keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Meheviä juoruja ja sympatiaa

Kurssiani on jäljellä kaksi viikkoa. Lasken välillä päiviä ja välillä naisporukan keskellä tunnen alkavaa haikeutta. Melkein 4 kuukauden aikana olemme tottuneet toisiimme arjessa, yksi on tullut raskaaksi ja yksi kiidätetty kurssilta suoraan leikkaukseen. On vähän kiristelty hammasta mutta kestetty kyllä hyvin toisiamme. Erilaisia tapauksia, ihania, rasittavia ja tärkeitä naisia.


Ihana opettajani, katsokaa minua, katsokaa! Nyt se on valmis, perhosnaamari! Onko hieno, onhan, onko varmasti teidän mielestä hieno? Istun pulpetin nurkassa ja pyörittelen kettunaamariani. Nolottaa kurssikaverin puolesta. Miksi sen pitää kailottaa että se on osannut leikata mallin muotoisen naamarin. Miksi se ei voi istua hiljaa kuten suomalaisilla on usein tapana ja sanoa että homma hoidettu ja mitäs seuraavaksi?

Tauolla nökötämme läheisen kahvilan takapihan pienillä penkeillä. Turkkilaisittan olemme sulloutuneet tiukasti vierekkäin ellei melkein limittäin ja kilisyttelemme tulppaanilaseissa höyryävää teetä. Juttelemme viikon uutisesta eli kurssikaverimme raskaudesta. Raskaus on alkanut todella huonovointisesti. Oliko sinunkin raskaus tuollaista, kysyy puoliksi sylissä istuva kurssikaveri. No ei todellakaan, kävin töissä, söin mandariineja ja nautin elosta, ei juuri oksettanut ja olin energisempi kuin koskaan! The end. Kaikilla muilla on käly, äiti tai kaveri ellei ihan itse, jonka raskaus oli jo niin huima tarina että elokuvaa odotellessa. Oma juttuni on tyrehtynyt taas kerran mielikuvituksen puutteeseen. Kukaan ei kysy minulta enää mitään. Jos olisin turkkilainen olisin kertonut kuinka munuaiseni meinasi pullahtaa suusta ulos kohdun painaessa sitä viidennellä kuulla, suomalaisittain se oli pikku juttu.



Kuuntelen aamulla tarinaa toisen raskaan raatajan edellisestä illasta. Olipa taas päivä, kun pääsin kotiin, alkoi päänsärky. Jouduin nukkumaan yli tunnin! Se oli aivan kamalaa ja sitten alkoi ruuan valmistus. Laitoin perunat uuniin ja pavut painekattilaan. Yritin hieman levätä mutta minkä siinä voi kun pojat, mies ja anoppi vuorotellen tarvitsevat minua. Menin kolmelta nukkumaan katsottuani neljä tuntia telkkaria. Kamala päivä, olen aivan loppu ja puoliunessa. Elämä on niin vaikeaa. Nyökyttelen, sellaista se on ja kelaan omaa iltaani. Ei päänsärkyä, 4 tuntia töitä koneella eri etapeissa, pavut ja perunat kaikki painekattilassa, normipäivä. Kymmeneltä sängyssä, puoli tuntia kirjaa ja sitten unessa. Aktiivisesti minua tarvitsevat tyttö ja koira, mies on töissä emmekä ehdi tarvita toisiamme.

Puolivälissä kurssia toinen vetäjistä hermostuu ja pitää kurinpalautuksen poissaoloista ja myöhästymisistä. Seuraa tarinoita sairaasta isoäidistä, pitkästä matkasta kurssikeskukseen, liikenneongelmista ja omista sairauksista. Jos kurssiporukka on otos turkkilaisesta väestöstä niin alan huolestua. Suhteellisen nuori naislauma sisältää sappikiviä, kilpirauhasongelmia, vatsahaavaa, kroonista keuhkoputkentulehdusta ja poskiontelontulehdusta, erilaisia allergioita, rytmihäiriöitä, tunnistamatonta suolisairautta ja migreeniä. Epäilyksen alla on myös joukko sairauksia, joille muutama hakee kiivaasti diagnoosia eri lääkäreiltä. Jollakin on aina antibioottikuuri menossa. Ei siis ihme, että joku on aina lääkäriin menossa tai sieltä tulossa. Oma yskäni nyt on pöh, ei niin mitään, menee ohi itsestään.


