Paniikkisuomalainen oppi pyytämään apua

Jotta arki ei urautuisi liikaa taas uomiinsa, vaihtoi mies työpaikkaa ja arki muuttui  uusien työkuvioiden takia. Taisin valvoa ainakin yhden yön pohtiessani että mitäs sitten jos tyttö sairastuu viikolla, jolloin molemmat ovat päivisin töissä. Kuka on vastassa neitiä koulunportilla jos jostain syystä en ehdikään paikalle? Paniikki. Uusi arki otti meidät kuitenkin huomaansa niin nopeasti että oli vain seurattava mukana. Seuraavana yönä nukuin hyvin sillä muistin taas että asioilla on tapana järjestyä Turkissa kun apua pyytää ja ottaa käyttöön sen parhaan voimavaran eli ihmiset.


Minulta on kysytty lukuisia kertoja että mikä on parasta Turkissa? Ilmasto on toki kiva täällä länsirannikolla, leudot talvet ja pitkät kesät. Ruokakin on loistavaa ja tuotetarjonta toreilla mykistävä. Lähellä ja kauempana on toinen toistaan mielenkiintoisempia matkakohteita mutta eivät ne riitä. Siihen että arki rullaa ja hyvä mieli valtaa niin maanantaina kuin perjantainakin töihin suunnatessa. Siihen, että on sopivassa tasapainossa oman paikkansa kanssa ulkosuomalaisena. Ja kun minulta kysytään niin vastaus on aina ihmiset. Lähelle löytyneiden ihmisten avulla paniikki suomalaisuuteni rauhoittuu tiukoissakin tilanteissa ja nukun sen yhden valvotun paniikkiyön jälkeen seuraavat yöt taas rauhallisesti. Niiden ihmisten avulla minulla on oma paikkani, josta on muotoutunut oma lämmin soppi.



Mies oli ehtinyt olla uudessa työpaikassa reilun viikon kun näppäilin puhelintani perjantai-iltapäivänä kuumeisesti. Olin työn takia kaupungin toisella laidalla ja homma näytti venyvän niin etten ehtisi hakea tyttöa koululta, mies taas oli uudessa työpaikassaan noin tunnin matkan päässä. Kröhöm, tässä on pikkuneidin äiti, kuule olisiko mahdollista että ottaisit neidin koululta mukaan kun mulla töissä venyy, pyysin tytön parhaan koulukaverin äidiltä. Tietenkin ja hieman myöhemmin iltapäivällä istuin koulukaverin kotona kahvikuppi nenän edessä ja muistin että pari kertaa kiitos riittää sillä kyseessä on ihan normaali palvelus tuttujen kesken.


 Olen suomalainen paniikkipirkko, joka on kasvanut niin että aikataulut harvemmin pettävät ja kaikki sujuu ilman että muita tarvitsee vaivata. Turkissa olen joutunut heittäytymään muiden autettavaksi, alussa se tuntui nololle ja ahdistavalle mutta vuosien koulun jälkeen olen kasvanut kiinni verkostooni ja osaan pyytää apua. Kun työkaverini viime viikolla soitti raskaan alkuviikon jälkeen keskiviikkona juuri kun painoin työpaikan portin kiinni ja pyysi auttamaan toiselle koululle, sanoin yhtään kertaa huokaisematta tottakai. Nappasin tytön koululta mukaan ja huhkimme parissa tunnissa työt kasaan, jolta yhdellä olisi kestänyt yömyöhään. Olin suunnitellut kuumaa kahvikuppia ja sohvannurkkaa mutta toisinaan arki yllättää.

Tytön vauva-aikana sukulaisten avun vastaanottaminen tuntui kaikinpuolin vaikealta, halusin hoitaa miehen kanssa vauvelini itse. Huokailin syvään anopin kiskoessa neulenuttua tytölle lämpimänä lokakuun päivänä mutta nyt olen ihan tyytyväinen vaikka tytöllä on suu täynnä suklaata hakiessani hänet illalla naapurista. Nykyisin pärjääminen ilman apua tuntuu melkein mahdottomalta. Koulun iltapäiväkerhoon en ole halunnut tyttöä laittaa sillä 5,5 tunnin koulupäivä tuntuu ihan tarpeeksi pitkältä, sairastelut ja muut myöhästymiset hoidetaan siis nyt naapurien ja ystävien avulla. Tiedän nyt että aina on joku, jolle soittaa ja ovi, joka avautuu.


Bir şey olmaz  eli kaikki järjestyy sanoo turkkilainen kun oma paniikkimittarini on jo punaisella. Miten mä selviän panikoin jo viikko etukäteen vaikkei pitäisi. Ovilla on tapana avautua ja joku avulias ilmaantuu aina paikalle. Kunpa oppisin nukkumaan ne turhat paniikkiyötkin rauhallisesti ja luottaisin apuun. Lauantaina unohdin avaimet oven sisäpuolelle ja jäimme tytön kanssa pihalle korisharkkojen jälkeen. Iskin koriskassin oven ripaan ja suuntasimme kahvilaan, syötiin ja ihmeteltiin rauhassa seuraavia liikkeitä. Jäädäänkö me kadulle, panikoi äitiinsä tullut tyttö. Ei, asioilla on tapana järjestyä lupailin ja mussutin rauhassa ruokaani. Pian paikalle ilmestyikin ystävä lapsineen, jonka kotona kului loppupäivä ennenkuin ovet aukenivat. Olisi voinut olla tylsempikin lauantai.







