaan markettiin oli matkaa tunti ennenkuin pieneen kaupunkiin saatiin lopulta Migros. Jopa leivinpaperin löytäminen oli alkuaikoina haasteellista, puhumattakaan ruisjauhoista tai sekaleivästä, tonnikala oli siihen aikaan todella kallista eikä kanaa saanut aina paloina vaan ainoastaan kokonaisena.


Muistan pyöritelleeni ihmeissäni maitotiskin purkkeja, krem peynır, labne, UHT süt ja loputon rivi suuria täysrasvaisia jogurtteja. Missä on kermaviili, entä rahka? Niitä ei ole vielä nykyisinkään ihan sellaisenaan mutta kaiken voi korvata ja paljon on valikoima lisääntynyt.

Monella ulkomaalaisella on ongelmia löytää mieluisia juustoja, paikalliset eivät vuole juustohöylällä leivän päälle juustokimpaleesta siivuja, juustoja syödään aamiaisella paloina ja yleensä pehmeitä fetatyyppisiä juustoja, laatuja on loputon valikoima; lehmän-, vuohen- tai lampaanmaitojuustoa, kovaa vai pehmeä, makulaatuja kuvailtu kylien tai alueiden mukaan. Itse rakastan näitä juustoja mutta ulkomailta tuon aina juustoja, sellaisia kunnon vahvan makuisia ja kypsytettyjä, muistan joidenkin jopa tehneen juustomatkoja lähimaihin ja palanneen onnellisena laukut täynnä juustoja. Joulun alla odottelen äidin juustopakettia saapuvaksi. Paikalliset 'keltaiset' juustot ovat usein kaşar-nimisiä ja omaan makuun täysin mauttomia, oma paikallinen lempparijuusto on tulum-tyylinen ja se on erityisesti Izmirin alueen juusto. Arvatkaa olenko löytänyt täällä koko paikallisen juustokäsitteen uudelleen, ihania juustokauppoja ja hyvä valikoima. Suomalaistyylinen juustovinkki Turkissa asujalle: ostakaa tulumtyylistä Manyas-juustoa, ihan loistava, meidän tyttö, joka ei juustoista välitä syö tätä pala toisensa jälkeen kun juustottaa.


Tulum-juustoja on runsaasti erityylisiä, aidoimmat on edelleen kypsytetty eläimen nahan sisällä, juustopuodeissa näkee edelleen kauppiaan veistävän juustoa suoraan nahkapussin sisältä. Monien juustotiskien ja -kauppojen myyjä antaa maistiaisen juustosta ja osaa suositella ja kertoa päättämättömälle valikoimasta. Monet fetatyyppiset juustot ovat suolaisia, niin niitä kuin suolaisia oliivejakin tulisi huuhtaista vedellä, jotta enin suola huuhtoutuu pois. Omat suosikki oliivitkin oppii vain maistelemalla, toinen tykkää pienistä ja ruttuisista, toinen taas isoista ja lihaisista, meillä päätöksen tekee nykyisin oliivihullu tyttäremme, oliivit yleensä marinoidaan kotona, oliiviöljyllä, sitruunalla ja mieleisillä mausteilla.



Kermaviiliä ei Turkissa tunneta mutta paikallinen jogurtti käy melkein mihin vain, valutettu paksu süzme jogurtti toimii rahkan asemasta. Paikallinen jogurtti on maukasta ja laadukasta, ei siis ihme että usein sitä myydään suurissa pakkauksissa. Ruokakermoja on vaikea löytää sillä turkkilaiset eivät juuri niitä ruuanlaitossa käytä, tarjolla on useimmiten paksua täysrasvaista kermaa, joka kyllä toimii ruuanlaitossa mutta on todella tuhtia kamaa. Suurissa hyvinvarustetuissa marketeissa on paras valikoima, joka elää ja vaihtelee kaupunkienkin sekä kaupunginosien välillä, siellä missä on ulkomaalaisia, on enemmin tuontijuustoja, ruokakermaakin hyllyssä, tofua, erikoismehuja ja laaja viinivalikoima. Isommissa kaupungeissa on myös ns. herkkukauppoja, joissa myydään erikoistavaraa ja tuontituotteita, paljon jenkkikamaa ja suurin osa tietysti suolaiseen hintaan.

Turkissa juon soodaa, tarjolla on tavallista soodaa sekä useita makuvaihtoehtoja, limppareita on hyllyt pullollaan sillä monien paikallisten ruokajuoma on cola. Mehujuomia ja tuoremehuja on runsaasti mutta tiivistemehuja todella vähän eivätkä maultaan kummoisia, me lantraamme usein ihan tuoremehujakin sillä osa on tosi tymäkkää ja makeaa maultaan. Valmisruokien valikoima on lisääntynyt vuosien varrella, hinnat ovat aika korkeita ja laatu noh vähän niin ja näin, tulee mieleen valmisruokien alkuajat Suomessa, onko järkeä maksaa kalapuikkopaketista saman verran kuin kilosta tuoretta kalaa? Viimeisimpänä tulleita uutuuksia näyttää olevan kovasti mainostettu makarna eli pikamakarooni muutamalla eri soosilla, maksaa liiran ja valmistuu minuutissa, pakastealtaassa näyttää olevan myös nakkikääröjä ja puolivalmista börekiä.


Nykyisin Turkista saa kookosmaitoa, vihreää currya, hoisin kastiketta ja vaikka mitä, toisin oli ennen. Muistan hamstranneeni kaupasta aina ruokakermaa kun sitä saapui, tomaattimurskaakaan ei ole ollut hyllyissä  montaa vuotta, puhumattakaan soijakastikkeesta, näkkäriä ja hapankorppuja kannettiin Suomesta mukana, Aasiasta toin mukanani erilaisia kastikkeita ja mausteita. Jouluruokia on loihdittu vaihtelevin menestyksin, lanttua vastaavaa juuresta löytyy ja siitä saa ihan kelpo laatikon tehtyä, kinkun metsästys onkin jo haastavampaa mutta niitäkin kuulemma saa, kalkkunaa on helppo taikoa joulupöytään, lohta meillä on graavattu joinakin vuosina itse, silliä voi etsiä nykyisin Ikeasta kuten monia muitakin mielitekoja. Mustikkaa on aiheena pyöritelty vuosia suomalaisten kanssa juttuun satuttaessa, mitä marjoja ovat nuo kuivattuina myytävät toreilla, kuivattuja pensasmustikoita löytyy tuontitavaranakin mutta kunnon mustikkaa sitä ei taida saada kun hillopurkista, sekin on aika uusi juttu markettien valikoimassa. Marjapiirakan teko onkin jo astetta haastavampaa, joutuu käymään pakastealtaan kautta.
 
