Sosiaalinen eläin
Olen viime aikoina pohtinut aika usein miten saisin vuorokauteen muutamia tunteja lisää. Turkkilainen arki tuntuu usein todella täydeltä, sillä asioiden hoitamiseen menee aikaa ja aikataulut muuttuvat lennossa viime hetkillä niin töissä kuin yksityiselämässäkin. Työpaikan odottamaton aikataulumuutos saa aikaan omassa arjessani lumipalloefektin, joka veisi kokemattomalta yöunet. Itse olen jotenkin jo tuudittautunut siihen, että asioilla on tapana lutviutua vaikka juuri siinä kaaoksen silmässä ei sitä ratkaisua pysty aina näkemään. Oman lisänsä arkeen tuovat tietysti sosiaaliset kuviot.
Jos ensimmäisinä vuosina Ankarassa ja kotiäitinä tytön syntymän jälkeen panikoin tukiverkoston väljyyttä, on asetelma muuttunut viime vuosien aikana täysin päinvastaiseksi. Muutto Izmiriin sysäsi minut syvälle sosiaaliseen turkkilaiseen suohon, josta ei paluuta ole. On ihanaa omistaa hyvä porukka tärkeitä ihmisiä ympärillä mutta se tarkoittaa myös ajoittain aikamoista limboamista koiran ulkoilutuksen, töiden, tytön ja kodin välillä.
Jokainen turkkilainen tietää, että työn ja kodin sovittaminen yhteen on ajoittain aikamoinen taidonnäyte, joten siihen vedoten kahveista ja tapaamisista voi useimmiten kieltäytyä. Ongelmana vain on, että tarttuisin useimmiten kahvitarjouksiin kuin kieltäytyisin, mikä taas johtaa siihen ettei elämää sosiaalisena eläimenä jaksa. Varsinkaan ellei ole varustettu syntymälahjana saadulla turkkilaisella sosiaalisella turnauskestävyydellä. Tyttöni tosin tuntuu olevan.
Huomaan aika usein viikon olevan taputeltu paketissa jo ennenkuin se on käynnistynytkään. Viikonloppu, josta suunnittelin vapaata kaikista aikatauluista ja treffeistä kääntyy kuitenkin treffeistä ja ohjelmasta täydeksi. Ensimmäisen kerran hengähdän sunnuntai-iltana. Asunto nro 10 rouvalle sanon ihan suoraan etten tule teelle kun tyttö menee sinne leikkimään ja tiedän paitsioon jääneen ystäväni ymmärtävän kolmen viikon hiljaisuuden.
Asuintalossamme on hyvä henki mutta jokainen jättää toisensa rauhaan, oven taakse ei ole siis tapana ilmestyä kutsumatta teelle. Viime viikolla taloyhtiössämme järjestettiin Hıdırellez juhlien kunniaksi kevätjuhla, johon jokainen toi ruokaa nyyttärityyliin, poppi pauhasi ja turkkilaiset eivät tietenkään malttaneet olla tanssimatta. Mukavien juhlien myötä takapihalle jätettiin mieheni kauhistukseksi pöytä ja tuoleja, sillä mikäs mukavampaa kuin kokoontua muulloinkin kesäiltaisin yhteen. Paitsi mieheni mielestä, joka kärsii ajoittain tai aika useinkin turkkilaisesta sosiaalisuudesta.
Mies valittiin kaiken lisäksi vielä taloyhtiön edustajaksi, jonka myötä ovikello on soinut aiempaa ahkerammin ja eteen on tullut kaikenlaisia pieniä puhteita. Mies osaa kuitenkin pitää etäisyytensä toisin kuin minä, esimerkiksi piiloutumalla sisätiloihin tai karkaamalla pihajuhlista ja lähettelemällä vieläkö siellä kuhnit -viestejä. Huomasin viikonloppuna, että joskus olisi parempi osata se taito eikä höyrytä joka suuntaan. Kun tarvittiin edullista mutta hyvää synttärikakku leipomoa, oli minulla kontakti hallussa. Launtaina hölväsimme ystäväni ja tyttöjen kanssa ympäri lähikatuja +35 asteessa
etsien leipomoa. Kun tarvittiin roskikseen hylätylle koiranpennulle hätämajoitus, laitoin langat laulamaan. Tytön ja kaverin yhteissynttärijärjestelyissä huomasin olevani lopulta päävastuussa, koska tunsin taas jonkun.
