Vapaata vanhemmuudesta
Suomessa on taas nostettu keskusteluihin lasten subjektiivinen päivähoito-oikeus, Matti Apunen kirjoitti siitä Hesarissa ja Vanhempainliitto on vastannut sekä moni innokas kommentoija, mielipiteitä on monenmoisia riippuen elämäntilanteesta. Omalle tyttärelleni olemme etsineet leikkiryhmää tai osa-aikaista hoitopaikkaa kohtuuhinnalla, silti keskustelu tuntuu kaukaiselta täältä käsin. Täällä keskustelu pyörii vain sen ympärillä laitetaanko lapset valtion hoitopaikkaan vai yksityiseen, mikä on hinta ja onko paikka hyvässä maineessa. Harvemmin kuulee kuitenkaan arvostelua siitä onko joku laittanut lapsen liian aikaisin tai myöhään hoitoon, Suomessa tuo keskustelu on ohitettu ja siirrytty seuraavaan aiheeseen. Täällä naapurin ei tarvitse ajatella mitä se on häneltä pois, jos vien tyttäreni hoitoon, toisaalta suku on sen verran tiukka moraalin vartija etten usko yhdenkään vanhemman lomailevan Alanyassa samaan aikaan kun lapsi on tarhassa.
Yleinen mielipide Turkissa tuntuu olevan että alle 3-vuotiaiden on parasta olla kotihoidossa, suurin osa onkin, sillä viime aikojen kartoituksen perusteella monien tarhojen pienten lastenryhmät ammottavat tyhjillään. Hoitajan voi ottaa kotiin päiväksi kohtuuhintaan, alkaen noin 500 liiraa/kk eli noin 250 €/kk tai sitten käyttää apuna isovanhempia kuten yleisesti on tapana. Suomessa moni äiti on kuitenkin enemmin yksin kuin turkkilainen samassa tilanteessa. Kun äiti väsyy, masentuu eikä jaksa voi Suomessa kääntyä ammattiauttajan puoleen. Turkissa vastaavassa tilanteessa voi toki varata ajan psykiatrin juttusille, josta saa mukaansa korkeintaan purkin pillereitä. Täällä uupuneen apuun säntää perhe, anoppi, äiti ja sisarukset sekä tädit. Lapsen syntymän jälkeen kotiin muuttavat yleensä miehen lähisuvun naiset auttamaan alun vaikeuksien yli, koko lapsen kasvun ajan on monella useampi käsipari auttamassa perheen arjessa.
Kävimme tänään tutustumassa tarhaan, jossa on myös pienten ryhmä. Tarhan omistaja löytyi suhteilla ja juttelimme mahdollisuudesta, että tyttö tulisi tarhaan muutamaksi aamupäiväksi viikossa. Aamu alkaa kello 08 ja puolipäiväisestä lapset haetaan kello 13, pienten ryhmässä on tällä hetkellä vain kolme lasta. Tarhan listahinnat ovat ihan muuta mitä meille tarjottiin ja kun kyseessä oli tutun tuttu oli hinta erittäin sopiva. Paikka oli kaikin puolin kiva, kotimme lähellä, pieni ja sain omistajasta ja ohjaajista hyvän vaikutelman. Ensi viikolla menemme tutustumaan uudelleen koko perheen voimin ja katsotaan sitten jospa tyttö aloittaisi kevään aikana kokeilun. Tuli selväksi mitä turkkilaiset äidit haluavat tietää hoitopaikasta sillä ensimmäisenä omistaja johdatti meidät keittiötilojen tarkistukseen, kertoi yksityiskohtaisesti miten ruuat valmistetaan alusta asti itse, leikkitiloissa esiteltiin turvallisuusasiat ja englanninluokka, johon meidän neiti on onneksi vielä liian pieni. Tiedustelin ulkoilusta, josta kerrottiin että puoli vuotta leikitään päivittäin ulkona mutta talviaikaan ei, omistajan vaimo on ulkomaalainen, joten hänellä oli kyllä tiedossa kuinka monissa maissa oikeilla pakkaskeleillä ulkoillaan. Tähän hän totesi että jos sellaista yritettäisiin täällä, ei seuraavana aamuna tarhassa olisi yhtään lasta.
