lauantai 30. toukokuuta 2015

Atatürkin äidin vieraana

Tyttäreni kertoi minulle jo viime syksynä käyneensä Atatürkin äidin kodissa, niinpä, minulla siellä oli edelleen vierailematta joten suunnistimme vanhempieni kanssa rouva Zübeyden kotitalolle viime talvena. Paikka on museoitu ja avoinna vierailijoille, sisäänpääsymaksua ei ole. Olimme jo tuolloin kodin etsinnässä ja olisin mielelläni muuttanut vaikka samantien tuohon mahtavaan mutta sympaattisen oloiseen huvilaan. Muutama muutos olisi pitänyt tehdä, missä oli pönttö, liedet ja entäpä lämmitys?


 Atatürkin äiti syntyi Thessalonikissa. Luku- ja kirjoitustaitonsa ansiosta Zübeydeä pidettiin oppineena naisena, sillä Ottomaanivallan aikana naisten koulutusta pidettiin turhana ja sitä vastaan jopa kampanjoitiin. Balkanin sodan aikana Zübeyde muutti Istanbuliin tyttärensä kanssa ja myöhemmin Ankaraan. Hänen terveytensä reistaili jo tuolloin, joten Ankaran ilmasto ei Zübeydelle sopinut. Vuonna 1922 Zübeyde muutti Izmiriin. Samoihin aikoihin Atatürk oli kihlaantunut Latifen kanssa, joka huolehti Zübeydestä tämän viimeisinä aikoinaan. Izmiriläisten kerrotaan odottaneen Atatürkin äidin saapumista rautatieasemalla, josta hänet vietiin hevosvankkureilla Karşıyakan huvilalle. Vuonna 1923 Zübeyde menehtyi Izmirissä, jossa hänen mukaansa on nimetty ainakin katu, sairaala, koulu, museolaiva ja puisto.



Huvila sijaitsee Karşıyakan keskustassa ja on kerrassaan viehättävä. Rakennusta ympäröi vehreä pihamaa, jossa sijaitsee kaupungin kahvila. Lähes joka kerta kun kuljen paikan ohi, on sinne menossa tai sieltä juuri lähdössä koululaisryhmä. Ulkona on valokuvakokoelma Atatürkistä ja hänen perheestään.




Huvilassa on ajan hengen mukaan korkeat huoneet ja ihanat narisevat puulattiat. Ensimmäisessä kerroksessa on vieraita varten seurustelutilat, pieni keittiö, jossa seiniä reunustavat posliinilautaset ja sen ajan astiastot. Kodinkoneita on tasan yksi eli uuni. Yläkertaan noustaan pitkin ihania portaita, mikä unelma talo! Eri huoneissa ovat vastassa vahanuket Atatürkista, hänen vaimostaan Latifesta ja äidistä Zübeydestä. Atatürkin vaimo oli korkeastikoulutettu ja ulkomailla asunut. Hän oli syntynyt Izmirissä ja vaikka liitto oli lyhyt, oli hän kansalaisten ihailema The First Lady.





Huvilan wc on sympaattisen viehättävä, taisin pyöriä siellä tovin, samoin kuin keittiössä. On niin mielenkiintoista kuvitella kuinka askareita ja asioita on hoidettu 20-luvun Turkissa. Korkeat huoneet, kauniit esineet vitriineissä, paksut samettiverhot ja upeat matot saavat huokailemaan ihastuksesta. Tunnelma talossa on jäänyt menneeseen aikaan, vierailijat kuiskailevat hipihiljaa lattioiden naristessa. Zübeyden kotimuseo on mukava vierailukohde Izmirissä lomailevalle, sen voi yhdistää helposti Karşıyakan ostoskatujen yhteyteen hiljaiseksi ja rauhoittavaksi hetkeksi.


tiistai 26. toukokuuta 2015

Maksun paikka

Olemme aamuisin liikkeella varhain, suurin osa kaupoista on vielä kiinni. Ohitamme tytön tarhan kulmilla useita vihannes- ja hedelmäpuoteja, joiden tuotepinot on peitelty puolihuolimattomasti viltein tai muovein, kurkkuja ja tomaatteja pilkistelee sieltä täältä. Tyttö kysyy eikö kissat pissi niiden päälle öisin? Voi olla, mutta enemmin minua ihmetyttää, ettei kukaan varasta vihanneksia tai vähintään heittele niitä viereisen talon seinään suutuspäissään. Samaisen korttelin alueella törmään usein köyhään mustalaisperheeseen, joka kerjää rahaa ja tonkii roskiksia, toisinaan perhe nappaa vihanneskauppiaalta pari kurkkua, muutaman tomaatin ja kourallisen paprikaa, kauppias kääntää selkänsä eikä sano mitään.


