Rikas rakas köyhä varas

Turkissa köyhyys on läsnä, jopa ne, joilla on mammonaa yllinkyllin eivät voi välttyä sen näkemiseltä. Ei mene päivääkään etten törmää roskiksia lajitteleviin poikiin, miehiin ja naisiin, kuka kerää pahvia, toinen repii vanhan patjan jousia ja metalliosia kärryynsä, kolmas on tänään tyhjien pullojen keruussa. Keskustan roskikset on upotettu nykyisin maan sisään mutta temput on monet, säikähdin eräänä päivänä kun sellaisen kannen alta kurkisti nuori poika, hän oli sitonut pitkän narun vyötäisilleen laskeutuakseen tutkimusmatkalle maan uumeniin, päässä keikkui otsalamppu.


Vanha mies kävelykepin kanssa kerjää almuja parvekkeen aurinkoisella puolella istuvilta, sinne tänne lentää lantteja, kadunkulmissa naisia sylivauvojen kanssa kerjäämässä, pieniä lapsia viimaisella säällä varvastossuissa, lähipuiston penkillä nukkuu yö toisensa jälkeen sama mies, jonka peitettä koiranulkoiluttajat toisinaan korjailevat. Turkissa ei taatusti kulu päivää ettei voi tuntea onnellisuutta siitä mitä on. Olen usein miettinyt mikä on se syvin Turkissa viehättävä asia, se mikä tähän suurien vastakohtien maahan vetää, mikä saa vuosi toisensa jälkeen leuan väpättämään Turkin puolesta, toisinaan ylpeydestä soikeana ja toisinaan pettyneenä vastoinkäymisten tasaisiin ja loppumattomiin tulemisiin? Osa piilee varmasti siinä, että Turkki saa sisuksissa liikkeelle tunteiden aaltoja, räjähtävää onnentunnetta suorasukaisista sutkautuksista, hymyistä ja ihmisten lämmöstä, yhteisöllisyydestä, joka vie mukanaan. Onnen tunne vaihtuu kuitenkin hetkessä ärsyyntymiseksi, toivottomuudeksi  ja herkistymiseksi, Turkki on kuin mukaansa tempaava romaani, joka sivu toisensa jälkeen kaappaa mukaan aina uusiin tunteiden pyörityksiin. Köyhyydestäkin löytyy kauneutta ja rikkaudesta suurta yksinäisyyttä.


Viime ajat ovat olleet vaikeita Turkille eikä tulevaisuus näytä kovin tasaiselta, viime päivinä uutiset ovat valuneet ohi puurona, uusi uutispommi ei enää hetkauta. Tilanne ärsyttää ja ahdistaa, ihmiset pyörittelevät päätään, kuka haukkuu ketäkin ja purnaa. Roskien dyykkaajat jatkavat ihan samassa rytmissä touhujaan, joka ilta samaan aikaan kaikaa huuto kadulta Boooozaaaa, kun mies nytkyttää kärryjään eteenpäin ja myy juomaa, siellä on varmasti jo kylmä tähän aikaan, ajattelen. Hevoskärryt kulkevat eestaas Bostanlin raitteja kyydissä sekalaisia seurakuntia mustalaisperheitä. Olen aika vakuuttunut ettei moniakaan heistä kiinnosta pätkän vertaa maan uutispommit tai tulevat vaalit, heillä on varmasti ihan muuta ajateltavaa.


Aika lähellä kotiamme on talo, joka ei koskaan valmistunut, sivuseinät ovat jotenkuten pystyssä mutta jostain syystä rakennus on jäänyt puolitiehen. Silti siellä asutaan, mies ja koira ovat tehneet rakennuksesta itselleen kodin, jostain on vedetty sisään jopa sähkölamppu, katolla keikkuu antenni, tielle antavat suuret reiät, joissa pitäisi olla ikkunat, on täytetty kukkaruukuilla ja kasveilla. Mies auttelee lähitalojen talonmieshommissa, ulkoiluttaa vanhuksien koiria ja hoitelee kaikenmoisia pieniä hanttihommia. Minulle kävi näin, mies levitteli joku aika sitten käsiään puistossa ja osoitteli asumukseensa, mutta minulla on maailman luotettavin ystävä, koirani ja asiat voisivat olla vieläkin huonommin, mies hymyili leveästi. Monilla rikkailla on Turkissa niin kova kiire ylläpitää elämäntyyliä, jota rikkaus vaatii, ettei aikaa usein jää tavallisista asioista nauttimiseen, koiran kävelyn ja lastenhoidon voi ulkoistaa, kotiruuan voi korvata ravintoloilla tai taloudenhoitajalla eikä auringonpaiste tammikuussa ja teekupponen vaatimattomalla muovipenkillä tunnu enää miltään.

Keksisin nopeasti kymmeniä hyviä syitä miksi on turvallisempaa ja helpompaa asua Suomessa kuin täällä mutta en yhtään tarpeeksi hyvää syytä täältä lähtemiseen. En enää kuitenkaan ihmettele miksi niin moni haluaa vaikka millä konstilla täältä Eurooppaan. Kun ei ole mitään, on päämäärien asettaminen hankalaa. Raha ratkaisee eikä kukaan edes kyseinalaista sitä.


Ihan joskus äärettömän harvoin voi lukea onnellisen tarinan ryysyistä rikkauksiin, tämä tarina ilmestyi jo aikaa sitten paikallisessa lehdessä ja jäi pyörimään mieleeni, aika usein kun kohtaan rinkelikauppiaan, kengänlankkaajan tai nenäliinoja myyvän pikkupojan mietin tarinan Ismetiä. Menestystarina on turkinkielinen ja kertoo Ismet Özdekistä, joka on kotoisin Itä-Turkin Bingölistä, hän vietti lapsuutensa köyhissä oloissa, asuinalueella ei ollut hänen aikanaan sähköä tai juoksevaa vettä, puhumattakaan koulusta. Vuonna 1986 perhe muutti paremman elämän toivossa Bursaan, jossa Ismet työskenteli simitin myyjänä, kengänlankkaajana ja apurina rakennuksilla. Myöhemmin perheen isä suuntasi Itävaltaan, toiveena parempi elämä perheelle. Ismet seurasi isäänsä vuonna 1989 ja aloitti Itävallassa koulun, oppiakseen saksankielen ja voittaakseen ujoutensa Ismet liittyi tanssikouluun ystävänsä kehoituksesta. Alussa tanssiminen ei juuri kiinnostunut mutta vei lopulta mukanaan ja vuonna 2002 Ismet valmistui tanssiakatemiasta ja avasi oman tanssistudionsa. Tänä päivänä hän on Wienin operan pääkoreografi. Hieno tarina ja onnellinen loppu, luulen että Turkissa maailma tuskin olisi koskaan kuullut Ismetistä, taidoista, kiinnostuksesta, yrittämisestä huolimatta, suurin osa tarinoista jotka alkavat täällä huonosti, myös päättyvät huonosti. Elämä on ja pysyy epäoikeudenmukaisena.