Turkissa kaikki toimii suhteilla, levitetään sanaa tuttavapiirissä, mennään paikan päälle teelle ja neuvotellaan hinnasta, listahintojen lisäksi on yleensä tarjolla henkilökohtainen hinta, joka määräytyy jokaiselle eri tavoin. Meidän kohdalla omistaja varmasti olettaa tiedon tarhasta kiirivän muille ulkomaalaisille tutuillemme, siitä syystä siis melko mojova alennus. Meille tytön kokeilu olisi ensisijaisesti uusia ulottuvuuksia neidin elämään, uusia kavereita ja oppia luottamaan meidän lisäksi myös muihin. En osaisi kuitenkaan kuvitella laittavani tyttöä kokopäiväiseen hoitoon kun olen kotona, täällä ei kuitenkaa tarvitse miettiä etteikö tarhapaikkaa saisi tarvittaessa sillä tarjontaa on paljon. Suomessa vellova keskustelu hoitopaikkaoikeudesta laittaa kaikki perheet samaan riviin vaikka jokaisessa perheessä syyt hoitoon ovat erilaisia. Joskus kyllä tuntuu että Suomessa liian monessa asiassa oletetaan valtion hoitavan ja järjestävän, jokainen meuhkaa omista itseään koskevista eduista ja oikeuksista unohtaen velvollisuudet. Perheen ja suvun voimia ei tarvitse enää yhdistää, yrittää ei tarvitse kun helpommallakin voi päästä.
Tyttö on vielä kovin pieni ja tarhassa vierailun jälkeen tuli sellainen olo etten taidakaan laittaa neitiä vielä minnekään, miten se siellä muka pärjää. Muutama aamupäivä vapaa tulisi kuitenkin tarpeeseen, olen niin tottunut hoitamaan kaikki asiat siivouksesta pankkiasioihin ja kahvitteluihin tuttujen kanssa tyttö mukana, etten osaa edes ajatella mitä niillä tyhjillä tunneilla teenkään. Istun varmaan kotona ja lasken tunteja, toivottavasti ymmärrän muutaman kerran jälkeen laittaa lenkkarit jalkaan ja suunnistaa salille tai ulos nauttimaan siitä ettei kukaan kaipaa minua juuri sillä hetkellä.
Tällä viikolla miehellä oli useampi vapaa keskellä viikkoa, pihaa on mittailtu ja suunniteltu muutamia pieniä puutarhahommia, tytön kanssa on käyty pihalla pienellä piknikillä ja puistoiltu vähän kauempana Seğmenlerin puistossa koko perheen kera. Yhteinen aika arjessa perheen kanssa on niin suurta luksusta joten nähtäväksi jää osaammeko nauttia neidin leikkihetkistä tarhassa.
p.s Karoliinan blogissa on mielenkiintoinen kirja-arvonta!
Yleinen mielipide Turkissa tuntuu olevan että alle 3-vuotiaiden on parasta olla kotihoidossa, suurin osa onkin, sillä viime aikojen kartoituksen perusteella monien tarhojen pienten lastenryhmät ammottavat tyhjillään. Hoitajan voi ottaa kotiin päiväksi kohtuuhintaan, alkaen noin 500 liiraa/kk eli noin 250 €/kk tai sitten käyttää apuna isovanhempia kuten yleisesti on tapana. Suomessa moni äiti on kuitenkin enemmin yksin kuin turkkilainen samassa tilanteessa. Kun äiti väsyy, masentuu eikä jaksa voi Suomessa kääntyä ammattiauttajan puoleen. Turkissa vastaavassa tilanteessa voi toki varata ajan psykiatrin juttusille, josta saa mukaansa korkeintaan purkin pillereitä. Täällä uupuneen apuun säntää perhe, anoppi, äiti ja sisarukset sekä tädit. Lapsen syntymän jälkeen kotiin muuttavat yleensä miehen lähisuvun naiset auttamaan alun vaikeuksien yli, koko lapsen kasvun ajan on monella useampi käsipari auttamassa perheen arjessa.
