Kun tulppa on irti

Aamulla on metrossa ruuhkapiikki ja tiivis tunnelma, kanssamatkustajien kanssa voi alkaa juttelemaan tai sitten vaan kuunnella juttuja. Takanani seisoo kaksi naista matkalla töihin. Turkissa ei voi erehtyä töihin menijöistä sillä ulkoinen habitus vaatetuksessa, hiusmuotoilussa ja asenteessa suorastaan huutaa: olen työläinen. Toinen naisista valittaa tyhmästä miehestään ja lapsestaan, joka on selvästi tulossa isäänsä, toinen taas puuskahtaa että tyhmyyden nyt kestää mutta väkivaltainen ja arvaamaton mies tekee hulluksi. Naiset jatkavat jutustelua toisen ikävästä kohtalosta, äänekkäästi, yhtään häpeilemättä. Parin pysäkin välin aikana on ehditty miettiä eroa, tulevaisuutta yh-äitinä ja mahdollisia elatusmaksujen suuruuksia. Suvun hyvikset ja pahikset. Asiasta puhutaan aamumetrossa kuten illan ruokalistasta. Pidän ilmeeni lunkkina, ihan normaalia pulista kotiväkivallasta aamumetrossa, onhan.


Tytöllä on takana kaksi kuukautta tarhaa ja minulla samanverran lyhyitä juttutuokioita ja tapaamisia muiden vanhempien kanssa. Muutamien kanssa jutellaan enemmin, vaihdetaan kuulumiset lapsista, säästä, koulusta ja käydään joskus samaan suuntaan menevien kanssa yhdessä puistossa, ostetaan lapsille vuorotellen seesamirinkelit. Eräänä päivänä juttelen tutun äidin kanssa heidän tapaamisestaan opettajan kanssa. Hyvin meni, tosin opettaja sanoi tytön olevan toisinaan hieman allapäin, no onhan se kun miehelläni on syöpä, kertoo äiti. Kuuntelen ja yritän sanoa jotain tsemppaava ja järkevää. Toisinaan mies on niin kiukkuinen ja väsynyt hoidoistaan ja lääkityksestä, että kodin tunnelma ja miehen äksyily vaikuttaa taatusti lapsiin. Nyökyttelen ja halaan rouvaa lähtiessäni. Tiedän yllättävän paljon tarhan perheiden yksityisasioita kahden kuukauden jälkeen. Ali vetää tyttöjä korvista ja paidasta, koska tämän vanhemmat ovat eroamassa ja Durulla on ongelmia keskittymisen kanssa mutta niin on kuulemma muillakin suvussa.


Turkkilaisilla on tulppa irti, puhe pulppuaa joka tilanteessa, paha ja hyvä olo pulppuaa estottomasti metrossa, bussissa, koulun käytävillä ja työpaikoilla.Turkkilaisille kotiväkivalta, rahattomuus tai sairaudet ovat osa arkea, niitä ei juuri häpeillä. Niitä jaetaan tuntemattomille ja puolitutuille puistonpenkeillä, metroissa ja työpaikoilla. En enää hätkähdä mutta suomalaisena tumpelona olen toisinaan niin yllättynyt että sekoilen sanoissani, otan osaa eikun yrittäkää jaksaa ja paranemisia, voinko auttaa olisi varmaan aina sopivin? Turkkilainen saa minut edelleen häkellyksiin avoimuudellaan, näytän ulospäin viilipytyltä mutta sisälläni on mekkala, miten hän uskaltaa puhua noin avoimesti kipeästä asiasta puolituntemattomalle?


Tytön tarhamatkalla on liian monta houkuttelevaa kahvilaa ja leipomoa, viime viikolla poğaçat tuoksuivat niin hyville ja teelasin kilinän vastustaminen oli turhaa. Ihanaa, pöydässä tuore sanomalehti, kuppi kuumaa ja juustotäytteinen lämmin pasteija. Kahden minuutin päästä pöytääni saapui rouva, joka tiedusteli vapaata paikkaa, olkaa hyvä. Hyvästi yksinäinen aamuhetki. Seuraava puolituntinen kului kaikkea muuta kuin lehden parissa, läpi käytiin Izmir ennen ja nyt, Turkki ennen ja nyt, rouvan ukrainalainen miniä ja monikulttuurisen perheen arki Turkissa. Avaamaton lehti ei lähtiessäni haitannut, olin kuullut yhden ihmisen mielenkiintoisia ajatuksia ja pohtinut Turkin tulevaisuutta. Turkki tarjoaa aina silloin uutta purtavaa mietittäväksi kun sitä vähiten odottaa. 


Lähipuistossa tapaan siellä usein tepastelevan mummon, tiedän rouvan olevan juttuseuraa vailla sillä olen nähnyt hänet aiemminkin jututtamassa muita. Rouva istahtaa viereeni ja kertoo aika pitkälti oman elämäntarinansa, luukato vaivaa, lapset ovat kiireisiä, lapsenlapsilla liian pienet sukkahousut ja yhden tyttären mies hullu, ehdimme rouvan tarinassa aika pitkälle kunnes meidän on pakko lähteä kotiin, tarina jatkunee ensi kerralla? Jään miettimään, annanko itsestäni paljoakaan kyselijöille tai kuuntelijoille? Aika paljon vähemmin kuin paikalliset, pulisen ja pohdin mutta minulla on selvä suomalainen raja, jonka toiselle puolelle jäävät vakavat sairaudet, perheensisäiset ja raha-asiat. Työkuviot, flunssat ja kaikkia kiinnostava elämäni ulkomaalaisena Turkissa sen sijaan ovat avoinna keskustelukumppanille.

Ei päivää ilman yhtä elämänkohtaloa, ei kauppareissua ilman tarinaa. Asioiden jakaminen koko kansan kesken on turkkilaisten tapa purkautua, toisinaan tulppa voisi ehkä pysyä vähän aikaa kiinni mutta ehkä on parempi että tulppa on auki kuin liian tiukassa? Ihmisten surut ja kohtalot vyöryvät pitkin katuja ja käytäviä, puhelimeen kovaa pälpättävän ohikulkijan jutuista huomaat tämän antavan neuvoja muistisairaalle sukulaiselle ja rantakivillä kaverin olkapäälle itkevän nuoren kuulet potevan sydänsurujaan, korvat voi laittaa kiinni mutta kahvilan tai puiston penkille saattaa saada puheliaan turkkilaisen, jolla on jo uusi tarina kerrottavana ja jaettavana. Joskus tekisi mieli lykätä tulppa paikoilleen mutta useimmiten ei. Jos tulppa olisi tiukassa, tuskin tässäkään blogissa olisi tarinoita paikallisten arjesta, iloista ja suruista.