Piirakoiden teko ja kakkujen valmistus oli alussa aikamoista kokeilua, millä korvataan perunajauhot, sopiiko jogurtti ja mikä niistä leivontaan, millä korvataan fariinisokeri, entä sopiiko paikallinen siirapintapainen piparkakkutaikinaan, miksi kerma valuu mönteissä purkista? Kyllä täällä vieläkin sovelletaan mutta melkein kaikkea saa jo, huomenna olisi tarkoitus tehdä joulutorttuja, ei siis muuta kuin kuivattuja luumuja ostamaan ja niistä sosetta keittelemään, torttutaikinaa saa onneksi valmiina.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Ihania naisia Turkissa

Olen aina ollut maailmalla sillä asenteella että paikallinen kieli ja kulttuuri pitäisi oppia ja tutustua paikallisiin eikä jäädä pyörimään ulkomaalaisporukoihin eikä varsinkaan vaan suomalaiskuvioihin. Olen syönyt irvistellen kananvarpaita jossain vietnamilaisessa kylässä ( onneksi oli olutta kyytipojaksi) ja tankannut aikoinaan päähäni malajinkieltä, yrittänyt siis oppia ja opetella, tulla osaksi maata ja sen tapoja, niin lyhyemmillä kuin sitten pysyvimmilläkin matkoilla.

Nyt kun on taas kerran muutettu uudelle paikkakunnalle, on aloitettu kaikki nollasta, työnhaku, sopeutuminen, liittyminen naapuruston jäseneksi ja omien ystävien etsintä. Vuodet Turkissa ovat opettaneet että suomalaiset kontaktit ja ystävät ovat henkireikä, niinä päivinä kun jo pelkkä turkkilaisen aamiaisen näkeminen ottaa pannuun ja jokaikinen turkkilainen tekisi mieli huutaa kumoon, on hyvä pirauttaa sille suomalaiselle ystävälle, puolikas sana tai syvä huokaus riittää. On ihan sama kuinka tai mistä tänne on eksytty, ne samat polut on usein tallattu ja samat tuskan paikat ovat tuttuja. Ilman Turkki-yhteyttä tuntemattomaksi jäänyt suomalainen on monina anti-Turkki päivinä ainoa asia mitä tarvitset. Muutama kyynel ja lopulta nauretaan, taas sieltä suosta noustaan ja seuraavana päivänä jaksaa taas rakastaa näitä toisinaan ihan kaheleilta tuntuvia turkkilaisia.

Suomileidit Ankaran koivujen alla
Pitkään ulkomailla asuminen muokkaa ihmistä, toisinaan rajuinkin ottein, niinpä vastaan on tullut ihan mahtavia tapauksia, vahvoja ja itsevarmoja naisia, jotka puskevat jonoissa kuin turkkilaiset kyynärpäätaktiikalla mutta leipovat kotona kuin suomalaiset, näkevät molempien kulttuurien hyvät ja huonot puolet ilman suurempaa dramatisointia ja glooriaa. Suomalaisrouvilta, jotka ovat asuneet maassa jo silloin kun Kekkonen on vielä ollut vallassa Suomessa, kuulee uskomattomia tarinoita, tiedättekö millaista oli Turkissa 70- tai 80-luvulla, en minäkään mutta tarinat sinne aikaan ovat kuin aikamatka maahan jota ei ole enää sellaisenaan olemassa. Tiesitkö, että 80-luvun sotilasvallankaappauksen aikana iltaisin oli ulkonaliikkumiskielto, ihmisten papereita tarkastettiin ja tekemisiä valvottiin, useita ihmisiä menehtyi ja katosi. 80- luvulla Ankaran keskustassa saattoi tulla vastaan tanssivia karhuja. Vuonna -95 nykyisellä asuinalueellamme oli tuhoisa tulva, joka pyyhkäisi alakerroksen asuntoihin keskellä yötä, aamulla läheisellä junaraiteella ui ruumiita. 70-luvulla opiskelija-asuntoloissa Ankarassa viuhuivat toisinaan luodit, joita opiskelijat pakenivat sänkyjen alle, vasemmisto ja oikeisto ottivat yhteen. Ennen Turkkiin tuotiin ulkomailta saippuaa ja lääkkeitä, lastenvaatteita ja shampoota, paikallinen valikoima oli suppea, näitä ja monia muita tarinoita ovat suomalaiset täällä jo silloin asuneet kertoneet tarinoiksi, aika mielenkiintoista eikö?

Olen viettänyt ihania hetkiä suomalaisten kanssa, on järkätty pikkujouluja, tyttöjen tapaamisia ja baarikierroksia, on naurettu suolet solmussa tapahtumille, joita voi sattua vain Turkissa, ryöpsytelty turhautumista paikalliseen yhteiskuntaan ja byrokratiian kuka milloinkin kenenkin niskaan ja se on tehty suomeksi. Vain omalla ihanalla kielellä voi ilmaista itseään ihan sydänjuuria myöten, käyttää sellaisia ihania sanoja kuin tareta ja porskuttaa, hilpasta tai pönöttää, asiat voi selittää sekunttiakaan miettimättä ja ellei se suomenkielinen sana juuri tule mieleen niin turkinkielinen väliin, se toinen ulkosuomalainen ei ajattele että kukas tuokin luulee olevansa vaan tietää että vuosien jälkeen sitä alkaa tavallaan olla aikamoinen kahden kulttuurin sekametelisoppa itsekin.

