keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Kuka oli Zeki Müren?

Elokuvatähti. Sanoittaja. Vaatesuunnittelija. Homoseksuaalisuuden tienraivaaja. Mies joka pukeutui minihameeseen. Virtuoosi esiintyjä. Taiteilija. Turkkilaisen klassisen musiikin taitaja. Runoilija. Kansan suuresti rakastama tähti kolmen vuosikymmenen ajan ja kuolemansa jälkeen. Ne korot kengissä! Vierailimme keskiviikkona tytön kanssa Iste Benim Zeki Müren -näyttelyssä Izmirin keskustassa. Ihana näyttely, ihana Zeki, mitä ajankuvaa ja tunnelmaa!



Zeki Müren syntyi Turkin Bursassa 1931 ja kuoli 1996 tv-lähetyksen jälkeen, jossa Turkin valtion radio- ja televisio myönsi taiteilijalle plakaatin kunnianosoituksena pitkästä urasta. Zekiä kutsuttiin vaikka millä nimillä, yksi oli Bursan persikka, onhan kaupunki tunnettu persikoistaan. Monipuolisen uransa aikana Zeki valloitti turkkilaiset ja nykyisin hän on myytti, jonka musiikkia kuunnellaan kaiken ikäisten keskuudessa. Kerrotaan että ensimmäisten radioiden saapuessa markkinoille, kauppiailta tiedusteltiin soittaako aparaatti varmasti Zekin lauluja. Televisioiden tultua turkkilaisiin koteihin joissakin jopa pynttäydyttiin parhaimpiin sillä eihän voinut tietää näkeekö Zeki heidät sohvillaan.


Virtuoosilla oli klassisen musiikin koulutus ja uransa aikana hän laajensi repertuaariaan jatkuvasti, suurin osa Mürenin elokuvien musiikista on hänen omia sanoituksia ja huikeat esiintymispuvut omaa käsialaa. Taiteilijan paljetein, sulin ja kimaltein koristellut puvut saivat usein dramaattisia nimiä kuten Moon Prince ja Dr Zhivago.


Müren oli homoseksuaali vaikkei koskaan asiaa tuonut haastatteluissaan suoraan julki. Taitelijan rakkauselämästä ei juuri puhuttu. Toisaalta ei ehkä tarvinnut, niin rohkeasti hän toi itsensä esille. Zeki Müren veti kansaa puoleensa, konservatiivisia kotirouvia, nuoria, vanhuksia, radikaaleja, joka paikassa hänet otettiin vastaan kulkuein ja valtavin väkijoukoin. Nykypäivän Turkissa minihameessa ja korkokengissä lavalle nouseva tähti tuntuu edelleen radikaalilta, toisaalta Zeki Mürenin jälkeenkin Turkissa areenoita on valloitettu ei niin konservatiivisten tähtien, kuten Bülen Ersoyn voimin. Turkin homoseksuaaliselle vähemmistölle Zeki Müren oli pelastus, jonka ansiosta muslimiyhteiskunnassa murskattiin raja-aitoja.


Jokainen Turkkiin muuttava ulkomaalainen tulee ennemmin tai myöhemmin tutustuneeksi kuuluisuuteen. Sukulaisten joukossa on taatusti ainakin yksi Zeki-fani, meyhanessa korviin tunkeutuu kaunis melodinen ääni, joka saa paikalliset ketkuttamaan lanteita tai vuodattamaan kyyneleitä raki lasiin. Itselläni miehen suku kokonaisuudessaan kuuluu vannoutuneiden fanien joukkoon. Asuessamme Bodrumissa Zeki Müren tuli tutuksi kotimme lähellä sijaitsevan museonkin puolesta. Taitelija viihtyi kaupungissa sen vapaamielisen ja ystävällisen ilmapiirin vuoksi jo 1970 -luvulla. en yhtään ihmettele sillä itsekin viihdyin kaupungissa monta vuosikymmentä myöhemmin samoista syistä.



Zekin kotimuseo on vierailemisen arvoinen paikka, sieltä löytyy myös Tunturin kuntopyörä. Ehkä hän yritti pudottaa sen avulla painoa viimeisinä vuosinaan kun kiloja kertyi jo terveysriskiksi asti? Koti sijaitsee ihanalla paikalla Bodrumin rantakadun hiljaisemmalla pätkällä, tallella ovat keittiön tavarat, lukuisat asusteet ja kalusteet. Täällä erikoinen mutta rakastettu taiteilija tunsi olevansa rakastettu ja eniten kotonaan.


Izmirin näyttely on kiertänyt jo Istanbulin, Ankaran ja Bodrumin. Se on tavoittanut melkoisen määrän katsojia, ainoastaan Istanbulissa näyttelyssä vieraili 50 000 katsojaa kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Se koostuu hienoista kuvista kuvateksteineen, vaate-arsenaalista, taiteilijan teoksista ja vanhoista valokuvista. Mielenkiintoista nähtävää ovat niin taitelijan kun hänen kanssaan tekemisissä olleiden sen ajan muistiinpanot, telegrammit ja sopimukset.



Näyttely on niin kiva että me viihdyimme tytön kanssa siellä puolitoistatuntia, osa ajasta katsottiin elokuvanurkassa parhaita paloja Zekin leffataipaleelta. Näyttelyn nimi tulee taiteilijan viimeisimpien joukkoon kuuluneen hittikappaleen nimen mukaan. Tyttö rakastui joka ikiseen kimalle-asusteeseen ja niihin mielettömiin kenkiin. Zeki oli edellä aikaansa, jo 60-luvulla mielettömisssä glam-rock vaatteissaan keikaroinut estraadien riikinkukko. Niinä iltoina kun katamme miehen kanssa pöytään mezeitä ja rakia, laitetaan taustamusiikiksi aina Zeki Müreniä. Oodi kimalteelle, lahjakkuudelle, suvaitsevaisuudelle ja edellekävijälle. 




maanantai 26. lokakuuta 2015

Miehen paikka kotona

Asuessamme Ankarassa olimme aikeissa hankkia uudet matot koko asuntoon. Turkkilaisella työpaikalla lörpötellään työkavereiden kanssa monesti vähän kaikkea, intiimiä ja pinnallista, joten matotkin tulivat puheeksi. Kerroin mieheni olevan vapaapäivällä ja valitsemassa mattoja. Työkaverini otti kiinni olalta ja tarkensi, että siis varmaan mattoja ostamassa, et kai anna miehesi valita mattojanne!? Meillä on aika samanlainen maku näissä asioissa että annoin vapaat kädet hankkia matot. Työkaveri tuijotti järkyttyneenä. Kertoi varmaan kotona ulkomaalaisten hupsutuksista, mies ja maku mattojen hankinnassa?!


