Helena-Liikanen Renger: Mon amour -Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Olen seurannut Helenaa blogin kautta jo monta vuotta kuten muutamia muitakin ulkomaille asettuneita suomalaisia. Tunnen yhteenkuuluvuutta jollain tasolla monen suomalaisen maailmalle ajautuneen kanssa, olemme samanikäisiä kaksikulttuurisen perheen äitejä, jotka ovat kipuilleet ja iloinneet työasioista maailmalla. Kuka missäkin. Tämä Helenan toinen kirja ilahdutti erilaisella lähestymistavallaan sillä jos totta puhutaan, niin pelkkä hieman erilaisen arjen kuvailu toisessa maassa ei enää jaksa kiinnostaa kirjan hankkimisen verran. Netti on pullollaan hyviä arjen kuvailuja Irlannista, Espanjasta, Sudanista, Thaimaasta, Saksasta ja Perusta. Pureutuminen ranskalaisten tapaan hoitaa parisuhteitaan sen sijaan sai kahlaamaan kirjaa vielä puoliunessa maanantaiyönäkin.


Kirjassa tuodaan esiin erilaisia näkökulmia parisuhteeseen ranskalaisittain. Helena, kuten moni muukin herää eräänä päivänä huomaamaan, että lapset ovat jo ohi vaippaiän ja aikaa onkin taas enemmin perheen kahdelle aikuiselle. Miten parisuhteen hehku saadaan pysymään yllä läpi arjen ylä- ja alamäkien? Siitä Helena on ottanut selvää haastattelemalla asiantuntijoita, erilaisia ranskalaisia pariskuntia ja huomioimalla niin oman parisuhteen kun ympäristönkin tilaa. Kirja ei vie pakettimatkalle paratiisiin vaan se valoittaa ranskalaisen yhteiskunnan parisuhteen niin hyvät kuin huonotkin puolet. Kukkakimppujen, pitsipöksyjen ja huomioimisen taustalla häämöttävät myös rakastajattaret ja hukkaan heitetyt unelmat.

Helenan teksti kulkee soljuvasti kuin kahvin äärellä parhaalle ystävälle uskoutuessa. Kirja avaa ovia ranskalaiseen arkeen ja Helenan omaan perhe-elämään. Teksti on kepeää mutta aihe on tärkeä. Kirjaan haastatellut parit poikkeavat toisistaan ja tuovat jokainen omia mallejaan kuten perheen arki on järjestetty, mistä tai miten on löytynyt se oma aika töiden ja lasten hoidon keskellä. Suomalainen minä hieman kohottelee kulmiaan ohjeelle ottaa puoliso vastaan töistä meikattuna ja kauniisti pukeutuneena, parfyymia unohtamatta. Maanantai yönä luettuani kirjan loppuun ymmärrän kuitenkin monta asiaa kuten sen miksi mieheni silittää teepaitansa ja ajaa partansa päivittäin.

Stereotypiat syntyvät usein ulkopuolisen mielessä. Ranskalainen mieheni esimerkiksi vetää mutkia suoriksi sanoessaan, että suomalainen ihannemies on äijien äijä, joka pysyy hengissä yksin keskellä lumista talvimetsää ja saa märistä oksista kasatun nuotion syttymään. Sellainen mies ei pienistä hätkähdä, vaan puskee läpi jään vaikka pelkällä sisulla - ja remontoi ohessa talon. 

Ranskalaisten maine rakkauden lähettiläinä ansaitsee oman lukunsa kirjassa. Ranskalaisten maine luo varmasti paineita elää stereotypioiden vaatimalla tavalla, ihan samoin kuin me suomalaiset maailmallakin elämme meihin kohdistuvien uskomusten vankeina. Tunnistan itseni Helenan kuvauksesta vetää roolia pakkasen selättäjänä, jolle -30 on ihan normaalia. En ole varma kestäisinkö hengissä enää jos kävelisin uimahallista kotiin pakkasella tukka märkänä mutta kivaa sitä legendaa on edelleen kertoa ja kauhistuttaa paikallisia. Samoin parisuhteissa on toisinaan vaikea päästää irti siitä mallista, jonka uskon oikeaksi. Minä maksan itse eikä mun kasseja tartte kannella, tai mitä jos kokeilisikin toisin?