Suomalaiset sauvoo vaikka kuinka tuijotetaan
Koko Turkissa asumisen aikana olen ollut aina tekemisissä suomalaisten kanssa, minulla on ollut suomalaisia työkavereita ja ystäviä, mitä pienemmät ovat suomalaiset piirit sen helpompi niihin on monesti päästä sisälle. Izmirin suomalaiset tapasin viime viikolla paikallisen kunniakonsulin järjestämissä itsenäisyyspäivän pippaloissa, kokkaritilaisuus oli Hilton hotellin yläkerroksissa, joten näköalat olivat mahtavat ja ihan yhtä mahtava oli reilu kourallinen täällä asuvia suomileidejä. Rouvat laittoivat tuulemaan ja uudestaan kokoonnuttiin eilen, tarjolla oli kahvia ja sellaisia leipomuksia, joita et ikinä saa turkkilaisessa kahvipöydässä, anteeksi vaan, turkkilaiset saattavat päihittää meidät ruuanlaittotaidoillaan mutteivat koskaan leipomisessa, se on fakta. Toiselta suomalaiselta kuulee parhaat vinkit, tarinoita omalta alueelta, siellä vaihdellaan kirjoja ja lehtiä, kerrotaan sellaisia asioita, joita harvemmin juuri tavatun puolitutun kanssa puhutaan.

En kaipaa lihapullaravintolaa tai Matin baaria naapuriini mutta ymmärrän hyvin jos joku kaipaa, Ankarastakaan en ikävöi juuri muuta kun ystäviäni ja erityisesti niitä suomalaisia. Vuosien varrella toisen suomalaisen seuraa oppii arvostamaan maailmalla asuessa eri lailla kun alkuaikoina. Kun suomalaisen kanssa jotain sopii niin se pitää, siinä seurueessa on lupa ihmetellä niin Suomea kuin Turkkia, suomalaisuutta ja turkkilaisuutta, purkautua ja kyseenalaistaa, sanoa että maalaisjärkeä onko sitä Turkissa?

Tapaatko suomalaisia omassa kotimaassasi, entä paluumuuttajana entisen kotimaan kansalaisia? Kaipaatko toista suomalaista seuraksesi maailmalla vai riittävätkö paikalliset  ystävät ja perhe?

torstai 12. joulukuuta 2013

Oletko mennyt naimisiin rakkaudesta?

Viime kerralla ollessani vihannesostoksilla utelivat kivat kassaneidit taas yhtä jos toista, yksi punnitsi vihanneksia, toinen laskutti ja kolmas pakkasi, samalla neidit kikattelivat ja kyselivät, olikos se nyt Suomi mistä olit kotoisin? Onko teillä turkkilainen puoliso? Mistä hän on kotoisin? Missä tapasitte? Oletteko menneet miehenne kanssa naimisiin rakkaudesta? Mistäs muustakaan. Kaikille se ei ole Turkissa mitenkään itsestään selvää, meille ulkomaalaisille ehkä vähän liiankin, erityisesti täällä.



Turkissa avioliittoja järjestetään edelleen vaikka yleisempää onkin nykyisin etsiä itse puoliso ja hyväksyttää tämä vanhemmilla, mitä konservatiivisempi perhe, sen suuremmassa roolissa ovat vanhemmat. Monet lapset myös pyytävät apua vanhemmiltaan, näitä tarinoita kuulee ulkomaille muuttaneilta turkkilaisilta, jotka ovat avioituneet ulkomaalaisen puolison kanssa, ehkä useitakin kertoja ja todenneet lopulta suhteiden kaatuvan toinen toisensa jälkeen. Lopulta pyydetään apuun äiti joka etsii kotikulmilta sopivaa puolisoa. Järjestetty avioliitto saattaa tuntua meistä ulkomaalaisista omituiselta mutta usein se toimii, turkkilainen liitto on kuin yritys, jossa jokaisella on oma toimensa, järjestetyssä avioliitossa roolit ovat ehkä vieläkin selkeämmät. Alkuhuuman jälkeen ei aleta selvittelemään kuka vie roskat ja kumpi käy töissä, sopimukset on tehty jo. Avioliitto on liiketoimintaa, johon molemmat sijoittavat ja siitä tahoillaan hyötyvät.

Turkissa on valtavia perheitä, erityisesti Itä-Turkisa, joissa koko suku saattaa käsittää kymmeniä kyliä ja sukuun kuuluvien määrät ovat usein useita kymmeniä tuhansia, suvun sisällä pyritään löytämään jokaiselle sopivin puoliso koulutuksen, varallisuuden ja puolisoiden halukkuuden mukaan, näin suku pidetään voimakkaana, liikesuhteet hoidetaan mahdollisimman pitkälle suvun sisällä, samoin suuret päätökset. Valtava suku on kuin oma pieni valtio valtion sisällä, on maan tavat ja sen lisäksi suvun säännöt. Olin alkuvuosina jokseenkin järkyttynyt kun serkkuavioliittoja putkahteli esiin sieltä täältä, tälläinen on kuitenkin ihan normaalia Turkissa eivätkä monet paikalliset pidä sitä mitenkään outona.

Moni ulkomaalainen nainen menee Turkissa naimisiin rakkaudesta, turkkilainen nainen pyörittelee päätään ja toimii samassa tilanteessa laskelmoivasti, kotipaikka-arvomaailma-perheen varallisuus-koulutus tulisi tiedustella ennenkuin suuta päätä rakastuu. Huolimatta siitä, että monet turkkilaiset valitsevat itse puolisonsa, eivät he useinkaan heittäydy meidän eurooppalaisten tavoin tunteiden vietäväksi tässä asiassa, jos niin meinaa käydä, tulee suku usein väliin ja rakkaustarina loppuu ennenkuin se on ehtinyt alkaakaan. Kaikki ulkomaalaisetkaan eivät kuitenkaan toimi samoin, juttelin ukrainalaisen rouvan kanssa, jolla on paikallinen puoliso, hänen mukaan venäläiset ja itäeurooppalaiset naiset toimivat usein kuten turkkilaiset, rouva sanoi että köyhyys ja kurjuus ovat sen verran tuttua monille ja avioliitolla pyritään kohti parempaa tulevaisuutta. Suomalaisella on mahdollisuus hullaantua rakkaudesta, monella muulla ei. Suurin osa itäeurooppalaisista naisista Turkissa onkin varakkaissa avioliitoissa, ikäeroa saattaa olla runsaastikin mutta liitto on ehkä enemmin tyypillinen turkkilainen yritysmalli kuin suomalainen rakkausliitto.

