Lapsen kasvatus ulkomailla on taitolaji

Mitä mä teen tuon tytön kanssa, pohti ystäväni viime viikolla puistossa. Mun ulkomaalainen ystävä, jonka kanssa on jaettu monet kiperät asiat viime vuosien aikana. Edellisenä päivänä ystäväni tyttö oli ajautunut suukopuun rinnakkaisluokkalaisen kanssa Atatürkista  ja askeleet sosiaalisella polulla ovat olleet ajoittain tahmeita. Tiedän ystäväni vaalivan vahvasti oman arvomaailman kasvatusoppeja kotona, jotka ovat nyt koulumaailman alkaessa ottaneet ensimmäisiä kolahduksia paikallisissa sosiaalisissa ympyröissä. Ei turkkilaista hurmosta edes Atatürkin suhteen tai muita korulauseita. Missä menee raja omien kasvatusmallien ja paikallisen kulttuurin oppien suhteen, voiko sellaista edes löytää?


Ennenkuin tyttö syntyi, olimme miehen kanssa pohtineet monenlaista kuten lapsen viemistä ulos kylmällä, molempien osaa lapsen hoidossa, kahden kielen opettamista, tuttitouhua ja muuta olennaista. Itselläni oli aika selkeä visio että tyttö kasvatetaan kunnioittamaan vanhuksia, luontoa, kaikenvärisiä ja -kokoisia, eläimiä ja sille puhutaan totta. Vauvan kohdalla ei tarvinnut miettiä että jos sille kertoo totuuksia, se saattaa karjaista ne koulunpihalla muillekin ja moni asia saattaa johtaa kiusallisiin tilanteisiin. Ne aiheet, jotka ovat herkkiä turkkilaisille, ovat herkkiä myös kasvatuksen suhteen. Kunpa voisin sanoa, että kaikilta asuinalueilta tulevien kanssa tulee leikkiä ja olla kaveri mutta se on osoittautunut kyseenalaiseksi kun vauvasta on tullut koululainen.


Huoleni ovat muotoutuneet turkkilaisiksi kun tyttö on kasvanut. Tekisi mieli tukistaa itseä kun huomaan tekeväni asioita kasvatuksen suhteen joille aina ennen nauroin. Muista, ettet mene välitunnilla ulos jos tihuttaa vettä, sairastut. Etkö sä ole syönyt eväitäsi?! Eikö sulla ole tossuja jalassa, ulkona on vain 10 astetta lämmintä ja meillä on kylmät lattiat! No et varmaan tilaa mitään mehua kun kaikkien muiden lapsillekin tilataan salviateetä! Viime tiistaina mietin ihan tosissani että ostan tytölle aluspaitabodyn ettei selkä ole aina paljaana kun  tytön kaverin äitikin osti kotimatkalla. Sitten kokosin itseni ja muistutin että joku järki, olenhan suomalainen kuten tyttökin puoliksi. Ei puoliselkää paljaana ole ennenkään ollut kuolemaksi.

Olen töissä päivittäin tarhalla, seuraan tyttöni koulukavereiden äitien touhuja ja omien paikallisten ystävieni kasvatusmetodeja. Toisinaan seos on melkoinen ristiaallokko tapoja, tottumuksia ja uuden tiedon sulatusta. Lisänä vielä muiden ulkomaalaisten kasvatustavat turkkilaisella twistillä. Nyky-Turkki elää murroksessa myös kasvatuksen suhteen. Turkkilaiset ovat tottuneet puristelemaan lasten poskia ja pörröttämään tukkaa. Antamaan karkkia ja jututtamaan jokaista vastaantulevaa tuntematontakin mukulaa. Nykyisin turkkilaisia kuitenkin valistetaan olemaan tarkkana, älä anna lastasi vieraiden huomaan. Lasta ei saa suukottaa tai kopata syliin ellei ole hyvä tuttu ja niin edelleen. Monenlaiset skandaalit ja pelko ovat saaneet turkkilaiset muuttamaan käsitystä siitä mikä on ihmisten, myös lapsien, välinen sosiaalinen etäisyys