Ystäväni kertoo illallisesta perheensä ja tuttaviensa kanssa, se oli taas yksi niitä paikkoja, josta lähtiessä tiedät tulleesi lievästi huijatuksi. Osa ravintoloista lisää laskuihin lisäkuluja. Listoja ei välttämättä ole esillä tai ainakaan niihin ei ole merkitty hintoja. Turkkilaisilla on muutenkin suurena seurueena tapana tilata yhteisesti talon suosittelemia alkupaloja ja ruokia, ilman että listoja tutkitaan. Kun laskun maksun aika tulee, tarjoutuu jokainen vuorollaan maksamaan sen, lopulta yksi onnistuu sujauttamaan kortin laskukirjasen väliin, maksaa vilkaisematta tarkemmin laskua ja seurue poistuu vatsat pullollaan. Seurueen edessä ei taatusti tutkita laskua tarkemmin tai kuulustella tarjoilijaa hinnoista. Olisihan se vallan noloa. Jokainen turkkilainen tietää kuitenkin toimintatavat, se kuuluu ravintolomaailmaan. Vallitsevan mielipiteen mukaan on myös ihan hyväksyttävää lisätä paremmissa illanviettopaikoissa muutamat kympit seurueiden laskuihin, jos on varaa törsätä, on myös varaa tasoittaa matalapalkka-alalla työskentelevien tarjoilijoiden tilipussia.


Kävimme viime viikolla miehen kanssa puhelinlaitoksella, hälytysjärjestelmän takia tarvitsemme edelleen kiinteää puhelinlinjaa mutta miehen mielestä sen hinta on liian korkea. Mennään tinkimään! Puhelimen laskusta? Tämä oli niitä tilanteita, joissa oli mielestäni parasta istua hiljaa ja ihmetellä vierestä. Kaikkien naapuriemme puhelinlasku on noin kolmanneksen  omastamme, olemme vanhoja asiakkaita mutta nyt kyllä tunnemme itsemme petetyiksi, pauhasi mies. Haluan katkaista tämän palvelun, on häpeällistä huijata meitä, esitys olisi sopinut paremmin harrastelijateatterin lavalle kuin puhelinlaitokselle. Virkailija nyökytteli tyynesti ja tutkaili tietojamme tietokoneen ruudulta, kuulkaa, jospa me annamme teille 40 % alen 24 kk eteenpäin niin sovitaan että kaikki ovat tyytyväisiä? Tulette sitten taas uudelleen sen jälkeen niin keksitään taas jotain. Aloin kelaamaan mielessäni mistä kaikista ostoksista, palveluista ja sopimuksista olisi voinut kinuta vielä vähän pois. Haluan takautuvan alennuksen kampaamooni ja juustokauppaani!

Turkissa ei kannata pröystäillä ellei kuulu todella hyvin tienaavien klubiin. Paikallisilla on kauppoja hieroessa tapana usein kertoa miten hankalasti siihen tarvittavat rahat on hankittu, puoli sukuakin sairaana ja muutenkin vaikeaa, totta vai tarua mutta se kuuluu kaupanteon henkeen. Ostin tänään puoli kiloa mansikoita, ilman hintakylttiä (aina suuri virhe!) ja seurasin myyjän ilmettä tämän mittaillessa minua ja tyttöä. Kolme liiraa, perushinta, näytän siis ihan tavikselta.




lauantai 23. toukokuuta 2015

Leikitäänkö yhdessä?

Tytön eka tarhavuosi kulkee kohti loppuaan, se loppuu 12.6 kuten muutkin koulut Turkissa. Viimeisen kuukauden aikana on ollut enemmin toimintaa, johon vanhemmatkin ovat voineet osallistua. Ensi viikolla on luvassa meidän perheen osallistuminen tarhan arkeen, josta tarinoin myöhemmin.  Mikä on fiilis ekan vuoden jälkeen turkkilaisessa valtion puolipäiväryhmässä? Ihan loistava. Tyttö on viihtynyt ja oppinut paljon uutta, ylimääräisenä plussana on tullut se, että tämä ulkosuomalainen äiti sujahti lopulta hienosti paikalliseen tarhatouhuun ja sai uuden kaveriporukan sitä kautta. Alussa hieman stressaavalta vaikuttanut osallistuminen piti kääntää voitoksi.


Tytön tarhavuoden raameista vastasi symppis ja innokas opettaja, rouva Aydan sekä tarhan monipuolinen ohjelma. Sisältö tuli uusista kavereista, taidoista ja kasvamisesta tarhalaiseksi. Lisänä soppaan suolana minulle tuli tarhatouhun sulautus rytmiini, uudet äitikaverit ja oppiminen paikallisen tarhan vuorovaikutukseen. Muutaman kerran oli otsa rutussa kun aikataulut natisivat, tarhan projekti tuntui kakkoshommalta kun työjuttu oli jo myöhässä. Kun omat työt vuoden aikana lisääntyivät, juttelin tytön opettajan kanssa. Onneksi juttelin, perheiden erilaiset työkuviot, sairastelut ja muut asiat huomioidaan.


