Kulttuurieroja koulutiellä

Olemme jo kolmannen luokan syyslukukauden loppusuoralla. Syysloma on ohi, ja lukukausilomaan on reilu kuukausi. Tyttö aloitti turkkilaisella koulutiellä jo 3-vuotiaana, sillä ajattelin puolipäiväisen esikoulun olevan hyvä tapa tutustua paikalliseen kouluun, ja sen sosiaalisiin kiemuroihin. Ounastelin silloin, että aikainen aloitus on hyvä tapa tutustua itselleni vieraaseen koulumaailmaan. Törmäyksiltä ei olla vuosien aikana vältytty, mutta paljon hyvääkin on systeemistä löytynyt. Emme ole joutuneet kuormitetuiksi vielä läksypinoilla, ja eniten hermoja ovat koitelleet opettajan ja systeemin sijaan muut vanhemmat.



Ensimmäiset kolme vuotta valtion esikoulussa sujuivat ensimmäisen itkuviikon jälkeen niin hienosti, etten keksi ajoilta oikeastaan mitään negatiivista. Tutustuin mukaviin vanhempiin, joista osan kanssa olemme edelleen ystäviä. Tytön kaksi läheistä ystävää on peruja noilta ajoilta. Opettajat olivat asiaan paneutuneita, ja tyttö viihtyi koulussa loistavasti. Aloittaessani itse opettajana yksityisellä sektorilla, kiittelin päätöstämme kokeilla valtionpuolta. Yksityinen näyttäytyi kulissien takaa rahanhimoisena areenana, jossa mainonnan ja todellisuuden välillä kulkee syvä juopa. Täytyy kuitenkin muistaa, että yksi syy aikoinaan muuttoon ja aluevalintaan oli juurikin valtionkoulujen taso alueella, ja yksityiskoulujakin on joka lähtöön.

Tytön ekaluokan aloituksesta vetovastuun otti baba, sillä olin itse kiireinen töissä. Ihmettelin miehen nihkeää suhtautumista muutamiin vanhempiin, ja koululta kuuluvia kummia uutisia vanhempien välisistä kahnauksista. Toisen kouluvuoden aikana saimme todistaa yhtä jos toista turhaa tapahtumaa, joissa takana oli kateutta, juoruilua, turhaantuneita kotiäitejä ja varmasti pian harmaantuneet hiukset päästään pudottava opettaja. Samaan aikaan kasvavien lasten välillä alkoi olla erinäisiä sosiaalisia kahnauksia, joiden selvittelyä eivät muutamien lasten vanhempien väliintulot ainakaan auttaneet.


Turkissa hiljainen, vetäytyvä ja harkitseva koetaan ongelmalliseksi, sillä sanavalmiit johtajatyypit pääsevät monesti pitkälle. Luokan dynamiikka pyörii juuri tälläisten henkilöiden ympärillä, jonka tietävät myös vanhemmat. Omaa lasta ohjaillaan siten herkästi toteuttamaan vaadittuja taitoja, joskus keinoja kaihtamatta. Moni turkkilaisessa yhteiskunnassa oleva lainalaisuus on ollut tiedossani, mutta koulun kautta asia on muuttunut lihaksi. Toisella luokalla opettaja alkoi vetää ilmaisutaidon ryhmää, joka oli suunnattu luokan hiljaisimmille oppilaille. Näissä iltapäiväryhmissä vetäytyvät oppilaat pääsivät testailemaan äänijänteitään ja nauttimaan esiintymisestä. Omalle tytölle syksy oli käänteentekevä, sillä lukukausiloman jälkeen hieman taustalle jäävästä tytöstä nousi esiin selkeästi oma tahto. Sen jälkeen en enää murehtinut koulun portilta aamulla lähtiessäni.

Sosiaalisten taitojen tukeminen, esiintymiseen ja oman mielipiteen ilmaisuun panostaminen tuli itselleni hieman yllätyksenä. Tokihan tiesin, että turkkilaisessa kulttuurissa nämä taidot ovat avainasemassa mutta en osannut ajatella niiden nousevan yhtä tärkeiksi muiden aineiden rinnalla. Luin vähän aikaa sitten jostain sosiogrammista, ja tajusin tytön kouluissa olleen sen aina käytössä. Opettaja päivittää oppilaiden sosiaalisen verkoston tasaisin väliajoin, ja pyrkii pitämään huolen siitä, että kukaan ei jää välitunneilla yksin. Kiusaamista tai minkäänlaista tylytystä en ole huomannut koko tytön koulu-uran aikana ja siihen on varmaan yksi syy vanhempien melko tiukka side kouluun ja sen toimintaan. Opettajan auktoriteettinen aura hehkuu myös sen verran korkealla, että opettajan pyynnöt ja ohjeet otetaan tosissaan. Häntä ei tervehditä Moikka Mustafa vaan Hyvää päivää Mustafa Oppinut.