Samantyylinen episodi näyteltiin kun olin katselemassa verhoja paikallisen tutun kanssa. Ihastuin muutamiin joita tuttava hoputti kiikuttamaan kassalle. Otan miehen huomenna mukaan niin katsotaan sitten. Mitä? Miksi siltä on kysyttävä, maksat luottokortilla ja sillä hyvä. Turkissa koti on naisen valtakunta, jossa miehellä on harvemmin sanavaltaa värimaailmaan tai sohvaratkaisuihin. Mies on usein mukana huonekaluostoksilla maksajana mutta päätösvallan antaminen näinkin tärkeissä asioissa miehelle katsotaan loukkaukseksi koko naissukupolvea kohtaan.

Olin tyttäreni tarhakaverin kotona kutsuilla, joissa lapset leikkivät ja äidit vaihtoivat kuulumisia kera teen ja leivosten. Turkissa kyläilyt ovat usein pitkäkestoisia ja niin nytkin, olimme jo toisen teetarjoilun ja makeiden kohdalla ja yksi pienimmistä oli ehditty jo heijata unille. Aloin rykiä ja tein lähtöä, kello oli jo vaikka mitä ja mies harvinaisesti illan kotona. Ei vielä mihinkään, hymyili emäntä. Juodaan vielä kahvit ja laitan lapsille suolapalaa. Mun mies on kotona illan joten ajattelin että....Soita sille että sinulla on tärkeää tekemistä, tokaisi toinen naisista. Onko sillä ruokaa, kysyi kolmas. No niin jatketaan, kyllä se pärjää. Turkissa kyläily on tärkeä rituaali erityisesti naisten kesken. Mies ei ehkä osaa ruokkia itseään mutta seuran pitäminen miehelle tulee toisella sijalla kun menossa on naisten hetki.


Olen tutustunut kolmannen kerroksen rouvaan tytön kautta, rouvan tyttärentytär tulee koulun jälkeen hoitoon ja tytöt leikkivät toisinaan yhdessä pihalla. Eräänä päivänä puheeksi tuli miehen työ, kun rouvalle selvisi että mieheni on usein päivisin kotona, kuului syvä huokaus. Voi, ymmärrän sinua, raskasta. Rouva kertoi oman miehensä olevan eläkkeellä. Eläkkeelle jäämisen jälkeen se on istunut kotona suurimman osan päivää, omia ystäviäkin käy harvemmin kun siinä se vaan istua möllöttää, tokaisi rouva. Onneksi eläkeikää on sentään nostettu, jatkoi rouva. Turkkilaiset kotirouvat ovat tottuneet omaan päiväohjelmaansa, johon liittyy usein kodinhoidon ja asioiden hoitamisen lisäksi vierailuita tuttavien luona, omaa aikaa turkkilaisen kahvin ja telkkarin parissa. Mies kotona on häiriötekijä, ettäs kehtaa.

Alkuvuosina kyselin toisinaan mieheltä ruokatoiveita, hei mitä laitan illalliseksi, täytettyjä paprikoita vai spagetti a la Petra? En koskaan saanut järkevää vastausta. Tee mitä haluat, kaikki sopii. Tajusin myöhemmin anoppilassa miksi. Mieheltä ei koskaan oltu kyselty ruokatoiveita. Anoppi oli käynyt viikottain markkinoilla, jonakin päivänä ostamassa lihaa ja toisena ehkä kalaa, illalla syötiin mitä anoppi laittoi. Toiveita ei kuunneltu. En siis kysele enää, mies hoitaa toivomuslistansa vapailla ja kokkaa silloin mitä itse haluaa.

Kotini on valtakuntani, sanoisi varmasti moni turkkilainen nainen. Monen paikallisen tuttavani mielestä on vähintäänkin outoa että miestä kiinnostaa Ikeassa muukin kuin lihapullat. Mies on ylittänyt näkymättömän rajan suunnitellessa taulun paikkoja tai leipoessa börekiä ( grillaaminen sallitaan). Osa paikallisista tuttavistani ihailee pohjoismaalaisia miehiä tasa-arvon suhteen mutta tosi tilanteessa tietyillä asioilla on paikkansa, kuten miehelläkin. Eikä miehen paikka ole päättämässä verhojen väriä tai tunkemassa nenää rouvien kahvihetkeen. Ettäs kehtaavat.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Naisten kesken

Tytön tarhan alku tarkoitti tytön tarhakavereiden äitien tapaamista. Kesän aikana oli ehtinyt tapahtua yhtä jos toista. Erään perheessä vietettiin suruaikaa, kuka taas toinen oli tullut raskaaksi, kenen mies oli joutunut työttömäksi, kuka muuttanut ja kuka aloittanut työnhaun. Kolme ensimmäistä tarhapäivää vietimme melko tarkasti tarhan nurkilla, sillä tutustumisjakson aikana vanhemmista toinen oli porrastetusti mukana päivän touhuissa. Tarhan viereiset kahvilan penkit tulivat tauon jälkeen taas tutuiksi ja aamupäivän aikana kaadoimme sisuksiimme hurjat määrät kahvia ja teetä, teetä ja kahvia, perään börekiä ja poğaçaa.

Oli aikaa lörpötellä muutakin kuin lapsen flunssia, kehitystä ja kesän aikana kohdattuja uusia kasvukipuja. Keskusteluissa sivuttiin maan sisäpolitiikkaa, koulumatkojen järkkäilyä, vaihdettiin lääkärien suosituksia mutta eniten pohdittiin töitä ja sen mahdollisuutta omassa arjessa. Neljä vuotta kotona, puuskahti yksi äiti kun taas toinen laskeskeli puhelimen laskimella mahdollisen palkan ja menojen suhdetta, onko järkeä tehdä töitä? Useimmiten ei.