Tänään läpäisimme viimeisen modulin ja koko kurssin viimeisen kokeen. Ekassa modulissa hieman järkytyin muutaman kurssilaisen lunttaamisesta, viimeisessä kokeessa en enää ihmetellyt. Intensiivisen kurssipätkän aikana olen taas muistanut että ärsyynnyn turkkilaisissa naisporukoissa tietyistä asioista. Siitä huolimatta rakastan niitä. Miten samassa paketissa voikin tulla niin ristiriitaisia asioita, kateutta, lämpöä, aitoa välittämistä ja suuria tunteita. Vieroitusoireita ellen pääse pitkään aikaan mehevän jutun ja teen äärelle nököttämään. Reilun viikon päästä kamalan ihana kurssi loppu ja on askartelun ja kaiken muun summaamisen tilinpäätös. Huomenna vielä draamaa ja nukketeatteria, tauoilla taatusti juoruja ja sympatiaa naisten kesken.                      

16 kommenttia:

  1. NIin ihana ja elämänmakuinen teksti taas :) "Oi, olen niin väsynyt." kuuluu kyllä usein turkkilaisen naisen suusta ja suomalaista suuremmalla dramatiikalla. Tsemppiä viimeisiin viikkoihin sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo se offff çok yorgunum tulee kylla ihan toisella tyylilla kun suomalaisittain :) Kiitos!

      Poista
  2. Turkissa osataan dramatisoida ihan normi asioita taidolla. Yhtään ei peitellä mitä on tehty ja kuinka kauan. Koko päivän siivottu, tehty monen tunnin ajan ruokaa. Usein kyllä naisten kohdalla ihan totta. Olen tottunut jo "puolittamaan" kaikki saavutukset ja jos rahasta on kyse niin puolet aina pois niin totuudessa ollaan :)

    -Marjatta-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo puolitus-teoria tosiaan toimii aika useassa tilanteessa, rahassa varsinkin :D

      Poista
  3. Huomasin ruotsin kurssilla jossa oli porukoita monesta eri maasta, ettei lunttaaminen ja poissaolot ole mitään. Pari turkkilaista joita meillä oli, olivat niitä tunnollisimpia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me suomalaiset taidetaan olla tassa asiassa kylla aika tunnollista porukkaa, lunttaaminen ja lintsaaminen on musta niin noloa. Eika meidan kurssiporukastakaan sita kaikki harrasta mutta yllattavan moni ja kyseessa on aikuiset ihmiset huoh.

      Poista
  4. Heh, elämässä pitää olla draamaa. Täällä synnytyksen jälkeen oli tapana maata 40 päivää sängyssä, äiti, anoppi tai sisko hoiti kodin ja vauvan. Monet hyötyy siitä vieläkin. Tarkoituksella haettu lepo, niin sen ymmärrän. Kyllä sitä alkuaikoina tuli ihmeteltyä, miten pieni nuhakin vaatii monen päivän sänkylevon, vain hölmö ulkomaalainen puurtaa niska limassa puolikuolleenakin. Kukaan ei sinua sääli ellet itse sitä hanki :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kukaan ei sinua saali ellet itse sita hanki, niin totta. Ja kun se saalin kerjaaminen on myös niin noloa mun mielesta, etta havettaa usein toisen puolesta :)

      Poista
  5. Olipas mukava teksti taas. :-) Mä kuulun kanssa tylsiin tarinoitsijoihin, joka ei osaa värittää kertomustaan vaan kertoo pelkät faktat.

    Saako kysyä, mitä opiskelet, tai ehkä oletkin kertonut sen, mutta on mennyt minulta ohi. Eikä ole pakko kertoa, jos et halua. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, me suomalaiset ollaan sellasta faktat pöytaan kansaa. Turkkilaisille ne faktat ei usein ole mitaan ilman tarinaa ymparilla. Olen intensiivi-kurssilla lapsen kehitys, tarkoitus on katsoa jos löytyisi osa-aikainen kielenopettajan paikka esikoulusta kunhan saan sertifikaatin kouraan.

      Poista
  6. Todella tutulta kuulostaa. Turkissa kaikki on niin suurta, ilot ja surut. Hiukan tässä on jo itsekin oppinut dramaqueeniksi vuosien mittaan:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakkohan sita on ollut oppia, ei mua kukaan muuten kuuntelisi :D Tunteet on Turkissa niin suuria, laidasta laitaan.

      Poista
  7. Vitsi, tämä teksti tosiaan toi hymyn huulille! Tuo suomalainen "eihän tässä mitään, minä kyllä pärjään vaikka hampaat irvessä" on varmaan meihin kaikkiin tullut äidinmaidossa. Minulla olisi monessa kohdassa saattanut hermot mennä tuolla kurssilla, siitä olen varma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo hampaat irvessa enka valita, ja tama on kauheassa ristiriidassa maassa, jossa kaikesta tehdaan iso numero. Vuosikausien tuloksena mun lyhyt pinna on venynyt niin aarimmilleen etten enaa helposti rajahda :)

      Poista
  8. Meidät on ohjelmoitu vähättelemään ja sietämään, turkkilaiset elämään suurta draamaa nimeltä elämä:D.

    VastaaPoista

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!