Turkin ja Suomen kulttuuriero on merkittävä. Rämmin kasvatuskurassa miettien arvoja, selviytysmisstrategiaa ja tytön tulevaisuutta. En tykkää turkkilaisesta kilpailuvietistä, johon lapset survotaan jo koulussa mutta en voi pitää tyttöä sen ulkopuolella. Sitä varten lapsella on oltava kova itsetunto, joka saadaan helposti turkkilaisella mallilla, jonka mukaan lasta kehutaan paljon. Myös silloin kun siihen ei ole syytä. Reilu peli ja itku on osoitus vahvuudesta ovat esillä kasvatuksessa sanahelinänä mutta todellisuudessa kakkonen on kakkonen ja itku on osoitus siitä että tulee olemaan aina kakkonen. Yritän jotenkin järkeistää asiat itselleni niin, että tärkeintä tässä kasvatuksen sekamelskassa on luovia askel kerrallaan ja pitää pää kylmänä. Kyllä se sisu sieltä jostain kumpuaa kun on tarvis. Haluaisin opettaa tyttöä ehkä enemmin nöyräksi kuuntelijaksi mutta Turkissa sellaiset jäävät usein jonon hännille kuten itsekin jäin ennenkuin opin kyynärpäätaktiikan ja muiden yli kailottamisen taidon.

Istuin tänään ennen tytön koristreenejä sateen piiskaamassa Izmirissä kahvilassa. Lapsille salviateetä ja aikuisille turkkilaiset kahvit. Minä, yksi ukrainalainen ja yksi turkkilainen äiti plus kuusi eri ikäistä lasta. Puhuimme ja lapset pyörivät pitkin kahvilaa, hihkua ja tanssia. Pienin lapsista kellahti selälleen kahvion lattialle ja alkoi kiljua. Lapsen ukrainalainen äiti sanoi lapsen odottavan että hänet nostetaan pystyyn vaikka osaa sen itsekin. Jatkoimme juttua ja seurasin sivusilmällä naapuripöydän turkkilaisen naisen hermostunutta reaktiota, olisi varmasti tehnyt mieli nostaa lapsi ylös mutta lapsi ehti ennen apujoukkoja. Naapuripöydän nainen hengähti helpotuksesta ja luin huulilta sanan yabancilar, ulkomaalaiset. Sellaisia me olemme kaikki erilaisine kasvatusmalleinemme, lapsuuden, nykyisyyden ja yhteisön paineiden muovaamia.

Kuljetko kultaista keskitietä, paikalliset kasvatustavat vai suomalaiset, ihan omat?

Kommentit

  1. Meillä ei ole pysyvää paikallista todellisuutta, joten aika paljon on kasvatuksessa pakko luottaa ihan vain omien arvojen ja periaatteiden varaan. Tosin toki koko ajan tasapainottelemme myös miehen italialaisen taustan ja minun suomalaisen alkuperäni välimailla - paljon eroja on myös Suomen ja Italian välillä siinä miten lapsia kasvatetaan. Eikä kasvuympäristöäkään tietysti voi unohtaa. En yhtään pidä kansainvälisen koulumaailman kilpailuhenkisyydestä ja kiireestä edetä nopeasti asioissa eteenpäin, mutta menossa on yritettävä pysyä mukana ihan jo lasten itsensä vuoksi. Tasapainottelua tämä tosiaankin on, päivästä toiseen.