Tänä iltana takapihalla on tarkoitus juoda porukalla teetä. En ole avannut rautaporttia terassille enkä aio avata sillä sosiaalinen mittarini on punaisella ja kaipaa ehdottomasti hiljentymistä. Ongelmaksi muodostunee tyttö, joka haluaa ehdottomasti pihalle sosialiseeraamaan. Tuleva hääsesonki kauhistuttaa, sillä tyttö haluaa katumme kaikkiin pihahäihin väkisin mukaan, toisin kuin minä. Tänään aion kaivella sen sulkeutuneen suomalaisen sisältäni, sen joka pelkäsi yläasteella esiintymistä luokan edessä ja kurkisteli kulmien alta valokuvissa. Tiirailen verhojen takaa onko reitti vapaa pihalle koiran iltapisuja verten ja vedän verhot eteen. Sosiaalinen eläin haluaa hengähdystauon.
EDIT: ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Oli taivuttava pihalle pulisemaan, sillä kekkerit olivat minulle järjestetyt myöhästyneet yllätyssynttärit.
Jos ensimmäisinä vuosina Ankarassa ja kotiäitinä tytön syntymän jälkeen panikoin tukiverkoston väljyyttä, on asetelma muuttunut viime vuosien aikana täysin päinvastaiseksi. Muutto Izmiriin sysäsi minut syvälle sosiaaliseen turkkilaiseen suohon, josta ei paluuta ole. On ihanaa omistaa hyvä porukka tärkeitä ihmisiä ympärillä mutta se tarkoittaa myös ajoittain aikamoista limboamista koiran ulkoilutuksen, töiden, tytön ja kodin välillä.
Jokainen turkkilainen tietää, että työn ja kodin sovittaminen yhteen on ajoittain aikamoinen taidonnäyte, joten siihen vedoten kahveista ja tapaamisista voi useimmiten kieltäytyä. Ongelmana vain on, että tarttuisin useimmiten kahvitarjouksiin kuin kieltäytyisin, mikä taas johtaa siihen ettei elämää sosiaalisena eläimenä jaksa. Varsinkaan ellei ole varustettu syntymälahjana saadulla turkkilaisella sosiaalisella turnauskestävyydellä. Tyttöni tosin tuntuu olevan.
Huomaan aika usein viikon olevan taputeltu paketissa jo ennenkuin se on käynnistynytkään. Viikonloppu, josta suunnittelin vapaata kaikista aikatauluista ja treffeistä kääntyy kuitenkin treffeistä ja ohjelmasta täydeksi. Ensimmäisen kerran hengähdän sunnuntai-iltana. Asunto nro 10 rouvalle sanon ihan suoraan etten tule teelle kun tyttö menee sinne leikkimään ja tiedän paitsioon jääneen ystäväni ymmärtävän kolmen viikon hiljaisuuden.
Asuintalossamme on hyvä henki mutta jokainen jättää toisensa rauhaan, oven taakse ei ole siis tapana ilmestyä kutsumatta teelle. Viime viikolla taloyhtiössämme järjestettiin Hıdırellez juhlien kunniaksi kevätjuhla, johon jokainen toi ruokaa nyyttärityyliin, poppi pauhasi ja turkkilaiset eivät tietenkään malttaneet olla tanssimatta. Mukavien juhlien myötä takapihalle jätettiin mieheni kauhistukseksi pöytä ja tuoleja, sillä mikäs mukavampaa kuin kokoontua muulloinkin kesäiltaisin yhteen. Paitsi mieheni mielestä, joka kärsii ajoittain tai aika useinkin turkkilaisesta sosiaalisuudesta.