Kuningatar Helena ja kuningas Franck. Pieni sisäinen ranskattareni huokaisi syvään helpotuksesta. Ehkä sittenkin kaikesta kiireestä, unettomista öistä ja kiukuttelusta huolimatta olimme onnistuneet välittämään lapsillemme sen minkä ranskalaiset parit ovat kai tienneet aina: vanhempien suhde on perheen kivijalka, lapsista irrallinen osa, joka elää omaa elämäänsä niin kuin kuningas ja kuningatar valtakunnassaan. Tai kuten eräs paikallinen sen muotoili: perheen perustanut pariskunta on kuin maa, jonka ympärillä lapset pyörivät kuin kuut

Kirjan teemana on juurikin perheen vanhempien rakkauden ylläpitäminen, ettei se unohtuisi kaiken sen korvatulehduksen, lasten hakemis-viemisrumban, keski-iän hiipivän väsymyksen ja työhommien alle. Helena kertoo kirjassaan kuinka ranskalaiset hoitavat asian, lomilla lapset laitetaan lomaklubeihin ja lastenhoitoapua käytetään epäröimättä. Parisuhdeaika pelastaa ja saa monet arjen töyssyt tuntumaan pienemmiltä. Tämä asia on hyvä muistutus itse kullekin, parisuhde tosiaan tarvitsee omaa aikaa ja jatkuvaa huoltotyötä, muuten sitä uhkaa näivettyminen ja arkipäivistyminen, joka kirjan mukaan on monille ranskalaisille pahin kauhuskenaario. Apuun rientää Ranskassa paikallisten äidinmaidossa imemä estetiikka, kukat ja romantiikka. Mikä rientää apuun muualla?


Olimme kuukausi sitten miehen kanssa kaksin minilomalla ihanassa Sirinçen vuoristokylässä. Nuo parisuhde hetket ovat ehdottoman tärkeitä irtiottoja arjesta, ihan yhtä tärkeitä ovat myös ne viikkoihin järjestetyt hetket. Sunnuntaiset iltahetket kaksin terassilla, jolloin rakı lasin äärellä on luotu monta uutta unelmaa tulevaisuuteen. Turkkilainen yhteiskunta on äärimmäisen lapsi orientoitunut mutta toisaalta lapset jätetään melko helposti sukulaisten, naapureiden tai hoitajien tykö. Ihan kuten Ranskassakin, myös Turkissa perhe on yksikkö, joka puuhastelee pitkälti yhteisellä vapaa-ajalla yhdessä, sooloiluhommia pidetään usein merkkinä onnettomasta liitosta.

Parisuhteessa ei tarvitse olla puolison peilikuva eikä suhdetta kannata vertailla toisten ihmisten suhteisiin. Valittaminenkaan ei kannata kuin ääritapauksissa. Jos jokin asia ei toimi, pitää puhua asioista oikeilla sanoilla.

Turkkilainen mies, jonka minä hyvin tunnen ei ole äijien äijä, vasara ei ehkä ole se tutuin kapistus kädessä vaan enemmin silitysrauta. Ruttuisissa vaatteissa ei lähdetä ulos. Turkkilaisen mieheni kanssa on helpompi keskustella kasvonaamioiden eroista kuin kesämökin kivijalan rakentamisesta. Jos mieheni kutsuu minua etunimeltä, on joku taatusti pielessä sillä Turkissa vaimoa kutsutaan rakkaaksi tai sieluksi. Kahden kulttuurin suhteessa annostellaan kuitenkin molemmista kulttuureista, joten mieheni egoa ei syö se, että vaimo maksaa laskun tai tienaa enemmin.

Kirjaa lukiessani olin aikeissa laskea sen jo monta kertaa yöpöydälle mutta halusin aina tietää mitä seuraava pariskunta kertoo, millainen on surullisen Korsikalaisen naisen tarina tai vanhan pariskunnan elämänohje. Kirja kulkee hyvin suomalaisten ja ranskalaisten asiantuntijoiden sekä ihan tavallisten ihmisten tarinoiden matkassa, höysteenä Helenan omat kokemukset ja arki. Seuraavaksi Helena suuntaa perheineen toiselle mantereelle, katsotaan mitä saamme sieltä kuulla.



Millaisista asioista teillä annostellaan parisuhteeseen? Kuinka parisuhteelle järjestetään omaa aikaa?

Helena Liikanen-Renger: Mon amour - Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Athena kustannus