Kaikille turkkilaisille perheille ulkomaalainen miniä ei sovi, lomakohteissa työskentelevien miesten ulkomaalaiset tyttöystävät vielä menettelevät mutta avioliitolle ei läheskään aina tule suostumusta, monikulttuurinen liitto on epävarmempi, ulkomaalaisesta ei tule turkkilaista kodinhengetärtä ja toinen uskontokuntakin on monissa perheissä jyrkkä ei, valitse meidät tai tyttö. Turkkilaisessa liitossa yhteen liitetään kaksi sukua ja monet haluavat periteiden mukaisesti sen toisenkin suvun olevan turkkilainen. Vielä hankalammaksi touhu menee jos turkkilainen nainen esittelee ulkomaalaisen vävyehdokkaan, sen nieleminen on monille perheille vieläkin hankalampaa. Vaikka monessa mielessä Turkki on tunteet ja Suomi järki niin tässä asiassa tilanne on toinen, avioliittoa koskevat päätökset tehdään järjellä koska ne vaikuttavat koko yhteisöön. Pelissä on perheen maine ja kunnia, lasten tulevaisuus ja toimeentulo ja suvun jatkaminen mieleiseen suuntaan.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Talvi tuli Izmiriin


Talven tuloa ei voi estää, tänne se saapui sateisena ja koleana, kylmyys on täällä ihan toisenlaista kuin Suomessa, kosteus tunkeutuu joka paikkaan ja saa hytisemään sisältä päin, sateet piiskaavat kerralla järjettömän määrän vettä, joka saa viemärit yskimään ja osan paikoista tulvimaan. Lämpötilat heittelevät, aurinkoisella ja lämpimällä kelillä pärjää tikkitakilla kun taas kylmimpinä päivinä kaipaa kunnon kerrospukeutumista. Aurinkoisina aamuina meillä on miehen kanssa melkein sota kumpi pääsee Helmin kanssa lenkille, sateisina aamuina ei niinkään.


Kulmakunnan katukoirat ovat jo tulleet tutuiksi, kissojen kanssa Helmi taitaa olla vieläkin ihmeissään. Kissat ovat kunkkuja, niitä on paljon ja ne ovat hyväkuntoisia, monet niistä ovat niin röyhkeitä, etteivät ne liikahda autojen edestä vaan jatkavat auringossa kylpemistä keskellä tietä, aamulenkillä näimme myös autoilijan epätoivoisen yrityksen karistaa kaksi kissaa konepelliltään, kissat eivät liikahtaneetkaan vaikka auto oli jo liikkeessä, aikansa sai autoilija nytkytellä autoaan ennenkuin kissat laiskanpuoleisesti hyppäsivät pois kyydistä.


Joulupaniikkia täällä ei saa onneksi aikaiseksi, tosin meidän kotikulmillekin on jo yhdelle parvekkeelle koristeltu kuusi, toisella on tontut ikkunassa, läheinen eläinklinikka on viritellyt jouluvalot kuusenmuotoon välkkymään, naapuri katseli kun ripustimme oven ulkopuolelle pukki-poroaiheisen kranssin ja kyseli joko valmistaudumme uuteenvuoteen, no ei kun jouluun. Karşıyakan keskustassa oli viime viikolla useampia joulukrääsää myyviä puoteja, myyjä kehoitti hakemaan muovikuusen ajoissa ettei lopu ennen uudenvuoden juhlintaa kesken.


Meillä joulua juhlitaan pienimuotoisesti, Suomeen lähtevät joululahjat on jo ostettu ja osa paketeista meille päin onkin jo saapunut, koristeita on laiteltu ja uusi muovikuusi on vielä ostamatta, jouluna laitetaan parempaa ruokaa kuin arkena ja leivotaan ihan jo tuoksunkin takia, tytölle viritetään netin kautta joulupukin kuuma linja ja itse haluan nähdä joulurauhan julistuksen. Turkkilaiset juhlivat samoin koristein uuttavuotta, jolloin meillä on yleensä ollut vieraita ja herkkuja, tänä vuonna taidamme ottaa uuttavuotta vastaan ihan keskenämme.


Viileät kelit ovat aloittaneet jokavuotisen 'tytön posket punoittaa, sillä on kylmä'-kauden, muutamia kommentteja on jo kuulunut vaikka oikeastihan täällä on vielä ihan leudot säät, leikkipuistot eivät sentään ole vielä tyhjentyneet. Paikallisten pukeutuminen jaksaa joskus kummastuttaa, lapsille on jo sidottu kaulaliina tiukasti suun eteen mutta jalassa on balleriinat, kuraiselle leikkikentälle tullaan mekossa ja sukkiksissa, joka johtaa siihen ettei lapsi saa tehdä mitään ettei se likaannu. Hanskat, hattu ja asiallinen kauliina puuttuu lähes jokaiselta ja sitten hytistään. Mies ei suostu laittamaan sateeseen keltaista sadetakkia, tänä aamuna tosin oli otettava maatuska-aiheinen sateenvarjo sillä talon muut sontikat olivat mystisesti hukassa.



Granaattiomenat, sitruunat, appelsiinit ja mandariinit notkuvat lähes jokaisen pihapuun raskailla oksilla, tällä viikolla monilla pihoilla on alettu tyhjentämään satoa, pihamme sitruunapuussa on roikkunut milloin kukakin. Talviajan kala on ehdottomasti Hamsi eli mustanmeren sardelli, hamsipannu on porissut meillä jo useampaan otteeseen, talven aikana saa yleensä kiintiön täyteen ja keväällä sitä ei heti teekään mieli.