Aika monissa blogini viesteissä ihmeteltiin ja kyseltiin vanhempien aktiivisuudesta, miten aika riittää, onko järkeä ja edes kivaa? Suomalainen minä, jolle touhu tuli puun takaa kapinoi alussa hieman vastaan. Kun tajusin sen olevan tytölle tärkeää, heittäydyin mukaan. Askartelimme kotona porukalla yhtä ja toista, muutamaan karkeloon jäi osallistumatta mutta ei kukaan oletakaan jokaisen ehtivän kaikkea. Kun tyttö tänään piti pitkän monologin lauttamatkan aikana kalojen ja hylkeiden kuolemista sekä ajattelemattomista roskaajista ajattelin että kaikessa on vuoden aikana ollut aika todella paljon järkeä. Mereen liittyvät rooliasut, kierrätyskamalla askartelut ja opettajan laatimat kirjeet, joilla toivottiin sähkön ja veden säästön jatkuvan kotona, pullonpalautuksen ja kierrätyksen tulevan kaikille arjen osaksi. Turkissa se ei ole vielä arkea vaan nykyisen sukupolven juttu.




Tykkäsin tarhan ryhmähengestä, siitä että puhalletaan yhteen hiileen ja tehdään asioita yhdessä. Tarhalta kotiin lähtö on aikamoinen operaatio kun lapsia virtaa oikeille omistajille tarkan vartijan valvomana. Lähes joka kerta tytön opettaja oli seassa huikaten päivän kuulumiset, mitä ei ehditty tarhalla jutella, viestiteltiin facebookissa tai soiteltiin myöhemmin. Opettajalle sai soittaa joka arki-ilta kello 20 asti. Turkkilaiset muistavat aina välittää, jos tyttö oli pari päivää pois tarhasta, lähimpien kavereiden äidit soittelivat taatusti, tullaanko apuun, onhan kaikki ok? Tytön tarhakaverien vanhemmista muotoutui oma kaveriporukka, muutama äiti jonka kanssa naurettiin, vähän herpattiin ja tuettiin toisiamme. Tarhan jälkeen hankittiin projektitarvikkeet yhdessä, kahviteltiin ja puistoiltiin, ajoittain purettiin sydäntä.


Tytöstä tuli tarhalainen, nähtiin ekat draamat kaverisuhteissa ja omatoimisuus uudella tavalla astui kuvioihin. Turkkilainen tarha on täynnä ohjattua toimintaa ja paikallinen yhteisöllisyys luo ilmapiirin, jossa leikkien ulkopuolelle jääminen ei ole mahdollisuus. Turkissa ei kysytä että leikitkö sä mun kanssa vaan opettaja sanoo hymyillen mutta vastausta odottamatta, otathan pienemmänkin mukaan. Keinutathan vuorollasi kaveria. Kaikki toisiaan kädestä kiinni, nyt mennään. Toisaalta viidakon lait on opittava, tönimiset ja ilkeydet, onneksi niihin puututtiin. Opettajan auktoriteetti ulottui myös vanhempiin. Soitathan illalla Hülyalle, olisi varmaan asiallista pahoitella Efen ilkeilyä Ayşelle.


Olimme eilen tarhan yhteisellä piknikillä Izmirin lahden toisella puolella. Päivä oli alusta loppuun onnistunut, matkasimme piknikalueelle lautalla, söimme juuri niin hyvin kuin turkkilaisilla on piknikillä tapana, lapset leikkivät, ukonilma jätti tulematta uhkailuista huolimatta ja nautimme. Seurasin tyttöä omassa kaveriporukassaan, onpa se jo iso ja taitaa monet paikalliset kohteliaisuudet minua paremmin, ajattelin.

Ihailin ryhmän opettajaa, joka sai 20 taidoiltaan vaihtelevaa, ihanaa muksua parissa minuutissa parijonoon vilkaisulla ja yhdellä käskyllä. Sinne ne hävisivät, luontoretkelle ja me saimme mahdollisuuden juoruiluun vanhempien kanssa. Ihastelin vähän itseänikin, toisia äitejä ja isiä, maistuvia piknik-eväitä ja kaunista Izmiriä. Olin ylpeä tytöstä, joka on oppinut monia taitoja kuten toisen huomioimisen ja oliivin kiven irrottamisen näppärästi hampailla. Itseäni ihailin, koska itsekin olin oppinut vuoden aikana jotain uutta. Elämä on joskus niin hyvää että voisi pakahtua.

torstai 21. toukokuuta 2015

Aluspaita eli atlet

Aluspaidan tärkeys paikallisille hahmottuu hiljalleen maahan muuttavalle ulkomaalaiselle. Valkoiset aluspaita rivistöt kuivavat pyykkipäivänä parvekkeilla ja alusvaatepuotien yksi osasto on omistettu niille, eri värisille ja eri materiaaleista valmistetuille. Aluspaidan reunat saavat erottua pukumiehen kauluspaidan alta, ainakin jos ikää on alle 40v.

