Arvovaltaisen raadin arviossa

Kansalaisuusprosessi on nytkähtänyt eteenpäin ja nyt näyttäisi että ollaan loppusuoralla. Ennen joulua kotiovella kolkutteli kaksi poliisi, jotka tarkistivat että ihan oikeasti asun täällä ja pyysivät vierailemaan vielä lähipäivinä poliisilaitoksella sormenjälkien antamista varten, Ankarassa annetut sormenjäljet kun olivat sattuneet hukkumaan. Ei yllättänyt, ilmeni ei edes värähtänyt, tämä on niin tuttua. Kävin siis kiltisti sormenjälkikoneen asiakkaana poliisilaitoksella, joka sijaitsee toisella puolella kaupunkia, tulipahan nekin seudut nähtyä. Sitten vain odoteltiin milloin kutsu käy viimeiseen tapaamiseen raadin eteen, joka lopullisesti hyväksyy kansalaisuuden myöntämisen.


Tapaaminen oli kansalaisuustoimistossa viime torstaina. Koko alkuviikko oli yhtä hässäkkää enkä ehtinyt ajatella koko asiaa kuin vasta keskiviikko iltana, mitä laitan päälle, mitä ne meiltä tenttaavat? Paikalle on saavuttava puolison kanssa ja meillä matkaan tuli myös tietenkin tyttö. Vuosien varrella kuultujen tarinoiden perusteella raati on saattanut kysyä Atatürkin syntymävuotta, syntymäpaikkaa, Turkin tasavallan perustamisvuotta, maan naapurivaltioita tai pyytää laulamaan Istiklal Marşın eli Turkin itsenäisyyshymnin. Aamu jatkui kiireessä kuten koko viikko, juoksimme lautalle ja siellä se iski, hetkellinen paniikki, enhän minä osaa Istiklal Marşıa! Mies rustasi ensimmäisen säkeistön muistikirjaani ja tankkasin sitä lauttamatkan ajan, se sai riittää opiskeluksi.

Lautalla on hyvät tarjoilut jos nälkä yllättää.

Paikan päälle valui muitakin perheitä ja pariskuntia, joukossa oli ainakin venäläinen, kiinalainen, moldovialainen, englantilainen ja azerbaidjanilainen hakija. Viimeinen tarkistus vessassa peiliin että hiukset on ojennuksessa ja vaatteet siistit, hieman huulipunaa ja sillä selvä. Jännitin aikoinani koulussa aika paljon erilaisia esiintymisiä vaikken niitä koskaan suoranaisesti pelännyt, vuosien ja opastyön aikana jännitys on kaikonnut näköjään kokonaan, paras neuvo jonka olen saanut aikoinaan oli, että muista myös niiden korkeampiarvoisten, joiden eteen joudut, olevan loppupeleissä ihan samanlaisia kuolevaisia kun sinäkin. Hekin itkevät, epäonnistuvat ja jännittävät vessan peilin edessä.

Pääsimme toisena parina raadin eteen, ensin minä ja sen jälkeen mieheni, lapsenkin olisi kuulemma saanut ottaa mukaan mutta tyttö oli löytänyt jo seuraa muista lapsista ja paineli pitkin odotushuonetta. Astuttuani huoneeseen kysyttiin kotimaata, kun kerroin olevani Suomesta, naurahti raadin jäsen että olisihan se pitänyt arvata teidän pituudestanne. Laulamaan ei tarvinnut ryhtyä enkä päässyt loistamaan muillakaan nippelitiedoillani Turkista. Tilanne oli aika leppoisa vaikka edessäni istuikin noin 12 silmäparia, Izmirin poliisilaitoksen apulaisjohtaja, maaherranviraston kakkosmies, kansalaisuustoimiston pamppu ja muita suhteellisen korkea-arvoisia virkamiehiä ja -naisia. Kaikki Turkkilaiseen tapaan siisteissä puvuissa ja laitettuina. Milloin olette tavanneet miehenne kanssa? Onko teillä lapsia, lapsenne nimi? Onpa kaunis nimi! Miksi muutitte Ankarasta tänne? Missä miehenne työskentelee? Aiotteko te aloittaa työnteon, oletteko aiemmin työskennelleet täällä ja missä? Pidättekö turkkilaisesta ruuasta ja mistä eritysesti, entä musiikista, kuka on lempiartistinne? Kiitos ja näkemiin, kysymysten aikana paperit kiersivät virkamieheltä toiselle, johon nämä rustailivat puumerkkiään.


Nyt on jäljellä enää odotusta muutaman kuukauden verran, sen jälkeen voin noutaa paikallisen henkilökortin ja ryhtyä vaikka yksityisyrittäjäksi, tai hakea töihin ilman työlupasotkua, pankissakaan ei tarvita miestä holhoamaan rouvan tekosia, asunnonkin saan omistaa ilman sen suurempia selvittelyjä ja lisämaksuja, lääkärissä ei enää ongelmia ulkomaalaisen henkilötunnuksen takia eikä vuosittaista oleskeluluvanhakua ja -maksua, niin ja nythän on Turkissa vaalien vuosi, pääsen äänestämään!

Vuosia oleskeluluvalla Turkissa asuneena, voin kertoa että sen kanssa asioiden hoitaminen on monissa paikoissa huomattavasti vaikeampaa kuin kansalaisuuden turvin, osa virkailijoista huokaa jo lupakirjan nähdessään että systeemissä on vikaa, ei tämä varmasti hyväksy ulkomaalaistunnustanne ja passittaa sen enempää yrittämättä ulkkiksen selvittämään sotkujaan johonkin muualle. Ulkomaalaisten henkilötunnus ei ole vielä ollut montaa vuotta käytössä ja varsinkin alkuaikoina kirjautuminen hammaslääkäriin, terveyskeskukseen tai apteekin rekisteriin oli tahtojen taistelua. Henkilökortti ja kansalaisuus ei tee minusta kuitenkaan turkkilaista, vaikka mieleen tulee lähiajoilta lukemattomia kertoja kun paikallinen on vakuuttanut minun turkkilaistuneen. Onneksi mieheni esimerkiksi tietää että olen päästä varpaisiin ihan suomalainen vaikka Turkki on jäljet jättänytkin, prosessi on ikäänkuin viimeistä piirtoa vaille valmis ja nyt jännitetään joudunko uusimaan vielä oleskelulupani vai ehtiikö kaksoiskansalaisuus ennen sitä.

Kansalaisuusprosessista Turkissa voit lukea lisää kansalaisuus tunnisteen alta! Turkki muuttaa oleskeluluvan hakumenetelmää huhtikuussa, asiasta lisää tietoa täällä: http://turkkitieto.blogspot.com/2013/12/muutoksia-oleskelulupaprosessiin.html