Lähes kaikkien töitä hakevien tai töissä olevien naisten apuna on joku tai useampi isovanhemmista. Palkan tulisi olla hyvä, jotta siitä jäisi jotain käteen päiväkodin, kuljetusmaksujen ja mahdollisen hoitajan kulujen lisäksi.. Suurin osa valtion tarhoista on puolipäiväisiä, kaupungin ylläpitämiin tarhoihin valtion työntekijöillä on etulyöntiasema ja edullisemmat hinnat. Kalliimmat yksityisetkin ovat ongelmallisia sillä lapsi on haettava usein viimeistään kello 17.30 mutta työpäivä monella sektorilla työmatkoineen venyy seitsemään. Kun siihen lisätään monissa paikoissa vaadittavat lauantaiduunit tai ylitöihin venymiset, ei itku ole kaukana työnhakijalla, varsinkaan jos sattuu olemaan äiti.

Eräs äitikavereista osoitti kahvilan ovessa killuvaa lappua bayan eleman arariyor, naistyöntekijä saa paikan. Menisin heti vaikka tuonne tai kaupan kassalle jos se olisi rahallisesti mahdollista tai löytyisi sukulainen, joka katsoisi poikaa. Tavallisiin töihin, joista Turkissa maksetaan minimipalkkaa tai jonkun verran parempaa ei siis kannata mennä ilman ilmaista hoitovastaavaa. Perheen elintason nostaminen on siis yhtälö, johon tarvitaan isovanhempia tai koulutusta/suhteita, jotka vievät hyvä palkkaisille aloille.

Naisten työllistyminen tyssää Turkissa vielä vanhoillisiin arvoihin, koulutuksen puutteeseen mutta myös yhä useammin siihen, ettei töihin kannata mennä. Ongelmallisen päivähoitotilanteen lisäksi lapsen sairastuminen ja puutteelliset työntekijöiden oikeudet mietityttävät monia työmarkkinoille lähtijöitä. Työmaailma on kova eikä se kohtele perheellisiä sen hellemmin kuin muitakaan. Nuoruus on valttia palvelualoilla. Kahden lapsen 25-vuotias äiti mietti, että kahden vuoden päästä moniin paikkoihin sulkeutuvat ovet ja toinen muistutti ettei pankkeihin oteta yli 30-vuotiaita, edustustehtäviin vain toisinaan 35-vuotiaaksi asti. Sääliviä katseita suuntaani.


Lauantaina kokoonnuimme aamiaistreffeille. Aluksi päivitettiin tarhan viikon tapahtumat niille, jotka ovat jo työmaailmassa eivätkä tarhalla ehdi juttelemaan opettajan kanssa tai nuuskimaan tunnelmia vastapäisissä kahviloissa. Sen jälkeen päivitettiin työtilanne. Erään perheen arki ehti muuttua nopeasti, viikko sitten molemmat olivat työttöminä, tulevalla viikolla molemmat ovatkin töissä. Kotiin on muuttanut uusi asukas, mummo! Yksi kertoo ettei ole koskaan työskennelyt ja saa pöydässä aikaan kohahduksen kun toinen taas kertoo ettei muista aikaa jolloin ei olisi ollut töissä. Omaa palkkaa ja vakuutusta pidetään naisten kesken keskeisinä asioina ja äiti, joka kertoo olleensa aina muiden palkkapussien varassa, saa lukuisia neuvoja ja lopuksi vielä kasan kauhutarinoita, kuinka voi käydä ellei ole omaa rahastoa pahan päivän varalle.


Perheiden elo on aikamoista aikataulujen sovittelua, jos molemmat työskentelevät. Kuka hoitaa sairasta lasta tai kuka hakee tarhasta kun mummokin sairastuu. Vanhempien vapaat eivät aina täsmää sillä yksityissektorilla viikonloppuvapaat ovat haave ja vuorotyöt yleisiä. Asuntolainat on maksettava että katto pysyy päällä, ruokaakin ostettava ja talvi on taas tulossa nousujohteisilla lämmityskuluilla. Kotiin muuttava mummo tai aavistuksen verran raskaskin anoppi saattaa olla monelle pelastus eikä taakka.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Alex ja sen kaverit

Hiili, Gigolo, Helmi, Pikkuleipä, Nakki, seassa pari jalkapalloilijaa kuten meidän Alex ja Ronaldo, Pippuri, Keksi ja kreikan mytologiasta ainakin Hera ja Herkules. Tervetuloa tutustumaan Alexin koirakavereihin ja porukkaan. Turkissa koirat nimetään monesti ruokien mukaan, toiset saavat nimensä odotettavasta ulkonäöstä joten mahtipontisia nimiä on usein kookkailla koirilla. Koiraporukat ja koirien omistajat ovat varsinkin Turkissa oma maailmansa. Kun muutimme 2008 Ankaraan, oli silloisilla kulmillamme todella vähän kotikoiria, vuosien varrella ne lisääntyivät ja mekin lyöttäydyimme läheisen puiston koiraporukkaan silloisen Helmi-koiramme kanssa. Monille turkkilaisille kotikoira karvoineen ja kuratassuineen on täysin mahdoton ajatus, ollaanhan maassa jossa kodin siisteys on kulttuurin ja uskonnon takia perheen käyntikortti. Koiraporukoissa ollaan sitten tosiaan omiemme joukossa, karvoineen, kurineen ja kirppupantoineen.


Helmi ei ollut tottunut peuhaamaan vapaasti missä tahansa koiraporukassa mutta Alexin kanssa halusin tehdä heti alusta asti toisin, niinpä lyöttäydyimme heti rannan koiraporukkaan, samoin kuin viereisen koirapuiston vakkarilaumaan. Rannan porukasta on muodostunut aamun tärkeä osa, tänä aamuna olimme poikkeuksellisesti paikalla normaalia aiemmin joten kavereita piti hieman odotella, molemmat jo kulmat kurtussa että missä ne nakit ja pikkuleivät nyt viipyvät? Tulivathan ne, kuten joka aamu. Koirat juoksevat, painivat ja ottavat mittaa toisistaan. Me omistajat lörpöttelemme koirista ja siinä sivussa hieman muustakin, toisten kanssa tullaan enemmin kavereiksi, ihan kuin koiratkin. Toisinaan todistetaan rähinöitä kun seuraan ilmoittautuu uusi tulija, siinä sitä tuumaillaan että otetaanko porukkaan vai ei. Koira siis.