Syksyllä kauppoihin saapuvat thermo-aluspaidat kylmiä ilmoja varten. Pienenkin marketin nurkkauksessa on usein myynnissä aluspaitoja naisille, miehille ja lapsille. Turkkilaisille aluspaidat ovat kuin suomalaisille kalsarit, tosin aluspaidoista ei luovuta kesälläkään. Aluspaidalla on tarkoitus suojella päällisvaatteita hikoilulta ja toisinaan myös tasoittaa kehon kupruja.

Ostin ensimmäisen aluspaitani erään lääkärireissun jälkeen. Lääkäri oli passittanut minut röntgeniin, jossa kävi käsky riisua paita ja rintaliivit mutta aluspaidan voisi jättää. Aluspaidan? Esittelin röntgenhoitajalle pikee-paitaa, voiko tämän jättää? Ehei, siinä on nappeja, eikö teillä ole sen alla aluspaitaa? No ei. Sain lainaksi röntgenkaavun, sillä turkkilaiseen tyyliin isommissa sairaaloissa ovia auotaan ja porukkaa lappaa ees taas joten ulkomaalainen puolialaston nainen voisi herättää liikaa huomiota. Kävelin suoraan aluspaitakauppaan ja päätin laittaa aina sellaisen päälle lääkäriin.


Nuorten keskuudessa aluspaidat alkavat poistua mutta vanhemmat ihmiset eivät luovu niistä. Anoppini ikäisille aluspaita on oleellinen osa pukeutumista. Nuoret naiset käyttävät muotoilevia aluspaitoja ja osalla näkee bodeja, jotka olivat Suomessa hitti 80-luvulla. Bodya osa käyttää sen vuoksi, että alushousujen tai pahimmillaan takapuolen vaon vilkkuminen on pahinta, mitä turkkilainen tietää! Muistan opasajoilta erään paikallisoppaan ihmettelyn turistien vilkkuvista takapuolista, eikö Suomessa myydä aluspaitoja? Myöhemmin selvisi että harvemmissa paikoissa sillä turkkilaiset Suomessa asuvat vievät usein kotimaastaan mukanaan aluspaitoja.

Lapsilla aluspaita on ehdoton, sen huomaa viimeistään tarhassa. Vain edesvastuuton äiti unohtaa lapsen tarharepusta muiden vaihtovaatteiden seasta aluspaidan! Usein tarhatäti on vaihtanut aluspaidan päivän aikana, ainakin jos on oltu ulkona riehumassa ja hikoiltu. Hikoileminen tietää paikallisten mukaan melko varmaa flunssaa. Tarhojen eteisissä, puistoissa, leikkipaikoilla ja missä tahansa lapsia on kokoontuneena, on usein käynnissä aluspaitojen vaihto, vaatteet lentelevät ja uutta puhdasta aluspaitaa puetaan hikoutuneen tilalle. Tytön kaappiinkin on muodostunut aluspaitapino enkä osaisi enää pukea neidille vaatteita ilman aluspaitaa. Omassa kaapissa on muutama, niitä lääkärireissuja varten tietenkin.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Mistä löytyy hiomapaperia?

Tarhavuosi alkaa lähestyä loppuaan, vuoden aikana on joitakin kertoja etsitty mitä ihmeellisempiä tavaroita lasten projekteja varten. Ennen äitienpäivää tarvittiin punaista spray-maalia, hiomapaperia, henna-iltaa varten käytettäviä koristeelissia pussukoita, pinsetit ja atatürk-pinssi. Kotimatkalla tarhasta kolusimme lasten ja muutamien äitien kanssa pari sekatavarakauppaa, toisesta oli maalit jo ostettu loppuun mutta myyjä lupasi tilata seuraavaksi päiväksi lisää. Paikallinen sekatavarapuoti pitää sisällään kaikenlaista kuten lasitavaraa ja leluja, siivoustuotteita, tarroja, meikkejä ja seinätarroja. Kauppa on usein tungettu niin täyteen, että liikkumista täytyy miettiä harkiten kapeiden hyllyjen välissä.


Loput tavarat päätin hankkia läheiseltä Nergizin alueelta, joka on perinteinen tavarataivas pienine aina vain kapeammiksi käyvine kujineen ja pikkukauppoineen. Alusvaatekauppa, häätuotteille omistettu kauppa, maalikauppa, muovipussikauppa, ompelija, parturi, lastenvaatekauppa, vesipiippukauppa, leipomo, kangaskauppa, kiinteistönvälittäjä, etikkasäilykkeiden erikoisliike, kattilakauppa, rautakauppa, nappi- ja lankakauppa jne.

