torstai 11. kesäkuuta 2015

Voiko Turkkiin sopeutua?

Unohdan monesti että olen asunut Turkissa enemmin tai vähemmin pysyvästi pian 13 vuotta, lihavia ja laihoja vuosia, hyviä ja huonoja aikoja. Turkissa on nähty taloudellista nousua, sosiaalijärjestelmän kehitystä, maata ravistelleita mellakoita ja massiivisia pakolaisvirtoja. Minä olen tehnyt töitä, mennyt naimisiin, saanu tyttären, muuttanut monesti, saanut ystäviä, hermostunut sen sata ja yksi kertaa mutta iloinnut ja tuntenut onnea taatusti tuhatkertaisesti. Viime sunnuntaina kävin äänestämässä, jo toistamiseen Turkin vaaleissa. Käppäilin sinne muun kortteliston mukana, aamun auringossa, jonotin naapurin kanssa juoruten ja iskin mielipiteeni leimalla äänestyskopissa, tyttö sai pitää laukkuani ja vartio kopin ulkopuolella vaalirauhaani. Illalla jännitin vaaleja kuten suurin osa turkkilaisia. Kommentoin, kritisoin ja iloitsin. Nyt jännitetään tulevaa.

Sopeutumisen mittari on jokaisella oma, minulle se on se, että ajattelen asuvani pysyvästi täällä, olen kotona. Jos ärsyynnyn jostain, kohdistuu suuttumus asiaan tai sitä hoitavaan tahoon, en sadattele koko Turkkia ja turkkilaisia. Suurin osa ulkomaalaisista ei sopeudu Turkkiin, siihen on varmasti useita syitä, huonoa onnea, asenneongelmia, vääriä yhteisöjä tai yksinkertaisesti itselleen soveltumaton kulttuuri. Omissa ympyröissäni ja yhteisöissäni. arkeni tahti muotoutuu minun, miehen ja tytön aikatauluista, siihen tuo lisänsä meidän työt, ystävät ja paikalliset tapahtumat. Lisämausteena meillä kyläilevät sukulaiset ja ystävät maailmalta. Menen Suomeen lomalle, tosin mieluusti menisin useammin. Turkkiin tulen kotiini. Kun Turkki menestyy euroviisuissa, jalkapallossa tai koripallossa koen ylpeyttä, me turkkilaiset. Kun Turkki möhlii, koen myötähäpeää.


Olen saapunut Turkkiin aikoinaan töihin, pidän sitä jälkikäteen ajateltuna aika isona juttuna. En osaa sanoa olisiko Turkki pystynyt vakuuttamaan minua hyvillä puolillaan, jos olisin saapunut tänne kotiäidiksi? Työpaikkojeni kautta löysin Turkissa oman paikkani, samanhenkisiä ystäviä ja opin yhtä sun toista työmaailman realiteeteista. Opin senkin millaiseen turkkilaisuuteen minusta ei ole ja rajat, joiden sisällä olen onnellinen. Mietin maanjäristyslaukkumme sisältöä, maan rajoilla riehuvaa sotaa ja kulkueläinongelmaa ajoittain, pää oppii eriarvoisuuden ja ongelmien keskellä jäsentämään asiat eri lokeroihin. Ajankohtaiset, asiat joihin voi vaikuttaa, asiat joihin ei ja niin edelleen. Eriarvoisuus on rasite, kulttuurin monimuotoisuus ulkosuomalaisen pelastus, etsivä löytää oman viiteryhmänsä, jossa on mielekästä asua. Oman viiteryhmän sisällä on aika lupsakkaa.