Alex on koko perheemme koira mutta miehen tiukan työtahdin takia minä olen se, joka Alexin kanssa kirmaa kohti rantaa joka aamu ja usein muinakin aikoina, mies yrittää hoitaa eläinlääkärin, tilaa ruokaa ja täyttää kuppia. Pihalle ilmestyvistä kakkaläjistä vastataan porukalla.  Tytön ja Alexin kiloero on nyt kirinyt Alexin voitoksi 27-17 eli remmin päähän ei neitistä ihan hetkeen ole. Alussa hieroin silmiä aamutuimaan hieman kiukkuisena kun Alex nuoli jalkapohjia, nykyisin ei kiukuta yhtään.

Mitä tulee koiranomistajiin, kakkurat kyllä korjataan pussiin, aina. Jos joku meinaa jätöksi jättää, tulee kovaa tylytystä ohikulkijoilta ja eniten muilta koiranomistajilta. Koiranomistajia on tietysti laidasta toiseen, toisen koira on koulutettu ja kulkee rinnalla, toisen paapottu ja lihotettu. Koirien välillä havaitaan mustasukkaisuutta ja huonoja aamuja, on kavereita ja vähän parempia ja sitten ne hormoonitkin vielä. Meidän nakki tykkää porkkanasta, kalkkunaleikkeleistä ja omenasta, kertoo omistaja. Toinen koiranomistaja kuuntelee tyrmistyneenä. Yhden mielestä on sekopäistä ostaa 200 turkin liiran säkki koiranmuonaa kuukaudeksi, toisen mielestä taas huono ruoka tietää rahanmenoa tulevaisuudessa lekurissa. Meitä on moneksi, kulmakunnan koiraporukoissakin.

Kodin viereisessä puistossa on oma koira puisto, köpek parkı. Ongelmana on ollut pöllyävä soramaa, onneksi lähiaikoina on luvassa nurmimatto. Sadekelit ovat pian täällä joten kuralammikossa pyörivät koiralaumat eivät kuulosta kovin hauskalta. Aleximme on täysverinen katukoira, onnenkantamoisen kautta Ankaran kaduilta kotiimme saapunut. Vuosia sitten katukoiria näki vähemmin kotiin sopeutettuina mutta nykyisin moni kertoo ottaneensa koiran valtion eläintarhalta tai kadulta, enää ei sekoitukselle yritetä keksiä rotua tyyliin Siperianlyhytjalkainenlurppakorva. 

Koiraporukassamme on kaksi katukoiraa, joista molemmat on porukan jäsenten toimesta otettu hoivaan kerrostalojen vahtikoiriksi, naapurit ruokkiavat ja hoitavat yhteisvoimin rokotukset. Aamuisin kaverit saapuvat muiden mukaan peuhaamaan. Tämä on näitä asuinalueemme parhaita puolia, ihmisillä on yleisesti ottaen hieno suhtautuminen eläimiin. Joka mutkassa on ruokaa katueläimille, raikasta vettä ja rapsutuksia. Kaupungit kampanjoivat näkyvästi koiratarhan koirien puolesta sillä ihan liian usein joku hylkää kotikoiran kun huomataan ettei se olekaan verrattavissa pehmoleluun. Toisinaan tekisi mieli laittaa silmät kiinni facebookin paikallisten eläinjärjestöjen sivuja lukiessa, kuka kaikki kissat ja koirat pelastaa?


Koirapiireissä vaihdetaan myös uutisia eläinlääkäreistä. Yleinen vitsihän on, että Bostanlin boheemilla alueella joka toinen putiikki on kampaamo tai eläinlääkäri. Ei  nyt ihan mutta tarjontaa on riittämiin eivätkä kaikki lekurit ole luotettavia. Toisilla on mielessä rahastus, joten annettavien rokotusten ja hoitojen tarpeellisuudesta ja toimintatavoista on hyvä olla perillä. Kuinka usein annetaan tietty rokotus ja mitä annetaan? Kiloa kohti monta tablettia, merkki, antaako lekuri taatusti kaiken vai pimittääkö toiselle asiakkaalle ottaen kuitenkin täyden hinnan? Meillä on takanamme 4 eläinlääkäriä nykyisellä asuinalueella joista kahteen olemme pettyneet, 2 taas ovat olleet huippuja ja todellisia ammattilaisia.



Aamulla taas mennään, kulmakunnalla asuva vanha rouva Herakin tulee kun isäntä on vapailla. Arvatkaa odottaako Alex, tarjolla on myös herkkuluu. Toisinaan on vaikea valita mennäänkö rantaan peuhaamaan tyttökaveri Boncukin kanssa vai haistelemaan naapuripuistoon onko Lila paikalla, koiran elämän valintoja, joista kuitenkin päättää narun toisessa päässä oleva. Kumpi kirmaa innokkaammin kohti rantaa sen lähestyessä, Alex vai minä, arvaatteko?

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

#Blogisitarina

Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä -blogin ensimmäinen postaus ilmestyi joulukuussa 2012. Tyttö oli reilun vuoden ikäinen ja asuimme Ankarassa. Muistan istuskelleeni tuona talvena olohuoneessa pikku-neiti sylissä ihmetellen lumikinosten kertymistä ikkunasta avautuvalla pihallamme. Turkissa olin asunut jo kauan mutta kotiäidiksi heittäytyminen oli uutta. Kinokset pihallamme kasvoivat ja päässä takoi monia kysymyksiä. Miten lapsi kasvaa kaksikulttuuriseksi ja mistä löytyy uusi suunta kotiäitiyden jälkeen?


Tänne kirjoitetaan tarinoita millaista on elää toisessa kulttuurissa ja kasvattaa lasta paikallisen miehen kanssa. Kuinka ammentaa parhaat palat suomalaisuudesta ja turkkilaisuudesta, kuinka pysyä itse tervejärkisenä kielten ja kulttuurien törmaysten sekamelskassa. Täällä kysellään, ihmetellään ja etsitään vastauksia, oikeaa tietä ja otetta arkeen. Tervetuloa matkalle! 8.12.2012


Blogin alussa keskityttiin raskauteen, pienen tytön kanssa liikkumiseen ja turkkilaisiin tapoihin. Raskausaikana ja tytön ollessa pieni luovimme miehen kanssa kulttuurisopassa ja väänsimme toisinaan rautalangasta omia tapojamme olla vanhempia. Ei, meille ei muuta sukua muutamaa kuukautta ennen laskettua aikaa eikä sen jälkeen, enkä aio poseerata rusettipannassa tunti synnytyksen jälkeen. Blogissa onkin sivuttu elämää osana turkkilaista sukua, hyvässä ja pahassa mutta positiivisella otteella. Sellainen sen vaikutus on minuun ollutkin.