Helpoimmalla pääsee kun kyselee reippaasti ja monta kertaa. Suunnistin kauppaan, joka myi lasten juhlavaatteita ja naamiaisasuja. Mistähän saa hiomapaperia? Näetkö moskeijan, osoitteli kaupan omistaja, kuljen sen ohi Alin muovipussikaupalle, sen vastapäätä on maalausliike, jossa on myös hiomapaperia. Niin olikin, liiralla sain paperia mukavilta papoilta, joilla oli menossa teehetki. Samaiset papat neuvoivat kulman taakse paperikauppaan, josta sain atatürk-pinssin ja pinsetit. Vanhanajan paperikaupat ovat ihania, kymmenittäin erilaisia vihkoja ja lehtiöitä, kirjepapereita, tarroja, kyniä, kirjanmerkkejä ja kansioita, joita tekisi mieli haalia.


Paperikaupan rouva joutui hetken miettimään mistä löydän kese-pussukoita. Pieniä erikoistavaroita hankkiessa olen oppinut tarkistamaan jo, mitä etsin. Ettei käy kuten aikoinaan Ankarassa kun luulin kyseleväni täytettävää patjaa mutta etsinkin vahingossa telttaa ja löysin itseni jatkuvasti telttakaupasta. Käy sitä muuten muillekin kuin ulkosuomalaiselle, eräs äideistä toi kese-pussukoiden sijaan hamam-kintaan, sillä sitäkin kutsutaan keseksi. Lopulta pienen kyselyturneen päätteeksi paperikaupan rouva ohjasi minut pieneen puotiin, joka sijaitsi taatusti alueen kapeimmalla kujalla. Kauppa, jossa myytiin pelkkiä pussukoita, vihreitä, punaisia, kullanhohtoisia, isoja ja pieniä, kaikeissa malleissa ja koristeissaan. Olisi tehnyt mieli ostaa kaikkea vähän ihan vaan siksi, että jollakin voi olla kauppa, jossa myydään pelkkiä pussukoita, satoja erilaisia koristellisia, kauniita pussukoita!



Olen vilkuillut jo useamman päivän kertakäyttölautasia marketeissa käydessäni. Tarvitsen valkoisia, perinteisiä pyöreitä paperisia mutta tarjolla olevat ovat liian hienoja. Kunnes eilen tarhasta kotia tullessa huomasin mattokaupan ja apteekin välissä pienen kapean kaupan, jonka ikkunassa oli pelkkiä kertakäyttöastioita, sisään siis. Olin tullut oikeaan osoitteeseen, kauppaan, joka myi kaikenlaisia kertakäyttömukeja, -lautasia, -liinoja, -aterimia ja -kippoja. Sieltä löytyi myös ne tavallisen valkoiset paperiset lautaset!


Pikkukaupoissa pyöriminen ei ole ehkä ajankäytön kannalta parasta mutta tämähän on Turkki, jossa aika on toissijainen asia. Hauskaa se ainakin on, sillä monet pikkukaupat ovat käsittämättömän söpöjä ja kauppiailla on tuhottomasti aikaa asiakkaalle. Pikkupuodeissa on aikaa ihmetellä ulkomaalaista joka yrittää selittää käsillä ja piirtäen mitä haluaa ellei sanaa löydy. Toisinaan huomaan etsiväni niin kummallisia tuotteita etten tiedä niille nimeä edes suomeksi. Ahtaiden hyllyjen välistä saattaa löytyä joskus mitä hassuimpia, korneimpia tai tarpeellisimpia juttuja. Usein myös tarpeettomia.

perjantai 15. toukokuuta 2015

Härkäpapu on kevään herkku

Härkäpapu on papuruokien kohdalla minulle se suurin herkku. Se on kevään tuoja, sillä huhtikuussa se on toreilla parhaimmillaan. Jos näet pulleita, keväisen vihreitä silkoisia papuja, joiden kohdalla on kyltti sakız bakla, syöksy tutkimaan tarjontaa. Keväällä härkäpavut syödään sellaisinaan, sillä papujen kiinnikekohtia ei tarvitse siivota. Sakız tarkoittaa tuoretta, pehmeää ja suussasulavaa papuateriaa. Pavuille kannattaa antaa mahdollisuus, vuosia sitten alkupalana pöytään kiikutetut papukipot eivät saaneet huokailemaan ihastuksesta. Nykyisin saavat. Pavut ovat terveellisiä ja tärkeä osa turkkilaisten ruokavaliota, ne ovat hyviä proteiinin ja kuidun lähteitä.


Kesän edetessä härkäpapujen kuori kovenee ja niitä myydään markkinoillakin jo valmiiksi kuorittuina. Osa kuorii ja pakastaa jo keväällä osan pavuista, kesällä kuorittuja papuja tarjotaan usein mezenä latva-artisokan kukkapohjuksen kera.