Lunta on monissa osin Turkkia, kuten entisessä kotikaupungissa Ankarassakin, minä huokasin helpotuksesta ettei tarvitse räntäloskassa liukastella, mies taas haikaili haikeana valkeaa pihamaata. Ainakin mustanmeren alueella ja osissa itää on annettu koulusta vapaata huonon sään vuoksi alkuviikosta. Izmirin kohdallakin näyttää sääkartalla miinuksen puolelle tuleviksi öiksi ja lumihiutaleita, tosin taitavat lumet jäädä vain läheiseen vuoristoon, tänne kaupunkiin satavat vetenä. Meillä lämmönlähteeksi on riittänyt hyvin ainakin vielä ilmalämpöpumppu, se hurisee aamuisin ja iltaisin, yöaikana riittää jälkilämpö ja kaivautuminen peittojen alle. Eilen kylläkin vierailulla uuden tuttavamme luona muistin taas miten mukavaa on kun asunto on tasaisen lämmin kunnon lämmitysjärjestelmän ansiosta, joten sellainen kiitos sitten omaan asuntoon. Huomenna illalla hilpaisen lahden toiselle puolelle kunniakonsulaatin itsenäisyyspäivän kokkareille, siellä tapaakin sitten muut kaupungissa asuvat suomalaiset, mikäs sen mukavampaa!

lauantai 7. joulukuuta 2013

Turkkilainen mies ja kakkavaippa

Turkkilaisen nuoren miehen isän malli poikkeaa monissa kodeissa rajusti samanikäisen suomalaisen mallista. Oman anopin mukaan hänen sukupolvessaan miestä, joka antoi vaimonsa työskennellä raskaana pidettiin usein kelvottomana, usein myös naista, joka jätti lapset 'heitteille' ja lähti töihin, vikaa täytyi olla myös miehessä, joka tuollaista vaati tai salli. Mies toi rahat kotiin ja valvoi julkisivua, nainen piti jöötä talossa ja hoiti lapset ja talouden pyörityksen. Piste. Onko mikään muuttunut?

Monissa turkkilaisissa perheissä roolijako on edelleen sama, joskus molempien tahdosta, toisinaan olosuhteiden pakosta ja yleisön paineesta, näin on aina ollut, turkkilaisessa yhteiskunnassa ei vatvota ja mietitä, toimiviksi havaittuja asioita tehdään, kuten aina ennenkin, vuosikymmenestä toiseen, mitä siitä jos jotakuta vähän ärsyttää tai harmittaa, näin on aina ollut. Asetelma on ja pysyy koska kotiäitien määrä on suuri, työpäivät pitkiä ja vapaat vähäisiä, isyysvapaita ei tunneta vaan asiat on järjestettävä sen mukaan mikä on toimivinta ja kannattavinta. Yhteispelillä ja vanhoilla hyviksi havaituilla menetelmillä.



Lähipiirin otannalla miesten osallistuminen kotitöihin ja lasten hoitoon vaihtelee kuitenkin rajusti, on niitä jotka työpäivän jälkeen tulevat kotiin, leikkivät kyllä lasten kanssa mutta kakkavaipat ja nukuttamiset jäävät aina äidille, myös monissa perheissä missä molemmat vanhemmat työskentelevät, jäävät kotihommat monesti kuitenkin äidin vastuulle. Tosin niissä perheissä, joissa molemmat tienaavat, on rahaakin enemmin ja yleensä ulkopuolisena apuna ainakin siivooja, joka usein tekee myös osan viikon ruuista ja tarvittaessa lastenhoitaja.

Ulkomaalaiset turkkilaisten puolisot kokevat usein että ukkelille pitää aina sanoa kaikki, mitään ei tehdä automaattisesti, ei pestä tuttipulloa tai syötetä sitä toista kitisevää jos äidillä on kädet täynnä jo töitä toisen kanssa. Ei ole ehkä ihmekään kun sellaisen perhemalli puuttuu. Moni turkkilainen nuori mies ei ole nähnyt isänsä osallistuvan mihinkään kodinaskareisiin tai lapsenhoitoon, mies kakkavaippa kädessä on täysin ennennäkemätön kohtaus. Ainakin itsestäni tuntuu, että monissa paikallisissa perheissä isä jää usein vähän etäiseksi lapsille, isää kunnioitetaan mutta salaisuudet ja ongelmat jaetaan vain äidille, johon taas joillakin tuntuu aikuisenakin olevan jopa sairaaloisen läheinen suhde, itse en ainakaan haluaisi olla vaimo, joka tulee aina kakkosena anopin jälkeen niin ruuanlaitossa kun lastenkasvatuksessa.

Turkkilaisessa yhteiskunnassa juuri kukaan ei oleta tai odota isältä mitään liittyen lapsenhoitoon, isältä ei kysellä lapseen liittyviä lääkärissä, sukulaiset eivät osoita neuvoja tälle, on ihan ok että isät käyvät firmojen työpaikkojen illanistujaisissa tai muissa kissanristijäisissä, sen sijaan aika harvassa ovat äidit, jotka pääsevät ilman lapsiaan mihinkään. Aika epäreilua, vai mitä? Toisaalta turkkilaisilla naisilla on usein se sukulaisnaisten verkosto, joka hoivaa ja auttaa, saapuu hetkessä paikalle kun mies on todettu täydelliseksi tumpeloksi ja tarvitaan olkapäätä, sairaalle lapselle hoitajaa, apuvoimia juhlien järjestelyssä tai muuten vain seuraa. Sääntö nro 1 ulkomaalaisille turkkilaisten puolisoille onkin hankkia se oma verkosto, kannattaa muistaa että anoppikin on nainen ja ymmärtää usein miniäänsä huolimatta tämän kansalaisuudesta.

Moni suomalainen mies osallistuu varmaan enemmin lapsenhoitoon ja kotiaskareisiin kuin turkkilainen, syitäkin on useita, on aikaa ja siihen patistava kulttuuri. Toisaalta kukaanhan ei tiedä mitä kenenkin kodissa tapahtuu ja kuinka monesta äidistä on noloa myöntää hiekkalaatikon reunalla että Jussista kuoriutuikin vastuuta pakoileva juntti lapsen synnyttyä, niitäkin on. Siitä kannattaa käydä lukemassa Project Mamasta lisää.