Otin raskausaikana aika lunkisti, en juuri suunnitellut tulevaa enkä lukenut kasvatusoppaita. Eka viikot tytön kanssa olivat ihan kaoottisia, kun lähdimme synnytyssairaalasta, oli lapsi niin pieni että olin varma että se tukehtuu turvakaukaloon.14.1.2013


Ensimmäisen kahden vuoden aikana blogi täyttyi jutuista millaista on elämä ulkosuomalaisena, pienen taaperon, äitinä. Kuvailin paikallista raskaudenseurantaa, asuinympäristöämme, sairaalajaksoa ja sitä, miten sujahdin tai toisinaan en, puistojen äitilaumoihin ja kotiäitiyteen maassa, jossa uskomukset ja perinteet ovat tiukassa. Tytön kasvaessa elämään palasi taas muitakin sävyjä, ei pelkkää vaunulenkkiä Ankaran pystysuorissa rinteissä vaan myös omia kuvioita. Blogissa puitiin naisten työllistymisen ongelmaa, hoitovastuuta perheissä ja etsittiin töitä. Sitten edessä olikin paluu rannikolle kun muuttokuorma suuntasi Ankarasta Izmiriin. Sen jälkeen olen tarinoinut myös itse ihanasta Izmiristä ja lähialueista.


Olemmeko me ihan oikeasti palaamassa sinne, tennissukat varvassandaaleissa ihmisten alueille, kiroilevien basaarikauppiaiden ja ylihinnoiteltujen ravintoloiden luvattuun maahan? Kyllä vaan, siellä on niin paljon muutakin, siellä on ihan tavallisia antalyalaisia, alanyalaisia, izmiriläisiä ja bodrumilaisia ja paljon muitakin, siellä on myös arki ja turimin takana tavallinen elämä. Ennen kaikkea siellä on meidän paikka sillä ei meistä ankaralaisiksi taida olla. Kun viime talvena seurasimme tytön kanssa lumikinosten kertymistä ikkunan eteen, kirosin tuhannesti mielessäni tämän kaupungin, enhän minä Turkkiin muuttanut siksi, että saisin paketissa nekin asiat mitä en Suomesta kaipaa, helvetillistä talvea, kello kuuden jälkeen hiljetyneitä katuja ja ihmisiä oravanpyörässään. Ei kyllä minä kestän ne turistit ja helteet, temppuilevat lämmitykset ja sesonkivaihtelut kunhan saan ympärille luontoa ja merta sekä aimo annoksen sitä kuplivaa välimeren tunnelmaa. 22.2.2013


Blogin vetonaula aiheita ovat aina olleet suhdekiemurat eli ajatukset ulkomaalaisen miniän asemasta perheessä, suhteessa ja yhteiskunnassa, yleensä ne ovat keränneet eniten myös kommentteja. Millaista on olla naimisissa turkkilaisen miehen kanssa? Suhdesoppia käsiteltiin enemmin blogin alkuaikoina, nykyisin tarinaa on riittänyt enemmin paikallisen elämän nyansseista ja yleisesti sosiaalisten suhteiden tarkastelusta. Tytön tarhan aloitus ja oman sosiaalisen elämän vilkastuminen on tuonut minut taas uuden turkkilaisuuden äärelle. Alun turkkilaisuudesta kertomisen sijaan on ollut kivempi valottaa paikallista ajatusmaailmaa ja ratkaisuja tuttujen ja ystävien kautta. Yksityisyyden rajan veto on ollut omalta osaltani aina selkeää eikä sitä rajaa ole ollut tarvetta ylittää.


Tavallisessa turkkilaisessa arjessa liittoja harvemmin solmitaan yli sosiaalisten rajojen, turkittaret pitävät länsimaisia naisia tässä suhteessa täysin tärähtäneinä, alatte sitten elättämään miestä, joka on saapunut ilman penninpyörylää muovikassissa omaisuus rannikolle töihin? Hulluja nuo eurooppalaiset. 16.6.2013


Blogissa on sivuttu omaa historiaani Turkin kanssa. Blogin kautta Turkkia dilemmana on ollut helpompi pohtia kirjoittamisen kautta, rivien muotoutuessa asia hahmottuu usein vasta itsellekin. Miksi Turkki on niin ärsyttävä tai ihana, mikä saa monen mieleen nousemaan niin monia ristiriitaisia tunteita kun Turkki tai turkkilaiset nousevat puheenaiheeksi. Toinen pohdiskelun piiriin lukeutunut aihe on ollut ulkosuomalaisuus ja sen nostattamat reaktiot tutuissa ja lehdistössä. Onko ulkosuomalainen ulkopuolinen vai mikä? Miksi ulkosuomalaisen kritiikkiä ei aina haluta kuulla? Onko ulkosuomalainen ärsyttävä maanpetturi?


Basaarialueella maistellaan turkkilaista pizzaa, hieron turkinpippuria silmiini ja olen varma että näkö lähtee.  Matkan jälkeen kerron vanhemmilleni, etten aio enää ikinä matkustaa Turkkiin ja kun muutan vanhempana ulkomaille, muutan Itävaltaan, niillä on niin kauniit vessatkin ravintoloissa, ihan kuin pienet huoneet. 26.3.2013


Turkki varsinkaan ei ole maa, joka herättäisi sympatioita monissakaan suomalaisissa joten aika helposti huomaa joutuneensa puolustuskannalle yrittäessään kertoa että ei, miehelläni ei ole aikomusta ottaa toista vaimoa ja se on täällä laissa kiellettyä eikä tyttärelle kukaan laita huivia päähän. Suomesta katsottuna voi olla vaikea hahmottaa Turkin monimuotoisuutta, lähes kaikissa asioissa palkasta uskontoon ääripäät ovat kaukana toisistaan, haitari pitkä ja venyvä, Turkissa voi elää niin monenlaisia elämiä, niin monella eri tyylillä. 8.2.2013


Ruoka on näytellyt hyvää sivuosaa ja innostus kokeilla paikallisia erikoisuuksia kotikeittiössä on lisääntynyt vuosien aikana. Viikon repertuaareihin kuuluu toki pinaattilettuja, spagetti bolognesea ja keitettyjä pottuja mutta blogiin pääsee esille turkkilainen keittiö sekä ajoittain myös ravintola-arvostelut.