    Oma ohjenuorani on ennen kaikkea yrittää tukea lasten kasvua omaksi itsekseen. Olin itse aika ujo lapsi mutta vanhempani antoivat minulle tilaa ja rauhan olla se kuka olin eivätkä tönineet rohkeammaksi. Minusta kasvoi siltä pohjalta aikuinen joka osaa tarvittaessa pitää hyvinkin tiukasti puoleni, enkä tunne enää olevani ollenkaan ujo, päinvastoin. En siis itse usko siihen, että lapsesta asti pitäisi olla ärhäkkään itsevarma pärjätäkseen elämässä. Sisua tosiaan löytyy kyllä tarvittaessa kun vain oma usko itseen on hyvällä tolalla ja paikoillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teillä onkin mielenkiintoinen tilanne kun kulttuuri vaihtuu ulkopuolella, joutuu luomaan aika vahvan kotiin mutta siinä on kyllä varmaan puolensakin . Ei tarvitse välittää ulkopuolisista paineista vaan vetää paremmin omaa linjaa.

      Poista
  2. Mulla ei ole kokemusta lasten kasvattamisesta kulttuurien ristitulessa, mutta se on varmasti kinkkinen homma. Juuri juttelimme ukkelin hondurasilaisen kanssa lasten kasvattamisesta Suomessa. Yksi suunnatonta hämmästystä aiheuttava aihe on se, miten lapset menevät Suomessa ulos säällä kuin säällä. Minusta taas tuntuisi hassulta ajatella, että lasten pitäisi istua sisällä ihan vain sen takia, että sää on tietynlainen. Kyllä ulkona pärjää aina, jos vaatetus on sopiva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulkoilu on itse asiassa yksi niistä jutuista missä olen lasteni kanssa joustanut suomalaisista tavoista hyvinkin reippaasti... Sade tai lumi ja kylmä eivät meitä pysäytä, mutta en itse jaksa kovin ulkoilla yli 40 celsiusasteen säässä eivätkä jaksa lapsetkaan. Me olemmekin tottuneet viettämään iltapäiviä ja kokonaisia viikonloppujakin pääasiassa sisätiloissa. Täällä Sudanissa meidän talo on onneksi riittävän iso, että alakerrassa mahtuu sisällä esim pyöräilemään. Eli liikuttua tulee jonkun verran sentään vaikkei ulkoiltua.

      Poista
    2. Mä luulen että sää tulee kuvaan joka maassa kun lähdetään Pohjoismaiden ulkopuolelle. Turkkilaisilla ei edes ole joka sään vaatteita, toisaalta haastavia kelejä monilla alueilla on kuitenkin sen verran harvoin että mekään ei mennä sateella ulos ellei ole menoa.

      Poista
  3. Olipas hauska lukea! Me olemme mixed couple (Italia-Suomi) ja asumme Keski-Euroopassa, mutta kyllä tässäkin kulttuurieroja riittää! :-) Parmesaani on jokaisen vauvan perusmuonaa (siinähän on paljon kalsiumia!) - suolan määrä huolestuttaisi kenet tahansa suomalaisen pyörryksiin. Hiukset föönataan suihkun jälkeen kesähelteelläkin ettei lapsi vilustu - Suomessa ei kai edes talvella saunan jälkeen. Verkkarit ovat jumppavaattet - tai kai ne sopii myös synttäreille? Lasten menu - miksi ihmeessaä? Miten ne lapset oppivat nauttimaan herkuista ellei siihen totutella jo pienestä pitäen? Vanhemmat tarkistavat lastensa läksyt - tottakai! - vaikkei kyllä minulta koskaan. Lasten koulussa vain ruotsalaiset ja suomalaiset lapset menevät sataisena päivänä välitunnilla ulos - ja lomamma etelän merenrannoilla sitten taas omamme pakotetaan sisälle varjoon oäivän kuumimmiksi tunneiksi. Onhan näitä... :-) Jotenkin meille on se kultainen keskitie löytynyt, mutta jos asuisimme Suomessa olisi minun varmaan paljon hankalampi - etenkin ulkoisen paineen vuoksi - vaikeampi hyväksyä meidän perheen fuusio-kasvatusta :-)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!

Suositut tekstit