Mies valittiin kaiken lisäksi vielä taloyhtiön edustajaksi, jonka myötä ovikello on soinut aiempaa ahkerammin ja eteen on tullut kaikenlaisia pieniä puhteita. Mies osaa kuitenkin pitää etäisyytensä toisin kuin minä, esimerkiksi piiloutumalla sisätiloihin tai karkaamalla pihajuhlista ja lähettelemällä vieläkö siellä kuhnit -viestejä. Huomasin viikonloppuna, että joskus olisi parempi osata se taito eikä höyrytä joka suuntaan. Kun tarvittiin edullista mutta hyvää synttärikakku leipomoa, oli minulla kontakti hallussa. Launtaina hölväsimme ystäväni ja tyttöjen kanssa ympäri lähikatuja +35 asteessa
etsien leipomoa. Kun tarvittiin roskikseen hylätylle koiranpennulle hätämajoitus, laitoin langat laulamaan. Tytön ja kaverin yhteissynttärijärjestelyissä huomasin olevani lopulta päävastuussa, koska tunsin taas jonkun.
Tänä iltana takapihalla on tarkoitus juoda porukalla teetä. En ole avannut rautaporttia terassille enkä aio avata sillä sosiaalinen mittarini on punaisella ja kaipaa ehdottomasti hiljentymistä. Ongelmaksi muodostunee tyttö, joka haluaa ehdottomasti pihalle sosialiseeraamaan. Tuleva hääsesonki kauhistuttaa, sillä tyttö haluaa katumme kaikkiin pihahäihin väkisin mukaan, toisin kuin minä. Tänään aion kaivella sen sulkeutuneen suomalaisen sisältäni, sen joka pelkäsi yläasteella esiintymistä luokan edessä ja kurkisteli kulmien alta valokuvissa. Tiirailen verhojen takaa onko reitti vapaa pihalle koiran iltapisuja verten ja vedän verhot eteen. Sosiaalinen eläin haluaa hengähdystauon.
EDIT: ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Oli taivuttava pihalle pulisemaan, sillä kekkerit olivat minulle järjestetyt myöhästyneet yllätyssynttärit.
Bravo sinä. Minulla on nykyään niin sosiaalinen tuo työ, että on jotenkin ihan pakko saada möllöttää täällä kotona. Ehkä se on myös jotain suomettumista, mutta tarve sellaiseen omaan aikaan kyllä tuntuu vuosi vuodelta lisääntyvän. Minä jotenin sympatiseeraan miestäsi. Onneksi hän löysi suomalaisen vaimon. Miten lie olisi pärjännyt turkkilaisen kumppanina:).
VastaaPoistaMä luulen, että Suomessa tarvitsisin vielä enemmin omaa aikaa, olisiko ympäristöllä osansa asiassa? Mutta kyllä se raja tulee minulle vastaan täälläkin ja sitten en jaksa enää yhtään. Sopivassa suhteessa molempia, omaa aikaa ja ihmisiä. Mä luulen, että mieheni olisi tullut hulluksi jos olisi joutunut perheeseen, joka sukuloi jatkuvasti keskenään :D
PoistaOlipa taas kertakaikkisen ihana postaus. <3 Ja hauskaa, miten teillä menee tuo sosiaalisuus noin päin. Meillä se menee ihan perinteiden mukaan, eli sosiaalinen ulkomaalainen ja erakko suomalainen. :-D
VastaaPoistaJa hyvä, että kuitenkin menit juhliin, kun oli kuitenkin omat synttärit kyseessä. :-) Myöhästyneet onnittelut!