Turkkiin asti minulle pähkinä oli pähkinä, mansikkahilloa oli kahtalaatua, marjoilla ja ilman, jauheliha tuli paketissa ja kanamunat kennoissa. Turkkilaisten myötä avautui ihan uusi maailma, jossa ruuan alkuperään suhtaudutaan melkoisella pieteetillä. 28.7.2014


Ennen blogin aloitusta olin innostunut seuraamaan monien ulkosuomalaisten blogeja ja lopulta innostuin kirjottamaan itsekin. Onneksi niin. Blogi on vertaistukea muihin ulkosuomalaisiin maailmalla, sen kautta muut bloggaajat maailmalla tuovat omaan touhuun järkeä ja tajun että asiat voi tehdä monin tavoin olematta luuseri. Blogi on saanut uskollisia seuraajia, joiden kommentteja lukee kuin vanhan tutun sanomisia.


Tuntuu hurjan jännältä ajatella, että siellä se toinen suomalainen asuu ja elää Saudi-Arabiassa tai Afganistanissa työskennellen, Sudanissa arka pyörittäen, korealaisessa pikkukaupungissa opettaen paikallisille pullan tekoa tai yksityisyrittäjänä Islannissa. Mahtavia tyyppejä, tekevät vaikka mitä. Syövät mielenkiintoisia ruokia minunkin puolesta, kertovat miltä arki näyttää siellä muualla, toreilla, aukioilla, sairaaloissa, kouluissa, työpaikoilla, metroissa ja lenkkipoluilla. 7.11.2014


Blogi on matkannut vauvavuosista tarhalaisen touhuihin, Ankarasta Izmiriin ja kokonaisesta kotiäidistä sitä-sun-tätä tekeväksi ja uutta suunnitelevaksi. Matkan varrella on iloittu mutta myös surtu. Turkkikin on nähnyt hyviä ja huonoja päiviä, tällä hetkellä ollaan aallonpohjassa mutta ehkä kohta taas noustaan. On ruodittu yhteiskunnan epäkohtia mutta myös suitsutettu kulttuurin parhaimpia puolia. Omasta syvästä kiintymyksestä Turkkiin on ammennettu monta juttua, on ihailtu rosoista ja rämää mutta niin rakasta.  Tarinat syntyvät inspiksestä ja joskus niitä irtoaisi vaikka kuinka jos olisi aikaa. Toisinaan iskee tunne, ettei ole enää sanottavaa vaan kaikki on kerrottu. Kun astun ulos ovesta, keksin jo ainakin yhden jutun juuren siitä mitä näen, se voi alkaa juttutuokiosta talonmiehen kanssa tai ohikiitävästä roskienkerääjästä. Turkki on loputon aarreaitta joten tässä maassa riittää tarina vaikka joka päivälle.


Matka jatkuu mutta minne? Kiitos kun olet pysynyt mukana!

Vuosien saatossa silmä tottuu roskia pursuaviin pönttöihin, joiden kulmilla norkoilee tuttu pullonkerääjä ja lauma kissoja, lähes päähän osuva pikkumarketin räystäs alitetaan tottuneesti. Katse rekisteröi tottuneesti hauraat kaivonkannet ja montut, hoen tytölle monta kertaa päivässä 'katso jalkoihin'. Rakastan kadunvarsille raahattua hylättyjen tuolien näyttelyä ja paikallisten tapaa ottaa vanha ja ränsistynyt uuteen käyttöön rupattelupenkkinä. Kuluneet sohvat ja lohkoilleet tuolit kuuluvat paikalliseen sielunmaisemaani. Ränsistyneessä, sattumalta vierekkäin eksyneissä huonekaluissa ja suunnittelemattomuudessa löytyy päivittäisiä insipiraation lähteitä, kunhan niitä muistaa pysähtyä katsomaan. 31.12.2014


Sain blogisitarina haasteen kolmesta eri blogista eli Helenalta, Leilalta ja Terhiltä, kiitos! Itse heitän haasteen seuraaville blogitutuille:


Edustusrouvan päiväkirja

Kalaa&baliikkia&kalabaliikkia
Elämää Idän Pariisissa

tiistai 13. lokakuuta 2015

Heinistä ruokaa osa 3

Tarhan aloituksen jälkeen kuljen taas päivittäin Alaybeyn metroaseman kojujen ohi, joissa mummot ja papat myyvät oman maan ja lähialueiden tuotteita. Tarjonnat vetävät puoleensa ja vaikka mummoilla on hinnat hieman yläkantissa, on se sen arvoista. Viime perjantaina mukaan lähti kauppiaan suosituksesta turpotu nippu, turp on turkiksi retiisi, joten ajattelin heinällä olevan jotain tekemistä retiisin kanssa, retiisinvarsiako?


Tarkempi tutkiskelu netissä osoitti että kyseessä on suomeksi peltoretikka, joka tosin muistuttaa retiisinvartta. Suomen kielisillä hakutuloksilla peltoretikasta löytyy lähinnä torjuntaohjeita, sillä se on rikkaruohona ja haittakasvina tunnettu tulokas. Alunperin peltoretikka on kotoisin välimeren Aasian puoleisesta kolkasta ja levinnyt lähes joka puolelle Euroopassa. Kukaan eikä mikään lähde mainitse sitä kuitenkaan ruuaksi kelpaavana. Rikkaruohoa pannulle kuulostaa kyllä erikoiselta.


Turkin kielisillä sivuilla osumia tuleekin sitten pitkä litania, kyseinen rehu on yleisesti käytetty ruoka-aines niin egeanalueella, kuin myös mustallamerellä ja anatoliassa. Peltoretikkaa pidetään Turkissa oivallisena moneen vaivaan kuten virtsavaivojen hoitoon, munuaiskivien ehkäisyyn ja reumatismiin. Peltoretikka on hyvä raudan ja C-vitamiinin lähde ja syy, miksi sitä on juuri nyt markkinoilla on flunssa-aika. Kojun mummo markkinoikin heinää flunssan selättäjänä sillä kyseisellä rehulla taistellaan syyskauden tuomia pöpöjä vastaan. Katsotaan toimiiko!


