Kaksi asiaa

Vuosi 2020 on alkanut Turkissa kuoppaisesti. Heti vuoden alkuun maa on alkanut järistä. Joulukuusi ja kattolamput heiluivat useamman kerran tammikuun aikana, ja kerran mietimme onko järistysten sarja jo sitä luokkaa, että on parasta poistua talosta. Isompi maanjäristys osui kuitenkin Elaziğin alueelle, jonka pelastustöitä seurasimme mahanpohjassa kylmiä väreitä. Seuraavaksi lumivyöry surmasi kahdessa sarjassa joukon paikallisia ja avustustyöntekijöitä, samaan aikaan kun Izmirissä vesi pulppusi viemäreistä ja myrskysi nostaen merenpinnan keskustan kaduille asti. Vuoden ensimmäinen kuukausi oli saatu vasta loppuun kun Izmiristä Istanbuliin matkalla ollut lentokone tipahti kiitoradalta. Sormet täristen tekstailin kyseisessä lentoyhtiössä työskenteleville kavereilleni, ja mietin että mitähän seuraavaksi?

Anu Australiasta kertoi ystävänpäivän aamuun kaksi asiaa, jotka halusi kertoa lukijoilleen. Jatkan Anun teemalla ja jaan kaksi asiaa, jotka ovat mielessäni päällimmäisenä tänään. Ystävänpäivä tai rakastavaisten päivä on meille miehen kanssa tärkeä, vaikka emme juhlistakaan sitä kovin suuresti. Korkeintaan lasillisilla viiniä ja hyvää suklaata, joka on tarpeeksi pitkän viikon päätteeksi. Ystävänpäivänä mies saapui vuosikausia sitten lomalle Thaimaahan, jossa sinä talvena työskentelin ja seuraavana kesänä muutimmekin hynttyyt yhteen. Pidän kuitenkin mieluummin ystävänpäivän suurimmaksi osaksi omistettuna ystävilleni, joista yhden kanssa aion ehtiä tänään kahville ja toisen kanssa toivottavasti huomenna viinilasin äärelle.


Tapoihini kuuluu nykyisin soittaa viikon kiireiden tauottua muutamille ystäville, ja miten kiitollinen olenkaan nykyteknologiasta, jonka ansiosta kuulumisia on niin helppo vaihtaa. Voimme pulista välittämättä kuluista, ja tehdä samalla vaikka ruokaa, ripustaa pyykkiä tai käyttää koiraa ulkona. Aina ei näin ole ollut, ja muistan puhuneeni melkoisen siivun palkastani taivaan tuuliin jumittaessani vietnamilaisessa hotellihuoneessa tai Torremolinoksen homehuoneistossa. 1990-luvun lopussa mukana kulkevasta puhelimesta ei vielä haaveiltu, joten istuskelin kerran viikossa Englantilaisen majapaikan käytävässä kolikkopuhelimen edessä odottaen sen pian pirahtavan. Siihen aikaan kuulumiset kavereilta saatiin viikon viiveellä kirjeitse, sillä elettiin aikaa ennen verkkoa. Verkon tullessa kuvioihin alkuvuodet olivat enemmin piippailun kuuntelua ja odottelua, kuin sujuvaa jutustelua. Rätisevän linjan yhdistymistä puhelinlinjan kautta sai odotella niin kauan, että kaikki sanomiset oli jo puhuttu omassa päässä läpi muutamaan kertaan.

Ilman ystäviä elämä olisi vaikeaa, harmaata ja vailla sitä, että toinen päättää lauseeni. En pystyisi tekemään kunnolla töitä, ja lapsi saisi istua tyhjentyneellä koulunpihalla monena iltapäivänä. Olisi kamalaa, ellei voisi kalkattaa whatsappissa, kahvilassa ja puistokahvilassa kaikesta, mikä juuri silloin ärsyttää ja ilostuttaa. Ensimmäinen asia olivat siis ystävät, ja toiseen päästään aasinsiltaa ystävistä ja aloituksen turbulenssinomaisesta tammikuusta Turkissa.

Viime kuukausien blogihiljaisuuteen on ollut osansa kiireellä, mutta myös ajatusmyrskyllä joka on pyörinyt kotonamme. Olemme päättäneet muuttaa Suomeen. Tarkkaa ajankohtaa, paikkakuntaa ja paljon muutakaan emme vielä tiedä, mutta sen tiedämme että turbulensseissa tarvitaan nyt tasoitusta ja moni asia vetää meitä puoleensa Suomessa. Asiaa on harkittu ja pyöritelty monelta kantilta, mutta tunteilut on jätetty vasta tulevaan. Järkisyiden pohjalta syntynyt päätös on tuonut helpotusta ainakin alussa, sillä olemme hokeneet toisillemme kaikkia muuttoon liittyviä hyviä puolia, kuten koulutusta, systeemejä, tasaista arkea ja mielenrauhaa. Tänä aamuna saatoin tytön koululle, ja katselin neitiä kulkemassa kaulakkain kavereiden kanssa sisään koulunovista. Kurkkua kuristi, ja silmään meni roska hakiessani rinkeleitä tutun papan leipomosta. Eroaminen ystävistä ja tutuista arjen kuvioista tulee olemaan raastavaa meille kaikille, eikä sitä kukaan ole vielä uskaltanut edes miettiä.