Koska kulttuuriero mielestäni tiivistyy usein lapsen tultua perheeseen, ei siitä selviämiseen auta kuin asioista päättäminen puhumalla ja pelisääntöjen laatiminen, kuka tekee ja mitä. Ei kannata tuudittautua siihen että kyllä minä hoidan lapset, aina ei jaksa vaikka haluaisi, synnytyksen jälkeiseen masennukseen lääke Suomessa on lääkäri ja ainakin puolison apu, Turkissa sukulaisnaisten verkosto sillä halutessaankaan monen miehen on mahdoton jättää töitään tai saada lomaa jonkun 'huuhaa'- diagnoosin vuoksi. Niin ja kun ne työpäivät ovat täällä usein kymmentuntisia ja vapaita viikossa tasan yksi. Aika moni turkkilainen mies unohtaa sen faktan että ulkomaalaisella puolisolla ei välttämättä ole sitä omaa verkostoa, naiset ovat aina hoitaneet täällä hommansa keskenään, avun ja hoivan, siihen ei ole miehiä haluttu sekoilemaan joten asia on jokseenkin automaattinen turkkilaisille naisille, ulkomaalaiselle se ei ole.

Kun lapsi herää kymmenettä kertaa yön aikana viikkojen ajan, mahatauti iskee ja silmät eivät pysy auki, tarvitaan sitä toista puoliskoa aika kipeästi. Itse olisin ainakin pimahtanut ellei mies olisi auttanut yösyötöissä, kylvetyksissä ja pähkäillyt kanssani yhtä ulalla kaikkia uusia asioita, joiden edessä olimme vauvan kanssa isoina kysymysmerkkeinä. Onneksi oli puitu ja ruodittu kuinka lasta hoidetaan, viisastuneena ja sivusta seuranneena monen tahmaista taivalta. Vaikka monella paikallisella  miehellä on omissa silmissäni kivikautinen käsitys osallistumisesta kotona niin osa haluaa tehdä juurikin päinvastoin kuin oma isä, läheinen suhde omaan lapseen on hyvä porkkana sekä tasa-arvoisemman roolimallin siemen omille lapsille.

Ekat viikot pienen lapsen kanssa laittavat elämän taatusti uuteen järjestykseen, herääkö puolisko kun sitä nykäisee keskellä yötä ja suunnistaa automaattisesti silmät kiinni kohti huutavaa pötkylää vai kääntääkö tuo vain kylkeä? Entäpä kylvetys, suostuuko turkkilainen puolisko kylvettämään tyttöä ja olemaan aataminasussaan? Vaikka aamulla on aikainen herätys niin keitteleekö puolisko rauhallisen autuaana tuttipulloja toisen hoitaessa syöttämistä? Yhteisymmärrystä on hyvä löytyä niin, että huutavan käärön voi lykätä miehelle tämän astuessa kotiovesta ja suunnata nukkumaan ilman että asioita aletaan selvittelemään siinä vaiheessa.

Myöhästyneet itsenäisyyspäivät Suomeen ja Ulkosuomeen, olkoon tämä minimanifesti suomalaisille naisille että muistavat säilyttää itsepäisyytensä myös lastenhoidossa.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Syö makeaa ja synnytät poikalapsen

Kiitos hyvistä postaustoiveista, toteuttelen niitä täällä ja toiveita saa laittaa lisääkin jos jotain tulee vielä mieleen. Moni oli kiinnostunut millainen on paikallisten suhtautuminen raskaana oleviin naisiin. Itsellä on vielä hyvässä muistissa millaista oli pallomahan kanssa liikkuminen, pääasiassa ihan positiivisia muistoja jäi raskausajasta Turkissa kaikenkaikkiaan.

Turkkilaiset ovat lapsirakkaita ja tulossa oleva vauva saa ainakin suvun sekaisin, monesti myös osan kulmakuntaa. Kun kulttuuri on hyvin yhteisöllinen niin tuleva lapsi on osittain koko yhteisön omaisuutta ja sitä odotetaan porukalla. Naapurit, kaupan sedät ja tädit ja tottakai sukulaiset haluavat tietää miten odotus edistyy, mitä lääkärikäynneillä sanotaan ja onko vauvan tuloon varmasti valmistauduttu kunnolla. Kukaan ei kyllä taputellut minua mahaan mutta ihan tuntemattomatkin toivottelevat onnea vastaantullessaan, kyselevät monennella kuulla ollaan ja tietenkin varoittelevat kylmästä ja kaikesta mahdollisesta.



Turkissa äidit eivät tosiaankaan reippaina liiku ja huolla kuntoillen kehoaan synnytyskoitosta varten, kun tieto raskaudesta tulee, alkaa löysäily, maataan ja kasvatetaan vatsaa, ettei vaan mitään satu. Mahan kanssa juoksulenkille mahan kanssa suuntaavaa tai kuntosalilla käyvää pidetään herkästi edesvastuuttomana ja tullaan se varmasti myös kertomaan. Muistan, että hoitaessamme virastoasioita kun olin jo viimeisilläni, sai mies aika paheksuvia katseita ja kommentteja kun on raahannut 'vatsa nenässä' olevan vaimonsa rasittumaan jonoihin, prosessin normalisti vaatiessa minun paikalla oloa, raskaus oikeuttikin siihen että raskauden takia mies pystyi hoitamaan kaikki asiat puolestani. Itselleni ainakin sateli neuvoja ja varoituksia, sain sinisiä silmiä lahjaksi naapureilta ja kaupoista suojelemaan pahalta, jos näytin tuskaiselta tai väsyneelta niin ihan taatusti joku oli huolehtimassa saanko ostokset yksin kotiin, enhän kaadu liukkaalla ja voitaisiinko jollain lailla olla avuksi. Anoppi soitteli tiheään ja jokaiselle viikolle oli uusi neuvo; syö jogurttia, juo paljon maitoa, älä rehki vaan anna siivoojan hoitaa kaikki, olethan varovainen ulkona ja lepää lepää lepää.