Heinästä valmistetaan joko salaatti tai kavurma eli paistos pannulla kera kanamunan tai ilman. Peltoretikkaa tulee ryöpätä hetki ennen valmistusta. Salaatin tekotapa on helppo. Peltoretikkaa keitetään muutama minuutti runsaassa, suolatussa vedessä, jonka jälkeen se huuhdellaan kylmässä vedessä värin säilyttämisen vuoksi. Lopuksi se maustetaan oliiviöljyllä, sitruunalla ja valkosipulilla ja tarjotaan viileänä lisukkeena. Jos jollekin morning glory niminen ruoka on tuttu Aasian matkoilta, on peltoretikasta valmistettava salaatti hyvin lähellä kyseistä herkkua. Peltoretikkaa salaatin muodossa tarjotaan Turkissa myös mezenä eli alkupalana ja salaatti on yleisin täällä Länsi-Turkin alueella.


Surffailu erilaisilla villiyrttisivuilla paljastaa peltoretikan muovautuneen moneen muuhunkin paikallisissa keittiöissä, siitä on valmistettu myös keittoa sekä börekiä ja joku on kruunannut peltoyrttisalaatin valkosipulilla ja chilillä maustetulla jogurtilla. Syksyisin peltoretikasta haudutetaan teetä flunssapotilaille, sen kerrotaan olevan oivallinen lääke pehmittämään kipeää kurkkua ja avaamaan hengitysteitä. Itse innostuin tekemään peltoretikkaa lounaaksi näin:

Peltoretikkapaitos

300 g peltoretikkaa
2 tl suolaa
3 rkl oliiviöljyä
1 sipuli
mustapippuria
chilirouhetta
suolaa
valkosipulia maun mukan
tomaattia lohkottuna
2 rkl riisiä
hieman vettä
1 melko tulinen biber

1. Puhdista peltoretikka ja leikkaa paksut ja kovat varsikohdat pois, pilko lehdet ja varret pieniksi. Keitä peltoretikka runsaassa, suolatussa vedessä. Noin 3 minuuttia riittää sillä peltoretikan ei kuulu muuttua löysäksi vaan sen tulee säilyttää napakkuutensa. Nosta heinät siivilään ja huuhtele heti kylmällä vedellä.

2. Laita kasariin lohkottu sipuli, tomaattilohkot, pilkottu chili (tai paprika), riisit, oliiviöljyä, mausteet ja peltoretikka. Lisää hieman vettä ja sulje kansi, anna kiehua pienellä niin kauan että riisit ovat kypsiä. Tarkistele ettei neste haihdu kokonaan. Tarjoa ruoka heti, tuoreen leivän ja valkosipulijogurtin kanssa. Purista halutessasi sekaan sitruunaa.

Ei muuta kun joutomaille peltoretikkaa etsimään. Afiyet olsun!

lauantai 10. lokakuuta 2015

Normiperjantai perheemme tapaan

06.45

Kello soi kuten joka arkiaamu. Pirteänä ylös, onneksi olen aamuihminen sillä arki aamut sisältävät menoa ja meininkiä. Herätän tytön ja laitan lastenohjelmat auki, maitoa tytölle ja koiranmuonaa Alexille. Alex syö nykyisin terassilla, voi katsella maisemia kuten kissoja eikä keittiön ja olkkarin lattia ole enää ruokailun jälkeen täynnä vesilammikoita. Pesut, pisut ja fillari esiin, tarkistan mimmin tarharepun, oho puhtaat aluspaidat ovat lopussa, toivottavasti ei tarvitse vaihtaa vaatteita tarhassa.




07.30

Kohti tarhaa. Fillaroin jalkakäytävillä ja tiellä vaihdellen sillä tähän aikaan liikenne on rauhallista. Pirauttelen fillarin kelloa, reippaasti väistelevät. Rannan kautta pääsen pyörätietä mutta suoraa reittiä on kiva mennä aamusella. Viime vuonna tytön tarhalla oli itseni lisäksi yksi isä, joka toi poikaansa pyörällä tarhaan. Olemme kai innostaneet sillä tarhalla tuntuu olevan oikein buumi fillarin kanssa, tytön kaverin vanhemmat etsivät lastenistuimia edullisesti netistä ja tarhan liepeillä törmää usein muihin fillarilla saapuviin. Matka taittuu noin vartissa, tytön opettaja on vartijan kanssa ovella vastassa. Vaihdan sisäkengät ja tyttö juoksee jo kaverinsa perässä kohti luokkaa. Takaisin kohti kotia, matkalla pysähdyn simitkauppiaan kohdalla ostamaan seesamirinkilät. Kotona laitan pyykkikoneen laulamaan.







08.10

Alexin kanssa rannalle, ilma on mitä parhain! Aurinko paistaa ja taivas on selkeä. Rannassa odottaa koko jengi, koirat irti! Reilu puolituntia kuluu kuulumisia vaihdellen tuttujen koiranomistajien kanssa, höpistään koirista, töistä ja politiikasta, kehutaan Karşıyakaa ja toivotaan parasta, tulevilta vaaleilta. Koirat ottavat mittaa toisistaan, Alexin paras kaveri on Boncuk, jonka kanssa peuhataan energiat pois. Kotia tallustelee melko väsynyt koiruus, joka on valmis levolle. Nostelen pyykistä kamat narulle.



09.30


Suihkuun ja aamupalaa, makkarista kuuluu tasainen kuorsaus joten annan miehen nukkua univelkoja. Loppuviikosta yötyöt venähtävät enkä raaski herättää. Keitän teetä ja syön simitiä lampaanmaitojuuston, tomaatin ja persiljan kera, kyytipojiksi vähän jogurttia ja banaania sekä hunajaa. Kyllä jaksaa. Surffaan netissä, uutiset, blogit ja katson onko tullut töitä, tyhjää kolisee eli ei. Laitan eteenpäin projektia, jonka toivon vielä näkevän päivänvalon.




10.30

Koko viikon olen kulkenut sporttikuteissa mutta nyt puen hameen ja suunnistan kävellen Karşıyakan kävelykadulle ostoksille. Ihana perjaintafiilis! Käyn saksalaisessa Rossmannissa ostamassa shampoita, pesuaineita, vitamiineja ja matkaan eksyy myös seinälle laitettava valokuvakollaasisysteemi. Kävelykadulla vastaan tulee turisteja, liikkeellä on isompi ryhmä, liikkeissä kuuluu turkin kielen lisäksi saksaa ja italiaa. Karşıyakan kävelykatu on ihanaa alueta, sorinaa, hulinaa ja aina jotain uutta. Tsekkaan muutaman liikkeen loppualet ja juon appelsiinimehun mehubaarissa. Käyn pähkinäkaupassa ostoksilla. Pyörähdän vielä sellaisen kaupan kautta, jossa on kaikkea mahdollista viidessä kerroksessa mutta ei kuitenkaan mitään tarvittavaa. Verhojakin pyörittelen ja tinkaan mutta mitään en osta.  Sitten kirjakauppaan, kirjakaupan nimi on punainen kissa ja sattuvasti omistajan kissa nokosilla ikkunassa. Matkalla tytön tarhalle käyn Alaybeyn mummojen luona ja ostan turpotua, katsotaan mitä siitä tehdään mummon neuvojen perusteella, syön silmillä mummojen kojujen tarjontaa. Ennen tarhaa ostan tytölle niitä kaivattuja aluspaitoja, 3 tl kipale.