Kiitos ja onneksi menin, olisi ollut aika nolo jos juhlakalu olisi piilotellut verhojen takana :D
PoistaNaurahdin tuolle editille, miten voikaan käydä noin juuri kun on sosiaalisuuskiintiö täynnä! Minulle jo suomessa eläminen ja ystävyyssuhteiden ylläpito on välillä raskasta, tarvitsisin paljon enemmän omaa aikaa kuin mitä saan. Onneksi osaan kieltäytyä kahvittelukutsuista silloin kun energiat ovat ihan nollissa, eikä kukaan ole järjestämässä yllätyssynttäreitä toivottavasti!
VastaaPoistaJoo, ihan samaa mietin että juuri silloin kuin ei jaksaisi on pakko jaksaa. Oli kyllä ihan mukavat kekkerit joten jälkeenpäin ajatellen, onneksi menin. Aika usein asia menee juuri niin että lähtö on nihkeää mutta lopulta sitä onnittelee itseään että lähti.
PoistaHauskaa kun teillä on hyvä henki talossa, ja yhteisiä juttuja siellä.Omassa 7-kerroksisessa talossani ei sellaita ole mikä on sääli. Toista oli kun asuin pienemmässä talossa. Varmaankin sitä haluaa myös hiljaisuutta hektisen elämän vastapainoksi, eikä jaksa aina olla sosiaalinen.
VastaaPoistaNiin se on täälläkin että isommissa yhteisöissä ei niin paljon enää yhdessä touhuta ja välitetä, siksi olen aina viihtynyt näillä tietyillä asuinalueilla, joissa asukkaat ovat usein asuneet samassa paikassa kymmeniä vuosia ja tuntevat toisensa.
PoistaMinä tarvitsen aika paljonkin aikaa itsekseni sosiaalisten rientojen vastapainoksi. Meidän tytöt on perheen seuranaisia, poika ja minä ollaan suomalaisempia ja italialainen miehenikin jäisi aika usein mieluummin kotiin illanistujaisten sijaan. Tosin sitten kun jonnekin mennään niin jaksetaan kyllä kaikki tavallisesti ihan hyvin - kunhan vastapainoksi saadaan riittävästi taas kotipäiviä. Meillä ei onneksi juurikaan yllätysvieraita tule. Pitkään meillä ei edes ollut ovikelloa portilla joten jos vetäydyttiin tänne
VastaaPoistakotiin saatiin olla aika rauhassa!
Meillä tyttö on selvästi turkkilaisen sosiaalinen, hän ei tunnu koskaan saavan liikaa seurasta ja alkaa heti juttusille kaikkien kanssa. Mies on meistä epäsosiaalisin eikä kaipaa kauheasti muuta seuraa kuin meidät. Tarvitsen sitä omaa aikaa mihin turkkilaisilla ei ole niin suurta tarvetta monillakaan ja ehkä eniten kärsin väsyneenä siitä, että kahvittelu venyy monen tunnin reissuksi kun mennään vielä yhdessä kauppaan ja hoidellaan matkan varrella sitä sun tätä.
PoistaMielenkiintoista kuulla, etteivät yltiösosiaalisessa ympäristössä elävät aina jaksa itsekään toistensa seuraa. Siellä teillä on opeteltava sanomaan ei, täällä meillä on opeteltava sanomaan päivää. Ulkopuolisuus on kuitenkin pahempi paha. Siitä kärsimme me suomalaiset ihan liikaa.
VastaaPoistaMinä viihdyn hyvin seurassa, jos sitä joskus harvoin saan, mutta se seuraan lähteminen on se, mikä aina kehtuuttaa. Ehkä siihenkin tottuisi, jos menemistä olisi useammin.
Mukava juttu tuo sinulle tehtvy synttärijuhlayllätys!
Joo eivät kaikki jaksa, osa turkkilaisista on introvertteja, jotka ovat vain opetelleet sosiaaliset säännöt. Joskus on pakko laittaa ovet kiinni ja kieltäytyä seurasta, useimmiten kyllä nautin siitä ja tykkään kovasti tavata ystäviäni sillä mukavista ihmisistä saa hirmuisesti energiaa.
Poista