Olen asunut helpoissa paikoissa, en tiedä millaista on oikea arki Urfassa tai Tuncelissa, puhumattakaan lukuisista pienistä turkkilaisista kylistä ympäri maata. Olen elellyt Turkissa pitkälti omilla ehdoillani, en voisi kuvitellakaan asuvani miehen suvun kanssa  yhdessä, keitteleväni lampaanvatsakeittoa tai kieltäytyväni jäätelöstä talvisin. Onneksi ei mieskään. En halua asua turistikohteessa mutta omassa kodissani pidän tietyt turistimaiset piirteeni, juon viiniä parvekkeella, ripustan alkkarit takaparvekkeelle ja syön jäätelöä joulukuussa. Niin tekevät monet muutkin izmiriläiset, viimeistä kohtaa lukuunottamatta. Olen tehnyt Turkkiini pesän, jossa olen ihan julkisesti vähän erilainen paikallinen. Turkkilainen kyläelämä on minulle tuttua turistibussin etupenkin oppaana, paikallisten kyläläisten salvarhousuja olen nähnyt eniten muotibuumin myötä ostoskaduilla.


Vaaleissa toivon ja peukutan omaa suosikkiani, jännitän kun ensimmäiset äänet on laskettu ja tulokset julkistetaan. Nyt puhutaan perheemme tulevaisuudesta, sydän hakkaa ja kädet hikoavat. Illalla mies paistaa pihvejä ja tekee pari turkkilaista alkupalaa, juodaan paikallista viiniä ja soitellaan tutuille ja sukulaisille, kysellään fiiliksiä vaalitulokseen. Otan uunista ihka ensimmäisen ruisleipäni, kiitos kaverin minulla on juuri ja kotona tuoksuu Kesämäen leipomolta. Tarvitaan pientä hienosäätöä mutta kohta meillä tuoksuu ruisleipä useamminkin. Seuraavana päivänä istun kampaajani hyppysissä kuin turkkilainen konsanaan, kulmat, ihokarvat ja tukka siistiksi. Pulisemme alueemme rakennustyömaista ja tietenkin vaaleista, kuppi turkkilaista kahvia maistuu hyvältä. Piipahdamme oman lääkärin luona hakemassa silmätippoja ja pulisemme suomalaisten jäätelönsyönnistä ja hoitajamme leikatusta polvesta. Illalla teen makaroonilaatikkoa suomalaisittain ja kiroilen suomeksi kun loota meinaa unohtua uuniin.



29 kommenttia:

  1. Kuvauksesi suhteestasi Turkkiin on ihan saman henkinen kuin omat mietteeni Israelista. Koti tama on, hyvassa ja pahassa. Suomeen matkustan lomalle, tanne kotiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta se on hyva suhde, muuten ei olisi varmaan syyta olla taalla vaan palata Suomeen.

      Poista
  2. Ihana kirjoitus :) Se oma maa vain pitää löytää (mulla oli Saksa kaikkein rakkain) ja päättää sopeutua. Tai siis mulla oli noin, jokaisen kokemukset ovat omanlaiset :)

    Mähän opettelin tekemään ruisleipää Hollannissa asuessa. Kokemukseni tästä löytyvät myös blogini etusivulta (suosituimmat kirjoitukset) jos kiinnostaa vertailla kokemuksia aiheesta ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tanja, kayn katsomassa ruisleipa kokeilusi, mun taytyy lisata hieman jauhoja ja ehka myös hetki paistoaikaa ed. kokeilun perusteella.

      Poista
  3. Minä olen sopeutunut mutta koska palasin edestakaisin Suomeen ja asuin parissa muussakin maassa välillä niin olen vähän jakautunut eli mieli halaa sinne ja tänne enkä vieläkään osaa sanoa jäänkö tänne pysyvästi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka ajattelenkin asuvani taalla pysyvasti niin asiat tosiaan saattavat muuttua.

      Poista
  4. Kiinnostava postaus, oli kiva lukea. Onhan se osittain asennekysymys, haluatko sopeutua vai etkö. Jossain maissa helpompaa kuin toisissa, mutta ihmisestä itsestään aina kiinni. Analysoit hyvin omaa prosessiasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena. Asennekysymys musta siita tulee siina vaiheessa kun se kulttuurishokki on koettu ja on paattanyt (omasta halustaan) asettua, pitaa iloita positiivisista asioista ja oppia tulemaan toimeen arsyttavien asioiden kanssa.