12.40

Tasan tytön tarhanhakuaikaan olen koululla, onpa hiljaista ihmettelen. Perjantaina lapset on haettu hyvissä ajoin joten tyttö istuu omasta ryhmästään ainokaisena vartijan seurana, onneksi iloisena sillä vartija on tosi kiva. Perjantain kunniaksi menemme syömään jotain-ei-niin-terveellistä, tilaan ayvalik tostin ja tyttö hampparin mutta päädymme vaihtamaan ne, sillä tytölle iskee ruokakateus. Aiomme ottaa metron kotiin mutta päädymme kävelemään, parin puiston kautta tosin.






15.15

Tytölle iskee vessahätä, stoppaamme kodin viereisessä puistossa, jossa on kahviloita ja ravintoloita. Selaan muistivihkoa ja yritän selvittää mitä olen kirjottanut ostoslistaan. Tyttö temuaa puistossa ja käymme ravintolan vessassa sillä puiston yleiset vessat ja jaliskenttä ovat remontissa. Onneksi Turkissa pääsee aina hädälle sen enempiä kyselemättä. Seuraavaksi viereiseen Kipa-markettiin, maitoa, jauhelihaa, viinipullo, tytölle lastenlehti ja banaania. Vihdoin kotona, reppu painaa jo selkää ja tekee mieli kahvia. Kotona odottaa huippuylläri, posti on tuonut lukemista, jota olen odottanut! Nyt jää Jens Lapiduksen Tukholma trilogian kolmasosan huipennuskin kesken.





Mies on käynyt Alexin kanssa kahdesti onneksi ulkona ja Alex on päässyt leikkimään viereiseen koirapuistoon kavereiden kanssa ja pelaamaan pallon kanssa. Keitämme kahvit ja hengähdämme hetken kaksin terassilla, tyttö katsoo lastenohjelmia ja syö omppua sekä pähkinöitä. Päivitetään kuulumiset ja suunnitellaan viikonloppua.





17.00

Mies lähtee töihin, teen tytölle tomaatti-jauhelikastiketta ja makaroonia ja annan Alexille herkkuluun. Pesen terassinlattian ja huomaan että viemäri vetää huonosti, puhistan sen Alexin karvoista. Moppaan myös kodin lattiat, Alex on suljettava lopulta terassille sillä moppi kiehtoo jahtaamaan sitä. Otetaan tytön kanssa esille puhallettavat tussit ja sabloonat, jotka ystävä toi Ukrainasta lomalta. Telkkarista alkaa My Little Pony, jonka tyttö katsoo, surffaan netissä etsien tietoa ostamastani heinästä turpotusta. Haen pyykit narulta Alexin kanssa, pyörimme hetken pihalla ja juttelen naapurin kanssa.





18.30

Tytön kanssa suihkuun ja Alexille iltaruoka. Sitten iltapalaa, syön itse eilisen jämiä eli parsakaalikeittoa ja tyttö syö banaania ja jogurttia. Sitten valitaan iltalukemista tytölle. Tyttö sanoo itse seiskalta että nyt nukuttaa, luetaan Richard Scaryn Sanakirjaa ja uni tulee nopeasti.




19.40

Talo on hiljaa. Vien Alexin pihalle iltapisuille ja kuuntelen kaupungin ääniä, juttelen Alexille että granaattiomenapuuta on harvennettava ja pian. Naapuri vastaa parvekkeelta että voi tulla avuksi. Avaan netin ja surffaan facebookin ja blogin läpi, viestittelen ystävän kanssa Suomeen. Juttelen paikallisen ystävän kanssa puhelimessa, olemme menossa aamulla tytön tarhakaverin luo aamiaistreffeille hyvän porukan kanssa. Tiedossa on siis loistava aamunaloitus sekä tytölle että minulle. Turkkilaiseen tyyliin sähläys alkaa nyt, kuka tuo ja mitä, kuka tulee ja monelta. Vajaassa tunnissa kaikki on selvitetty ja treffit sovittu. 



21.00

Vilkuilen toisella silmällä Filinta-sarjaa telkkarista, lataan kuvia koneelle, otan lasin punkkua ja heitän jalat ylös. Mies soittaa ja kertoo että töissä on tulossa kiireinen ilta. Jatkan ikuisuusurakkaa eli laitan sekavaa valokuvalaatikkoa ojennukseen. Uppoudun muistohin eikä valokuvien sekavuuteen juurikaan tule selkoa. Tekee mieli jotain, otan pakkasesta jätskiä. Viiniä ja jäätelöä nam!


22.40

Olen valmis sänkyyn. Laitan hälytyksen päälle, tarkistan ikkunat ja ovet, laitan tiskikoneen päälle ja Alexille raikasta vettä, sammutan tytön yövalon ja otan postin tuoman kirjan kainaloon. Uni saapuu ennen puoltayötä. Ennen unta ollaan Kyproksella ja kirjan maisemissa.  Hyvää yötä!

Tänään:
Samaan aikaan kun nautin hyvästä seurasta, aamiaisesta ja kuuntelin lasten iloisia ääniä toisaalla kaikki muuttui. Ankarassa oli alkamassa rauhanmarssi kun pamahti. Viimeisten tietojen mukaan kuolleita on noin 90 ja loukkaantuneita runsaasti. Iloinen aamupäivä ystävien kanssa vaihtui tyrmistykseen ja seuraavaksi huoleen. Iltapäivä kului soitellessa Ankaran tutuille ja ystäville, onhan kaikki ok ja tallessa? Meillä on mutta kaikilla ei. Arkemme on tarhaa, ystäviä, töitä ja harrastuksia mutta monen arki on mennyttä. Parempia aikoja odotellessa.