Kommentit

  1. Suomalaisten on vaikeaa pyytää muilta apua, tuo on kai aika yleistä,myös itselleni.Muistan kun olin täällä ensimmäistä kertaa , ja poikani oli pieni,niin juuri ihanat auttavat ihmiset olivat oikea pelastus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ovat tosiaan monesti pelastus, avun pyytäminen tuntuu suomalaisittain liian monesti nololta vaikka eihan siina mitaan noloa ole.

      Poista
  2. Huomasin jossain vaiheessa, että itselleni avun pyytäminen ja vastaanottaminen on sen helpompaa mitä hanakammin itse tarjoudun auttamaan tarvittaessa muita. Italialaiselta mieheltäni kuin myös Belizestä ja täältä Sudanista olen saanut paljon oppia sellaisesta pyyteettömästä avunantamisesta minkä avulla monet yhteisöt maailmalla pyörivät ja mikä tuo itselle hyvän mielen lisäksi jonkinlaisen oikeutuksen olla itsekin aika ajoin autettavana. Me suomalaiset olemme oppineet ehkä liikaa luottamaan siihen, että joku virallinen taho auttaa, emmekä siksi oikein osaa tarjota apua? Ja jos ei osaa apua tarjota on sitä vaikeampaa myös ottaa vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on muuten totta, pitaa paasta siihen auttamisen ja autettavana olevan kierteeseen mukaan. Se, etta auttamisesta tulee hyva mieli on sata kertaa kuultu lapsesta asti mutta sen asian sisaistaminen kaytannössa on ihan toinen juttu.

      Poista
  3. Minusta on melkoista luksusta, että on ihmisiä, joilta voi pyytää apua ja joita voi taas itse vuorostaan auttaa. Täällä Suomessahan ihmisillä on tyyli yrittää sinnitellä omin avuin viimeiseen asti ja pyytää apua vasta sitten, kun muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan enää ole. En tiedä, mistä asia mahtaa johtua. Onko kyse ylpeydestä (ei haluta myöntää, että ollaan "avuttomia") vai siitä, että pelätään jäävän toiselle palvelus velkaa. Itse tykkään tarjota apuani aina kuin mahdollista, ja avun vastaanottaminen on ollut ihmisille joskus todella vaikeaa, vaikka apua on ihan selkeästi tarvittu. Minusta Suomi olisi niin paljon parempi paikka, jos ihmiset auttaisivat toisiaan ja osallistuisivat toistensa elämään enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itsekin helposti sellainen sinnittelija, tuntuu jotenkin nololta etta pitaa pyytaa apua ja suomalaisittainhan tulee helposti olo etta voiko tassa nyt tarjota apua, jos vaikka loukkaantuu? Aika sairas ajattelumalli tarkemmin pohdittuna. Se avun ja avunannon piiri tekee ihmisista laheisia toisilleen ja siita tulee kylla todella hyva mieli.

      Poista
  4. Jälleen kerran todella oivaltava ja eri näkökulmia avaava kirjoitus suomalaisten ja turkkilaisten tapojen ja käytäntöjen eroista. Itse olen just tuollainen paniikkipirkko ja toisaalta en ikinä pyydä keneltäkään apua, koska en kehtaa olla kenellekään vaivaksi. Itse on pärjättävä. Turkkilaiseen toimintaan sopeutuminen olisi tosi vaikeaa, niin avun pyytäminen kuin antaminenkin (varsinkin rahallisen avun antaminen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ma olen tottunut yhteisön paineen allakin osittain mutta nautin siita myös todella paljon, on jotenkin todella helpottava olo kun uskaltaa heittaa ne omissa kasissa paniikki paalla jatkuvasti olevat ohjat muille ja luottaa heihin. Ei kaikkea tarvitse itse tehda ja hoitaa. Rahallisen avun antaminen on hieman eri juttu, se on ehka taalla enemmin sukujen kesken oleva asia jos joku rahaa tarvitsee.

      Poista

  5. Täällä ei ole sosiaaliturvaa, joten ihmiset ovat tottuneet pyytämään ja saamaan apua, pyytämättäkin. Itse olen siihen jo niin tottunut, että välillä teen 'etikettivirheitä' Suomessa. Aika usein siellä törmää ihmsisiin, joita tulee autettua, mutta jotka eivät apua vastavuoroisesti anna vaikka joskus tarpeessa pyytäisikin, lasteni kohdalle siellä on näitä tapauksia sattunut useampikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taallakin sosiaaliturva on aika heikko, toisaalta ei se sosiaaliturva lastani hakisi koulusta tai tekisi kai mulle ruokaakaan jos olen sairaana :) On jotenkin tosi surullista etta sellaista auttamisen kehaa ei ole.

      Poista
  6. Huomaan itsekin kiitteleväni naapureita toisinaan paikallisittain aivan liikaa, mikä hämmentää heitä; heille auttaminen tulee niin kovin luonnostaan, mutta minulle avun saaminen on jotenkin aivan uskomatonta. Vaikka Suomessa on olemassa enemmän auttavia viranomaistahoja, niin tunsin siellä olevani paljon enemmän yksin vastuussa lapsista; kuten sanoitkin, ei sosiaaliturva hakisi lasta koulusta tai tekisi sairaalle ruokaa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!

Suositut tekstit