Opettajahan on siitä mielenkiintoisessa asemassa, että hän tuntee perheet lasten kautta. Jokainen lapsi on perheensä peili, ja viestii käytöksellään kodin kulttuuria. Suomalaisittain lapseni kasvaa rutiineista rakennetussa arjessa, johon ei kuulu iltakuuden uutisten katastrofeja, eikä patistamista näyttää sille naapurin itsestään liikaa luulevan rouvan tytölle missä kaappi seisoo. Turkkilainen taas kasvattaa usein lastaan maailmaan, jonka sosiaaliset kivikot on parasta oppia tuntemaan ilman pehmittelyä jo nuorella iällä. Matematiikan, turkin kielen ja kansalaistaidon rinnalle kipuaa näkymätön oppiaine, jossa opitaan luovimaan paikallisessa sosiaalisessa ympäristössä.

Yksi rasittavimpia puolia koulussa on ollutkin juuri pakollinen sukellus näihin sosiaalisiin sekoiluihin, kuten itse alaa kutsun. Itse annan mieluusti tytön itse etsiä kaverinsa, enkä kerro ajatuksiani julki niistäkään äideistä, joista joskus tekisi mieli jotain sanoa. Itseään tyrkyttävät kehuskelijat lähinnä huvittavat. Kaikki muut eivät näe asiaa samoin, vaan tyrkkivät lastaan haluamaansa kaveriporukkaan, eivätkä esimerkiksi sen eronneen naisen lapsen kanssa leikkimään.
Luokkaerot kummittelevat kuitenkin taustalla, eikä niiltä voi välttyä. Ne tulevat esiin vanhempainkokouksissa ja koulun pihan ryhmittymissä. Toisessa nurkassa lapsiaan odottavat itsensä edistykselliseksi kokevat ja toisessa perinteisemmät, kuulumiset toki vaihdetaan mutta rajaa ei ylitetä.

Olen löytänyt oman porukkani vanhemmista, joiden kanssa olemme samalla aaltopituudella mutta eniten mieltä lämmittää lasten taito olla välittämättä vanhempien luomista näkymättömistä rajoista. Seuratessani tyttöä koulukavereiden kanssa olen niin onnellinen, miten kannustavia ja kivoja lapset osaavatkaan toisiaan kohtaan olla. Monissa tytön korisharkoissa katsomossa on ollut kannustamassa viereisellä kentällä hetken päästä jalisharkkoihin suuntaava luokkakaveri, jota me taas olemme käyneet treenien päätyttyä kannustamassa. Uusi sukupolvi on ehkä tietyissä asioissa edellistä viisampi.

Turkkilaisella on tapana löytää aina keino joka tilanteeseen, sanoi opettaja, kun juttelimme kasvatuseroista eri kulttuureissa. Toisinaan keinot ovat omalla mittapuullani kyseenalaisia, sillä tärkeintä on päämäärän saavuttaminen. Parhaimpia asioita koulussa ovat olleet kivat luokkakaverit, opettajan panos, sosiaalisen puolen kehittyminen, yhteisöllisyys ja pieni kouluyhteisö. Rasittavimpiin lasken eräiden vanhempien jatkuvan tarpeen olla haukkana tarkkailemassa, ja ohjailemassa lapsen toimintaa. Vanhempainkokouksissa opettaja on usein muistauttanut, ettei meidän tarvitse tykätä toisistamme mutta olemme velvollisia kunnioittamaan toisiamme. Millaiset keinot suomalainen löytää erilaisessa koulukulttuurissa selviytyäkseen?

Kommentit

  1. Kuulostaa hieman monimutkaiselta tuo turkkilainen sosiaalisuus. Tulee mieleen omat lapsuusajat, jolloin naapureiden kanssa oltiin lähemmin tekemisissä kuin nykyisin ja usein tuli kahnauksia. Erinomaista minusta on turkkilaisten tapa kasvattaa lapsista puolensa pitäviä ja sosiaalisesti rohkeita, Suomessa syrjään saa jäädä ihan rauhassa. Ja tuo auktoriteetin arvostava kohtelu olisi tervetullut taito tänne meillekin. Olen tosin ulkona peruskoulun käytännöistä nyt, kun omat lapset ovat aikuisia, mutta ammattikouluissa usein tulee vastaan käytöstapojen puute, jonka uskon juontuvan liian löysästä peruskoulusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turkkilaista sosiaalisuutta joutuu ihan opettelemaan, ellei sitä sitten opi ihan lapsuudesta asti. Käytöstavat on tärkeitä ja niitä toivoisi vaalittavan.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!

Suositut postaukset