      Poista
  5. Olipa ihana ja pohdiskeleva kirjoitus, Petra. Mieli tekisi kommentoida vähän pidemminkin, mutta kun meinaa jo uni tulla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu, tiedan tunteen, kun uni tulee niin se tulee :)

      Poista
  6. Ihanasti kirjoitit, syvällisiä pohdiskellen.
    Italialaisetkaan eivät syö jäätelöä talvella.😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Leila, syötkö sina talvella jaatelöa? :)

      Poista
  7. Olet kyllä hatunnoston ansainnut! Asenteesta se kai on eniten kiinni; haluaako todella sopeutua vai jääkö haikailemaan jonkun muun perään. Itselleni oli selvää alusta alkaen, että kyseessä on max. 3 vuotta Koreassa, jonka vuoksi olen koko ajan kokenut olevani hyvinkin suomalainen enkä missään nimessä korealaistunut, mutta olen silti hieman sopeutunutkin Koreaan. En silti tiedä, olisinko 13 vuodenkaan jälkeen yhtä suvereeni paikallinen kuin mitä sinä onnistut olemaan. Toki varmasti perhe-elämä auttaa sopeutumiseen myös.
    Kiva kirjoitus, mukavaa perjantaita ja viikonlopun alkua teille sinne!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Terhi, niin ja ihan ensisijaisesti se on tietty kiinni siita haluaako asua ulkomailla vai Suomessa, jos on vahva side Suomeen ja suomalaiseen ajatusmaailmaan niin sopeutuminen on varmaan vaikeaa eika kovin jarkevaa. Kahden kulttuurin perhe-elama sopeuttaa osittain ja sitten se, etta ei jaa killumaan Suomen ja Turkin valille loputtomiin.

      Poista
  8. Tää kuulostaa niin tutulle, vaikka asutaankin niin kovin erilaisissa-samanlaisissa maissa. Asenteella on ihan valtavasti tekemistä maassa viihtymisessä. Yhdysvallat on monessa banaanivaltio, ja toisaalla taas maailman huipulla. Osavaltioilla on ero kuin yöllä ja päivällä ja moneen asiaan on ollut pakko opetella suhtautumaan.

    VastaaPoista
  9. Tää kuulostaa niin tutulle, vaikka asutaankin niin kovin erilaisissa-samanlaisissa maissa. Asenteella on ihan valtavasti tekemistä maassa viihtymisessä. Yhdysvallat on monessa banaanivaltio, ja toisaalla taas maailman huipulla. Osavaltioilla on ero kuin yöllä ja päivällä ja moneen asiaan on ollut pakko opetella suhtautumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos elama on jatkuvaa, miksi-nama-typerykset-tekee-nain-kun-voisi-tehda-kuten-suomessa niin koko hommalta menee pohja, ulkomaille muutto ei sovi kaikille, pitaa olla tietynlainen ajatusmaailma ja halu asua muualla.

      Poista
  10. Turkissa tunnen itseni ulkomaalaiseksi vaikka olen ollut täällä monta vuotta, tosin täällä Alanyan turistialueella se ei kovin haittaa. Toisaalta olen sitten "erilainen" ulkomaalainen mikä tuo omat lisänsä soppaan. Usein ajattelen että asuisin mieluummin Suomessa ja ajattelen että asun siellä vielä joku päivä mutta toistaiseksi se ei ole mahdollista sillä mies ei missään nimessä muuta Suomeen ja meillä on lapset täällä.

    Täällä sopeutumisessa eniten auttoi se pitkään kestänyt oivallus ja sen sisäistäminen että en ole turkkilainen eikä minun tarvitsekaan olla, olen huomaamattani omaksunut täällä asioita mutta jotkut asiat teen omalla tavallani eikä minun tarvitse yrittää olla jotain muuta kuin olen. Varmasti sopeutuminen olisi ihan erilaista jos olisin ollut täällä työelämässä, kielen oppimisenkin nopeus olisi silloin aivan eri luokkaa. Kuitenkin tuntuu että lasten myötä olen päässyt enemmän sisälle moniin juttuihin ja olo on mukavampi kuin aikaisemmin.