Turkkilaiset ovat taikauskoisia ja raskauteen liittyy paljon uskomuksia kuten:

Raskaana olevan naisen tulisi välttää
  • karhuja, kameleita ja apinoita
  • syömästä kalaa, kania tai lampaanpään osia
  • purkan pureskelua
  • hautajaisia ja kuolleita
Sen sijaan raskaana olevan tulisi
  • katsella kuuta
  • kauniita ihmisiä
  • tuoksutella ruusuja
  • syödä kvittenejä, luumuja, omenoita ja viinirypäleitä
Syö makeaa ja saat pojan, sen sijaan jos syöt tulisia ruokia, on tuleva vauva todennäköisesti tyttö. 
Nykyisin uskomuksia ei enää kaupungeissa niin noudateta, en itse ainakaan muista että kukaan tuttu tai sukulainen olisi tosissaan ehdottanut mitään täysin kummaa tapaa, sen sijaan aiemmin uskomuksilla oli tärkeä osa hyvin sujuvan raskauden ja synnytyksen edesauttamiseksi, jos joku meni vikaan, syytettiin pahoja henkiä. Koiran kanssa maha pystyssä lenkkeilevä aiheutti kahdenlaisia reaktioita, toiset kyselivät että milloin annamme koiran pois ja toiset taas huolehtivat, että emmehän heitä koiraa pihalle kun lapsi tulee taloon. Emme tietenkään mutta harmittavan moni tekee niin. Pientä ylireagointia oli havaittavissa, pienikin aivastus sai ihmiset jähmettymään, no niin nyt se on vilustunut ja ulkona syöminen oli aina suuri riskin paikka, sieltähän voi saada vaikka minkä bakteerin.

Itse ainakin koen että lapsi lähensi itseäni paikalliseen yhteisöön, Turkki on hyvin perhekeskeinen maa ja perheen perustamisen ajatellaan olevan jokaisen jäsenen päämääränä, lapsi syntyy täällä yhteisön uudeksi jäseneksi. Synnyttämällä lapsen monet ajattelevat edelleen äidin tavallaan lunastavan paikkansa yhteisössään. Nykysin lapsettomuus ei ole enää ongelma vaan keinohedelmöitys on yleistä, aiemmin Turkissa herkästi saatettiin syyttää naista lapsettomuudesta. Turkissa äidit ovat erityisessä asemassa, bussissa raskaana olevalle annetaan paikka, kaupan jonossa pääset ohi muista, autot hidastavat maha pystyssä olevan kohdalla ja antavat normaalia helpommin tietä. Kahvilaan mahan kanssa tunkevan edestä nosteltiin tuoleja ja annettiin oma paikka, tuntui että joka puolella minne menitkin nyökyteltiin ja hymyiltiin onnellisena ja elettiin mukana raskaudessamme.

Monissa perheissä suku tulee raskaana olevan avuksi jo paljon ennen synnytystä, pitämään taloutta ja tuovat usein tullessaan lapselle valtavat määrät itse tehtyjä ja ostettuja lapsen tarvikkeita. Kun anoppi kuuli raskaudestani, alkoi hän heti neuloa ja virkata tossuja, villatakkeja, villahousuja, peittoja ja hattuja. Joissakin perheissä ostetaan tarvittavia kodinkoneita kuten mikro tai astianpesukone sukulaisten taholta. Lapsen odotus tai sukupuoli ei ole täällä salaisuus vaan kaikki kerrotaan heti suvulle. Raskaudessa mukana elävät täällä myös miehet siinä missä naisetkin, sain neuvoja puolitutuilta papparaisilta, miehen miespuoliset työkaverit kyselivät kaiken mahdollisen raskauden etenemisestä ja heiltäkin tuli neuvoja ja ohjeita. Turkkilaiset uskomukset ja monet tavat ovat ikivanhoja ja kumpuavat juurikin Anatolian alueelta, monia saattaa hämmästyttää että niin korkeasti koulutetut kuin kouluttamattomatkin jakavat monesti uskon niihin Turkissa, moni ajattelee että on parempi varautua pahan varalle vaikkei ihan täysin uskoisikaan sinisen silmän voimaan tai muihin konsteihin, joilla karkoittaa pahaa. Ulkomaalaisena on hyvä suhtautua tapoihin kunnioituksella ellei halua loukata paikallisia. Minulle ei raskaana juuri makea maistunut ja kappas saimme tyttövauvan!

Millaisiin tapoihin tai uskomuksiin olet törmännyt raskauden suhteen Turkissa tai muissa maissa?

maanantai 2. joulukuuta 2013

Suurkaupungista rannikolle

Voin sanoa että asuessani ensimmäiset vuodet turismin pystyssä pitämässä kylässä Turkissa, elin aikamoisessa kuplassa, olin tietoinen itäisen osan ongelmista, sesonkityöläisten hankalasta asemasta, elintasoeroista ja siitä ettei elämä muualla ole samanlaista. Kuinka erilaista se sitten olikaan, oli yllätys.


Turistipaikoissa asuessa asetelma ulkomaalaisten ja paikallisten välillä oli aina sama, toinen tuo rahaa, joka on toisen elinkeino. Paikallisten suhtautumienn matkanjärjestäjän edustajaa kohtaan oli usein ärsyttävänkin pokkuroivaa. Käsitys ulkomaalaisesta turistien kansoittamissa paikoissa muodostuu kummallisten irrallisten asioiden kokonaisuuksista, eurooppalaisten ajatellaan syövän aina makkaraa, ranskalaisia ja hampurilaisia, naisilla on kyseenalainen maine ja kaikilla rahaa kuin roskaa. Osa paikallisista on paljasjalkaisia alueen asukkeja kun taas suuri osa työväkeä saapuu idän kaupungeista sesonkityöhön, paikallinen väestö on kummallinen kokonaisuus hyvin erilaisia taustoja ja ajatusmaailmoja, ilta toisensa jälkeen nämä ja ulkomaan elävät kohtaavat samoissa ravintoloissa toiset omistajina, toiset asiakkaina ja toiset työntekijöinä.

Kun saavuin ensimmäistä kertaa Ankaraan tuntui kaikki jotenkin kovin tutulta, ihan liian suomalaiselta, oli harmaata ja harmaata arkea, ihmiset tekivät tavallisia asioita ja suhteellisen tavallisia työpäiviä, harrastivat ja elivät arkea ilman paniikkia sesonkin loppumisesta ja sen myötä rahahanojen sulkeutumisesta. Vaikka Ankara ei kaupunkina viehättänyt niin että olisimme jääneet sinne, viehätti se tavallinen arki todella paljon.