Härkäpapuja oliiviöljyssä eli zeytinyağli bakla

500g kokonaisia härkäpapuja liotettuna
1 iso sipuli siivuiksi pilkottuna
2 isoa tomaattia kuorittuna ja pilkottuna
(tomaattipyrettä)
1 sitruunan mehu
tilliä
1 tl sokeria
1,5 tl suolaa
1 dl oliiviöljyä
4 valkosipulinkynttä puristettuna
n. 2 dl vettä

tarjoiluun jogurttia


1. Liota papuja vedessä. Leikkaa papujen palot 2-3 osaan, leikkaa päät pois. Pilko sipuli ja tomaatit sekä valkosipuli.
2. Lämmitä oliiviöljy ja kuullota sipulia hetki, lisää pavut, tomaatit ja valkosipuli. Jos tomaatit ovat mehuttomia, lisää hieman tomaattipyrettä. Sekoita.
3. Lisää vettä tomaattien mehukkuuden mukaan. Mausta suolalla ja sokerilla sekä sitruunanmehulla. Keitä tavallisessa kattilassa noin 40 minuuttia alhaisella lämmöllä toisinaan hämmentäen. Tämä ateria valmistuu helposti myös painekattilassa. Ateria on valmis kun pavut ovat pehmeitä. Koristele lopuksi tillillä ja tarjoile jogurtin kera. Turkissa ateria tarjotaan usein jäähtyneenä ja se soveltuu myös alkupalaksi.

Härkäpavut jogurtissa

200 valmiiksi kuorittuja härkäpapuja
1 pieni sipuli silputtuna
(purjoa halutessasi)
4 valkosipulin kynttä
jogurttia
0,5 dl oliiviöljyä
n. 2 dl vettä
suolaa


1. Liota papuja vedessä. On makukysymys haluatko kuoria niiden päällimmäisen kerroksen pois. Leikkaa viilto pavun sivuun ja kuori lähtee melko helposti irti. Jos pavut ovat todella tuoreita ja hyvälaatuisia, ei tarvitse.

2. Lämmitä oliiviöljy, kuullota hetki sipulia ja valkosipulisilppua. Jos haluat lisätä purjoa, lisää maun mukaan purjosiivuja sekaan.  Lisää pavut ja hieman vettä, lisää suola. Keitä noin 20 minuuttia tai kunnes pavut ovat pehmeitä. Tarkista ettei vesi haihdu keittämisen aikana.

3. Valmista valkosipulijogurtti yhdistämällä paksua jogurttia ja puristetut valkosipulinkynnet. Kumoa papuruoka lautaselle ja nauti valkosipulijogurtin ja tuoreen leivän kera.

Afiyet olsun!

maanantai 11. toukokuuta 2015

Alex tuli taloon

Ennen äitienpäivää meillä kyläili Mr Murphy useampana päivänä. Jokainen taatusti tietää kun huono onni tuntuu kasautuvan? Viime viikolla sain äidiltäni taas kerran mukavan postipaketin, jossa oli muun mukavan lisäksi salmiakkia. En ole kovin suuri fani mutta kun se aski illalla pöydällä nökötti, niin pakkohan niitä oli maistella. Tuloksena suussa pyöri salmiakin lisäksi pian jotain muutakin, vanhan juurihoidon kuori! Seuraavana aamuna siis hammaslääkäriin, jossa homma hoitui hienosti mutta siitä lisää myöhemmin hammastarinoissa. Torstaina lautta keskustasta Karşıyakan puolelle oli hieman myöhässä palatessani työkeikalta, tytön hakuaika tarhalta oli tipalla joten juoksin lauttasatamasta sandaaleissa ja löysin itseni pian asfaltista, tuloksena nyrjähtänyt nilkka.



Lauantaina suuntasimme tytön kanssa hieman kauempana sijaitsevaan ostariin katsomaan tytölle kenkiä. Matka suijui rattoisaasti ostarin kuljetuksella, perille päästyä kengätkin löytyivät joten suoraan kassalle. Missä on lompakko? Kotona keittiönpöydällä. Odottamaan ostarin kuljetusta takaisin, pysäkiltä lampsien helteessä kotiin. Emme lannistuneet, tankkasimme lihapullia ja ei kun uusi reissu. Saimme kengät ja herkuttelimme kahvilassa. Olimme suunnitelleet sunnuntaille mukavaa ohjelmaa, ulkona syömistä, pyöräilyä, terassilla istuskelua, hyvää ruokaa ja viiniä äitienpäivän kunniaksi. Lauantai-iltana tytöllä alkoi oksennustauti ja kuume nousi. Äitienpäivänsuunnitelmat menivät aavistuksen uusiksi.



Aamulla me nukuimme tytön kanssa edellisen yön väsyjä, mies kävi ostoksilla ja siivosi. Nautimme todella myöhäisen ja pitkän brunssin parvekkeella kaikilla herkuilla ja monella kupilla teetä sekä kasalla päivän lehtiä. Päivä ei mennyt ihan kuten piti mutta mitäs sitten, kivasti se meni, hyvin syöden parhaassa seurassa. Terassille ja ulkoilemaan ei päästy mutta parveke toimi terassista ja ulkoilusta, illalla mies kokkasi ja tyttökin alkoi jo toipua. Tämä oli eka äitienpäivä, josta tyttö jo jotain ymmärsi. Tarhassa oli askarreltu ihana kukka silkkipaperista, kortti ja opettajan avustuksella äideille tarjottimet, joilla baban kanssa tarjoiltiin partsille valkoviinispritzer ja herkkuja.