    Viivi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monella kahdesta kulttuurista tulleella on taatusti tama ongelma etta missa asutaan, taalla vai siella muualla. Meilla mies olisi ollut aikoinaan valmis muuttamaan myös Suomeen, talla hetkella olemme pysyvasti taalla mutta kukapa tietaa tulevaisuudesta. En koe itseani ulkopuoliseksi tai ihan ulkomaalaiseksikaan taalla paivittain, olen kuitenkin ylpeasti suomalainen vaikka monessa asiassa jo turkkilaistunut. Työ, lapset jne. liittavat itsea aina kiinteammin kulttuuriin ja eri yhteisöihin, ainakin itse olen kokenut niin.

      Poista
  11. Olipa taas kiva postaus! Aivan samaa mieltä tuosta, että vaikka kuinka yrittää sopeutua vieraaseen maahan, on tosi tärkeää myös asettaa omat rajansa! Jos yrittää liikaa mukautua ja muuttaa itseään, ei se pidemmän päälle toimi. Sama juttu, etten voisi asua anopin kanssa samassa huushollissa (vaikka hänestä kovin tykkäänkin) enkä keitellä lampaanvatsakeittoa :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tulee ihan ummikkona uuteen kulttuuriin niin siina on vaara etta jattaa ne rajat asettamatta, alussahan kaikki tuntuu jannalta, jopa lampaanvatsakeiton keittely :) Ne omat rajat pitaa jostain löytaa ja myös ymparille ihmiset, jotka ne rajat hyvaksyvat, siina onkin dilemma. Jos se onnistuu, on aika hyvat lahtökohdat sopeutumiselle, ainakin jos sita tosiaan haluaa. Kiitos sulle!

      Poista
    2. Aivan; toinen haaste onkin sitten löytää ne ihmiset, joille omat rajat sopii :). Meillä yllättäen juuri anoppi on ollut se, joka on mukisematta hyväksynyt sen, etten toimi ihan niinkuin algerialaiset ja kun on huomannut, että tuon oman palkkapussini perheeseen, kunnioittaa tosi paljon sitä, että teen vielä tämän lisäksi suuren osan kotitöistä. Anoppihan taisi luulla, että meillä syötäisiin vain mikroaterioita ja yllättyi täysin, kun ei keittiöön ole ilmestynyt mikroa ollenkaan :). Samoin naapuri on aivan ihana tässä suhteessa. Sen sijaan monet omanikäiseni naiset kyllä yrittävät päällepäsmäröidä; tuli juurikin lampaanvatsakeitosta mieleen, kun olimme yhdessä kyläpaikassa ja siellä sitten keiteltiin tätä nimenomaista keittoa ja kun vastasin kysyttäessä, etten itse sitä osaa keittää, kommentoi ko. kokki toiselle arabiaksi, etteivät eurooppalaiset osaa tehdä OLLENKAAN ruokaa. Luuli ilmeisesti, etten ymmärrä. Huvittavinta oli se, että saimme keittoa astiassa kotiin mukaan ja täytyy myöntää, että edes miehelle ei maistunut, vaan roskiin meni ja meillä ei yleensä mene ollenkaan ruokaa roskiin... Ehkei siis edes kannata opetella tämän keiton keittelyä...