Kävimme tänään tutustumassa tarhaan, jossa on myös pienten ryhmä. Tarhan omistaja löytyi suhteilla ja juttelimme mahdollisuudesta, että tyttö tulisi tarhaan muutamaksi aamupäiväksi viikossa. Aamu alkaa kello 08 ja puolipäiväisestä lapset haetaan kello 13, pienten ryhmässä on tällä hetkellä vain kolme lasta. Tarhan listahinnat ovat ihan muuta mitä meille tarjottiin ja kun kyseessä oli tutun tuttu oli hinta erittäin sopiva. Paikka oli kaikin puolin kiva, kotimme lähellä, pieni ja sain omistajasta ja ohjaajista hyvän vaikutelman. Ensi viikolla menemme tutustumaan uudelleen koko perheen voimin ja katsotaan sitten jospa tyttö aloittaisi kevään aikana kokeilun. Tuli selväksi mitä turkkilaiset äidit haluavat tietää hoitopaikasta sillä ensimmäisenä omistaja johdatti meidät keittiötilojen tarkistukseen, kertoi yksityiskohtaisesti miten ruuat valmistetaan alusta asti itse, leikkitiloissa esiteltiin turvallisuusasiat ja englanninluokka, johon meidän neiti on onneksi vielä liian pieni. Tiedustelin ulkoilusta, josta kerrottiin että puoli vuotta leikitään päivittäin ulkona mutta talviaikaan ei, omistajan vaimo on ulkomaalainen, joten hänellä oli kyllä tiedossa kuinka monissa maissa oikeilla pakkaskeleillä ulkoillaan. Tähän hän totesi että jos sellaista yritettäisiin täällä, ei seuraavana aamuna tarhassa olisi yhtään lasta.
Turkissa kaikki toimii suhteilla, levitetään sanaa tuttavapiirissä, mennään paikan päälle teelle ja neuvotellaan hinnasta, listahintojen lisäksi on yleensä tarjolla henkilökohtainen hinta, joka määräytyy jokaiselle eri tavoin. Meidän kohdalla omistaja varmasti olettaa tiedon tarhasta kiirivän muille ulkomaalaisille tutuillemme, siitä syystä siis melko mojova alennus. Meille tytön kokeilu olisi ensisijaisesti uusia ulottuvuuksia neidin elämään, uusia kavereita ja oppia luottamaan meidän lisäksi myös muihin. En osaisi kuitenkaan kuvitella laittavani tyttöä kokopäiväiseen hoitoon kun olen kotona, täällä ei kuitenkaa tarvitse miettiä etteikö tarhapaikkaa saisi tarvittaessa sillä tarjontaa on paljon. Suomessa vellova keskustelu hoitopaikkaoikeudesta laittaa kaikki perheet samaan riviin vaikka jokaisessa perheessä syyt hoitoon ovat erilaisia. Joskus kyllä tuntuu että Suomessa liian monessa asiassa oletetaan valtion hoitavan ja järjestävän, jokainen meuhkaa omista itseään koskevista eduista ja oikeuksista unohtaen velvollisuudet. Perheen ja suvun voimia ei tarvitse enää yhdistää, yrittää ei tarvitse kun helpommallakin voi päästä.
Tyttö on vielä kovin pieni ja tarhassa vierailun jälkeen tuli sellainen olo etten taidakaan laittaa neitiä vielä minnekään, miten se siellä muka pärjää. Muutama aamupäivä vapaa tulisi kuitenkin tarpeeseen, olen niin tottunut hoitamaan kaikki asiat siivouksesta pankkiasioihin ja kahvitteluihin tuttujen kanssa tyttö mukana, etten osaa edes ajatella mitä niillä tyhjillä tunneilla teenkään. Istun varmaan kotona ja lasken tunteja, toivottavasti ymmärrän muutaman kerran jälkeen laittaa lenkkarit jalkaan ja suunnistaa salille tai ulos nauttimaan siitä ettei kukaan kaipaa minua juuri sillä hetkellä.
Tällä viikolla miehellä oli useampi vapaa keskellä viikkoa, pihaa on mittailtu ja suunniteltu muutamia pieniä puutarhahommia, tytön kanssa on käyty pihalla pienellä piknikillä ja puistoiltu vähän kauempana Seğmenlerin puistossa koko perheen kera. Yhteinen aika arjessa perheen kanssa on niin suurta luksusta joten nähtäväksi jää osaammeko nauttia neidin leikkihetkistä tarhassa.
p.s Karoliinan blogissa on mielenkiintoinen kirja-arvonta!