Todellinen yllätys saapui illalla. Mieleenpainuvin lahja, joka pysyy pitkään. Karvainen uusi perheenjäsen saapui Ankarasta Izmiriin, se sai nimeksensä Alex ja ihmettelee edelleen uutta elämäänsä. Alex on ankaralaisen tuttavamme hoitoonsa ottaman katukoiran 8 pennusta yksi, joka sai meiltä kodin. Olimme aamulla eläinlääkärissä ja nyt harjoitellaan taas koiramaista arkea. On niin ihanaa kun kotona kuuluu tasainen tassujen rapina ja märkä kuono tuhisee kainalossa. Hoşgeldin Alex - Tervetuloa Alex!








torstai 7. toukokuuta 2015

Kohti uutta korttelia

Viiden kuukauden urakka tuli päätökseen eli vanha koti Ankarassa myytiin ja uusi löydettiin Izmiristä. Nyt nautitaan onnenpotkusta, hetkestä ja vasta sitten muuttorumbaan. Suurin ongelma oli sovittaa monta asiaa yhteen; tärkeimpinä asunnon kunto, hinta ja sijainti, toisella sijalla pallottelivat piha tai iso parveke, pyörien säilytystila ja huonemäärä. Viimeisen 5 kuukauden aikana ehdittiin tavata monta kiinteistönvälittäjää ja nähdä monenlaisia koteja. Yhden kerran osto oli jo lähellä, onneksi myyjä perui, näin jälkikäteen ajatellen.


Kiinteistönvälittäjien tavoittelu puhelimitse oli välillä mahdotonta, myös asunnonäyttöä jouduttiin monta kertaa anomaan.  Palkkiot vaihtelivat huimasti, samoin asuntojen taso. Lähes joka toisessa asunnossa oli haistettavissa kosteusvaurio ja aika moni talo odotti pian lankeavaa purkutuomiota. Näitä asioita kyselimme korttelitoimistosta (muhtar) sillä kiinteistönvälittäjien vakuutteluihin ei ollut luottamista.Tapaamistamme noin 30 kiinteistönvälittäjästä ainoastaan kaksi vakuutti osaamisella ja rehellisyydellä, toinen niistä myi meille asunnon. Kiinteistönvälityksen tilaa tuli mietittyä monta kertaa. Kuten sillloin kun meille esiteltiin ihan eri asuntoa kuin kuvissa nähtiin. Olimme menossa katsomaan siistiä asuntoa pienellä pihalla, todellisuudessa ihmettelimme kellarin homekämppää graffiteilla sisustettuna. Kiinteistönvälittäjä, joka juoksutti meitä moponsa perässä ei naurattanut eikä myöskään esitelty asunto, jonka lista ponnahti irti kun hieman tökkäsin. Tai se kun asunnon hinta nousi 100 000 tl parissa tunnissa, niin tai se, jonka asukas aikoi muuttaa pois vasta vuoden päästä, ehkä. Ette varmaan halua kuulla lisää.

Uusi kotikatu!
Eräänä yönä mies seisoi sängyn vieressä nykien sukasta, nyt se löytyi, nouse ylös! Mikä? Järki, mun kadoksissa oleva paita vai Atlantiksen aarre. Unen pöpperössä tiirailin tietokoneen ruudulta kivan näköistä asuntoa, joka oli mielestäni hieman liian edullinen. Hometta, eri asunto kuvissa kuin todellisuudessa tai joku muu pommi, epäilin. Kellahdin takaisin unten maille.

Kiinteistövälitystoimistossa meidät vastaanotti rautaisella kädenpuristuksella pitkä ja salskea, entinen Turkin armeijan kersantti. Saavuttuamme tulevalle kotikadullemme olin myyty. Tämä se on, leveät kadut, ruusu- ja kukkapuskat talojen edustalla, vanhat puut ja mikä parasta ihana koti ja ihana piha. Keihäänheiton päässä nykyisestä asunnosta. Onneksi telepatia toimii miehen kanssa, joten teimme kauppoja jo puolen tunnin päästä, sen enempää ei tarvinnut neuvotella. Oli kuin kotiin olisimme tulleet. Kuin Ankaran entinen kotimme mutta parempi painos. Olisi tehnyt mieli hypätä kiinteistönvälittäjän kaulaan ja pussata, onneksi olen oppinut tavoille ja puristin kättä kovin ja kiittelin myöhemmin vuolaasti. Vuosi sitten rempattu asunto, nopeasti kotikonnuille palaava perhe, jolla ei ole rahapulaa ja se piha, voiko sitä kehua liikaa miljoonakaupungin keskustassa? Millaisia ovat naapurit, kyselin? Eläkeläisiä, kuten minä hörähti kiinteistönvälittäjä. Ihanaa, tykkään jo etukäteen heistäkin.