Vaikka ulkomaalainen on aina jollain lailla silmätikku niin tavallisessa kaupungissa sitä solahtaa ajan kanssa osaksi kulmakuntaa, ihmiset ottavat omakseen ja odottavat että itsekin alkaa sopeutua paikalliseen kulttuuriin, turistikaupungissa minusta ainakin tuntui että paikallisten oli helpompi sulkea ulkkis ulkopuolelle. Pyörittelimme jopa paria paikkaa muuttoaikeissamme, jospa muutetaankin takaisin sinne, olihan niitä hyviäkin puolia monissa asumissamme turistikeskuksissa mutta kyllä ne miinukset veivät lopulta voiton, ei enää, kiitos. En halua enää nähdä niitä ravintoloiden korituoleja kaikissa satenkaarenvärin kukikkaissa kuvioissaan, enkä yhdenkään kuppilan tarjoilijoiden tanssiesitystä, puhumattakaan kuolleista talvista ja ryysis kesistä.

Muutto Izmiriin oli sitten se etsitty välitila, kun ei kelvannut erikokoiset turismista potkua saavat kylät ja kaupungit etelässä, eikä pääkaupunki keskellä Anatoliaa niin valikoitua kaupungiksi tämä missä on parhaita paloja sieltä ja täältä. Vielä ei ole ainakaan kaduttanut, lähinnä edelleen ollaan vähän uutuuden viehätyksessä. Positiivisia puolia on yllin kyllin;

+ modernit ihmiset
+ hyvät kulkuyhteydet
+ helppoa liikkua lapsen kanssa
+ rennot ja avoimet ihmiset
+ sopivassa suhteessa ulkomaalaisia
+ kaikki tarvittava kodin ulottuvilla kävelymatkan päässä
+ sopivan kokoinen kaupunki
+ meri
+ hyvät ulkoilumahdollisuudet


Miinuspuolia ei juuri ole mutta kyllä niitä matkan varrella tulee vastaan joka paikassa. Sen olemme jo huomanneet että Ankaraan verrattuna työajoissa ja sääntöjen noudattamisessa lipsutaan enemmin täällä, ollaan siis osittain taas vähän rannikon vanhoissa tunnelmissa. Ankarassa työelämä on joillakin aloilla säntillisempää, johtunee myös siitä että kaikki ministeriöt sijaitsevat kaupungissa ja kontrolli on tarkempaa. Osittain tähän vaikuttaa paikallinen mentaliteetti, hei nyt on tultu nipo virkamiesten kaupungista meren äärelle, missä otetaan löysin rantein, joissakin asioissa se on hyvä juttu mutta aina ei. Ihmisten sosiaalisuuteen se kyllä vaikuttaa, täällä otetaan erilailla ja helpommin kontaktia ja uudet tulijat mukaan arkeen. Ei tarvitse pönöttää niin paljon vaan pyydetään teelle vaikka aamutuimaan, kuten yläkerran naapuri miestäni kun törmäsi tähän aamutakissa ovellaan. Puistossa kysellään ja tutustutaan heti eikä pällistellä aikansa, kuten Ankarassa. Tämä on helpottanut tutustumista ihmisiin ja naapureihin.

Ankarassa asuimme korttelissa, joka oli sekoitus monenlaista väkeä, kadullamme asui valtionvirkamiehiä, transvestiittejä, toimittajia, pienistä kylistä juuri kaupunkiin saapuneita, kotiäitejä, duunareita, moderneja ja konservatiivejä. Nykyisin kotikulmien hajonta tuntuu vähäisemmältä ja olo on ollut alusta asti tervetullut, ei ole ollut hetkeä että tuntisi olevansa väärässä paikassa.


Ekat rankkasateet on nähty mutta meille suotiin pehmeä lasku Izmirin talveen, sillä koko syksy oli pitkä ja harvinaisen lämmin, nytkin ilmastointilaite puhaltaa vain iltaisin ja tällä hetkellä ulkona on vielä +16 vaikka kello on illalla jo yli kuusi. Jossain päin Izmiriä on tunnelit jo täyttyneet vedellä ja liikehuoneistot lainehtineet katutasossa viime viikolla, lautta ei kulkenut ja me ei tiedetty asiasta mitään mutta niin se on usein Turkissa, toisessa päässä kaupunkia tulvii ja toisessa paistaa, toisella puolella maata pakolaisleirit täyttyvät, rajoilla kahakoidaan ja toisaalla maataan rannalla tietämättöminä vaikka samassa maassa asutaankin.


Haluaisin matkustaa niin moneen kolkkaan vielä Turkissa mutta aika harvassa olen nykyisin valmis asumaan. Mustanmeren vihreät vehreät maisemat viehättävät mutta ei minusta ole kylään, itä on monessa suhteessa pois suljettu vaihtoehto, Anatolia on liian kuiva ja karu, Istanbul liian kallis ja ruuhkainen, etelä liian turistimainen jne. Ikä, lapsi ja täällä asutut vuodet tekevät sen että vaatimustaso nousee, ei saisi olla liikaa turisteja mutta jonkun verran ulkomaalaisia että kansainvälinen tunnelma säilyy, asuinalueen pitää olla rauhallinen, ei ravintoloita talon kivijalassa, kiitos mutta palvelut pitää olla tälläiselle hätäiselle ihan heti ja tässä vieressä. Pitää siis asua keskustassa mutta ei isojen teiden varrella, naapureidenkin pitäisi olla omanhenkisiä, niin ja liikkumisen pitää olla kätevää ja kaikille Helmi mukaanlukien hyvät ulkoilupaikat. Kaikenlaista siis killuu vaatimuslistassa kun tutkitaan myytäviä asuntoja alueellamme.



Poukkoilun jälkeen Izmir vaikuttaa meille sopivalta, viihtyisin mahdollisesti myös Antalyassa, Istanbulissakin ehkä jos olisin varakas, jos olisi ympäri vuoden todella mielekäs työ niin saattaisin jopa ajatella Bodrumia, Kaşia tai Fethiyetä, eläkepäiville voisin vetäytyä johonkin pieneen paikkaan länsirannikolla ja kuoputella puutarhaa ja koiria. Ulkosuomalainen äiti blogi on viikon päästä vuoden ikäinen, postailuja on kertynyt Turkista monesta asiasta, nyt on aika taas kysellä teiltä toiveita, mistä haluaisit kuulla lisää tai mikä asia mietityttää liittyen Turkkiin ja turkkilaisiin?