      Poista
    3. Olen huomannut etta nuoremmista naisista löytyy toisinaan kateellisia mutta monet vanhemmat naiset ( anoppini myös) ovat huomattavasti avarakatseisimpia, mulla myös anoppilasta on aina tuettu työn tekoa ja arvostettu mun maalaisjarkea :) Tuo eurooppalaiset-ei-osaa-tehda-ruokaa on kuultu taallakin tai eurooppalaiset-syö-hampurilaisia-ja-ranskalaisia....hohhoijaa

      Poista
  12. Taas kerran ihanan pohdiskeleva postaus. Vaikka olen asunut useamman vuoden ulkomailla on se tilapäisyys ja maiden vaihto tietyllä tapaa pitänyt kiinni Suomessa ennemmin kuin muualla. Joskus mietin millaista elämä olisi, jos olisin päätynyt ja asettunut vain yhteen maahan. Tällä hetkellä Suomi tuntuu pysyvältä, vaikkei välttämättä lopulliselta vaihtoehdolta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Annika! Talla hetkella olen pysyvasti taalla mutta tulevaisuudesta ei tietysti kukaan tieda. Tieto siita, etta se tietyssa maassa asuminen loppuu jossain vaiheessa ja palaa Suomeen tekee ulkomailla asumisesta erilaista, suhde Suomeen pysyy vahvempana eika kaikkeen paikalliseen elamaan ole pakko tarttua kiinni.

      Poista
  13. Olisi mielenkiintoista kuulla enemmän siitä, miten koet(te) siellä esim tuon maan rajoilla riehuvan sodan. Järkyttääkö se omaa turvallisuuden tunnetta, vai onko siihen tottunut?

    Kuulostaa kyllä siltä, että olet sopeutunut sinne erinomaisesti. Minulla ei vielä noin hyvää sopeutumisentunnetta ole syntynyt mihinkään maahan, jossa asun; ehkäpä siksi olenkin aina valmis lähtemään uudestaan eteenpäin.

    VastaaPoista
  14. http://ulkosuomalainenaiti.blogspot.com.tr/2015/01/pelottaako.html
    Tuolla on ehka vahan sivuttu asiaa. Olen osittain tottunut siihen etta Turkin rajoilla on usein sekava tilanne ja taallakin jatkuva uhka vaikkakin suht pieni nykyisin pommeista tms. Siihen tottuu, en ajattele asiaa paivittain. Ma vasyin jossain vaiheessa matkalaukkuelamaan ja tietysti tanne asettumiseen vaikutti lopulta mies, mietinnan jalkeen jaatiin tanne eika lahdetty Suomeen. Talla hetkella pysyvasti taalla mutta kaikkihan on mahdollista :)

    VastaaPoista
  15. On aina yhtä mielenkiintoista ja avaraa lukea muiden ulkosuomalaisten kommentteja ja fiiliksiä kahden kulttuurin välissä elämisestä :)
    Itse muutin Kyprokselle parisuhteen perässä, ja vaikka löysinkin töitä nopeasti, ei alku ollut helppoa. Asenteeni Suomea kohtaan on kuitenkin sama kuin yllä - palaan Suomeen lomalle. Mutta en silti osaa vieläkään ajatella Kyprosta kotinani. Vaikkakin olen oppinut kieltä ja kulttuuria, koen jatkuvasti ulkopuolisuuden tunnetta ja kieltämättä minut on jätetty täysin huomiotta monet kerrat vain siksi, että kreikan osaamiseni takkuaa vielä. Liian usein tuntuu, että muiden asenne on "joko olet kuin me tai et ole ollenkaan". Joskus tulee pohdittua olenko ainoa, joka on kokenut vastaavaa tai tuntenut samoin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Itse ajattelen etta omaa sopeutumista helpotti Turkkiin asteittain asuminen, oli alussa töissa taalla ja muualla, sitten huomasin aina ikavöivani tanne ja teimme miehen tapaamisen jalkeen lopulta paatöksen asua taalla. En koe ulkopuolisuutta vaikka ulkomaalainen koen olevanikin, tietysti on hetkia jolloin kaikki arsyttaa ja silloin parasta seuraa on toinen taalla asuva ulkomaalainen. Se ikuinen ulkosuomalaisen dilemma eli eniten kotonaan taitaa olla kahden maan valissa lentokoneessa, tulossa tai menossa? Tsemppia sinulle!

      Poista

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!