Mies suunnittelee pihan kukkia ja lasituksia, minä selailen huonekalukauppojen sivuja ja tutkin Alayben romukauppoja. Kaappitilaa on Turkkilaisissa asunnoissa usein vähän joten säilytysratkaisuja ja hyviä remppamiehiä pian metsästellessä. Muutto on kesäkuun lopulla joten joudun pitämään teidät jännityksessä kuvien suhteen sinne asti.

Foçassa uusi kesähattu päässä istuessa, kantapaikaksi valikoituneessa kuppilassa tiesin meidän päässeen yhteen etappiin, joka otettiin Ankarasta lähtiessä. Mieli on levollinen, aamulla ei kulmakarvakaan kohonnut vaikka mies oli unohtanut maidon pilaantumaan pöydälle, paikka tippui hampaasta ja tyttö riehui reilun vartin kun ei saanut pukea pinkkiä toppista tarhaan. Ei enää rutiiniksi tullutta myytävien asuntojen selailua netistä, jippii! Riemunkiljahduksia ja kuplivaa odotusta, muutto edessä ja nauru herkässä.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Minun Foça

Minun Foça oli paikallaan ja ihan samanlainen kuin aiemminkin. Pieni, lämmin, maukas, unelias ja iloinen. Sunnuntaina väkeä riitti jokaiseen kuppilaan ja ravintolaan, pöydän antimet noudattelevat monilla samaa; hellejuomia, äyriäisiä, mezeitä ja kalaa. Tällä Foçan reissulla meillä olikin syytä pieneen juhlintaan.




Uskaliaimmat uivat jo vaikka Foçan vedet ovat alueen viileimpiä, me tyydyimme seuraamaan sataman elämää ja nauttimaan siitä ettei tarvitse kuin olla ja rentoutua. En nyt keksi juuri parempaa paikkaa rentoutumiseen kuin foçalaisen rantakuppilan, kylmän juoman ja annoksen tuoreita mustekalarenkaita nenän alle.




Foçan ravintoloissa riitti sunnuntaina ruokailijoita, tänne tullaan siis vapailla syömään. Pienen paikan kaksi jäätelökioskia ovat tunnettuja herkullisista jäätelöistään ja molemmissa paikoissa jono kiemurteli pitkänä aina iltaan asti.




Foçassa on lupa syödä paljon mutta siellä emme vilkaisekaan muuhun kuin kalaan, äyriäsiin, alkupaloihin ja jäätelöön. Kotiin ostetaan tuliaisiksi Taşköyn oliiviöljyä. Jaksan ihailla loputtomiin sataman pieniä paatteja ja meren karaisemia kalastajia, jotka kattavat vaatimattoman purkin kannelle iltaisin illallisen. Päivän antimia, rakıa ja kauden tuotteita. Tällä hetkellä paikallisten herkku on erik, eli raa'at luumut, näitä kirpeitä pieniä vihreitä dipataan suolaan. Toinen herkku on Izmirin alueella tunnettu buzlu badem eli jäiset mantelit. Manteleita liotetaan vedessä, ne kuoritaan ja laitetaan kylmään, sen jälkeen ne tarjotaan kylmänä. Tuttu juttu paikallisten naposteltavana oluen seurana.




Ihastelimme päivän aikana tuoreita ja edullisia kalasaaliita niin kalastajien veneissä kuin kauppahallissakin. Mies pohti kuinka viedä pussillinen kalaa kotiin, bussissa matkaten ei mitenkään. Ratkaisimme pulman illastamalla pienessä Menendi ravintolassa, jonne voi ostaa hallista tai kalastajilta kalaa ja äyriäisiä, pienen perhen voimin pyörivässä paikassa antimet   valmistetaan ja tarjoillaan pientä maksua vastaan. Menendistä tilasimme pöytään mezet ja juomat. Mieli lepäsi ja maha nautti samettisessa illassa, taustalla loiski meri.




Yö nukuttiin kuin tukit niinkuin aiemminkin Foçassa, viimeinen ääni ennen unta oli kalastajapurkin put put ja samaan ääneen noustiin seuraavaan päivään. Seuraava päivä tiesi huiskutusta rauhalle ja rentoutumiselle, suuntasimme kiireellä kohti vilkasta Izmiriä ja muutaman viraston, pankin ja paperijuttujen jälkeen meistä tuli miehen kanssa oman kodin onnellisia omistajia. Viiden kuukauden urakka myydä asunto Ankarassa ja löytää uusi koti Izmiristä tuli päätökseen mutta siitä lisää seuraavassa tarinassa.