Onks siellä kylmä, kun teillä on takit päällä? Luulin että Turkissa ois aina lämmintä! :)
VastaaPoistaIhan älyttömän sulonen sinun tyttösi!
Anonyymi: Riippuu missa pain Turkkia ollaan, idassa on talvella metritolkulla lunta, Ankarassakin edelleen pakkasyöt ja paivisin vaihtelee, takki on kylla viela oltava pitkaan. Kiitos :)
PoistaNiin, onhan se sellainen mielipiteitä jakava aihe. Meille oli selvää, että hoidamme lapset itse kotona kouluun asti. Turkkiin muutto mahdollisti sen taloudellisesti. Maa oli halpa vielä 12-vuotta sitten:). Siltkin meillä oli esikoinen yuvassa 3-vuotiaana kolmena päivänä viikossa puolipäiväryhmässä. Tämä johtui vain siitä, että hän kaipasi jatkuvasti kaveriseuraa ja ohjattua toimintaa. Muut lapset taas ovat viihtyneet oikein hyvin kotona ja keksineet tekemistä ihan ilman yuviakin. Se on heille suotu, eikä ole patisteltu mihinkään ryhmiin ennen koulun alkua.
VastaaPoistaMinusta lasten on hyva olla seka kotona etta tarhassa, kunhan saavat rakkautta ja turvaa kotona. Tuntuu aika surulliselta, etta vanhempainliitto kertoo etta on myös sellaisia lapsia, joiden on parempi olla tarhasa kuin kotona, ihan ympari vuoden. Ongelmat ovat kylla paljon syvemmalla kuin subjektiivisen paivahoito-oikeuden vaarinkaytössa. Olen tana aamuna tullut uusiin ajatuksiin etta laitankin tytön pariksi aamupaivaksi kresiin vasta kesalomien jalkeen, onkohan huomenna taas mieli muuttunut.....
PoistaMinakin ihmettelen Suomessa kaytyja keskusteluja. Pelottaa ajatella sita perheyhteisoa ja tulevaisuuden perheita, niita tamanhetken ongelmaperheita. Tuleeko lisaa kouluammuntoja, Eerikoita, ilkivaltaa, koulukiusausta. Kun kotona on asiat huonosti, yleensa muut karsii. Turkissakaan en voi sanoa asioiden olevan parempia, mutta perhe on yhteisona huomattavasti tiiviimpi. Sain itsekin onnen nauttia lapsuudestani serkkujen, tatien ja setien kanssa. Yha edelleen he ovat aitini ja isani jalkeen rakkaimmat ja laheisimmat sukulaiseni. Kaikilla ei ole tallaista. Ja juuri tallaisten lasten tulisi mielestani olla tarhassa, jossa joku edes valittaa. Yleisesti, lasten kuitenkin mielestani tulisi myos "oppia" ryhmakayttaytymista, keskittymista ja kylla ne lapset siella tarhassa oppivat paljon myos sosiaalisia kykyja. Sita ei voi oppia kotona. Turkissa viela, mielestani, lapsen pitaisi oppia pitamaan puoliaan. Ei saa olla ujo, periksiantava tai liian antelias. Pitaa oppia antamaan takaisin samalla mitalla, koska taalla on paljon lapsia jotka eivat ole saaneet mitaan kasvatusta kotona vaan ovat kasvaneet kaduilla muiden, isompien lasten keskella. Sellaisten keskelle heitetty, kohtelias ja hyvakaytoksinen lapsi on kuin luu koirille. Itsekin olen jo joutunut puuttumaan pariin kertaan puistossa kun meidan lapset on aina antamassa ja jakamassa mutta muut lapset sit rikkovat, ei anna takaisin tai eivat halua antaa omiaan heille. Opetan sitten ettei tarvitse antaa jos ei halua. Olen itse kylla vahvasti tarhan kannalla, mutta en ennen 3 ikavuotta. Sen jalkeen mielestani lapsi on vasta valmis siihen. Ja onhan se niillekin kivaa vaihtelua kotielamaan kun paasevat maalailemaan ja askartelemaan. Aidilla (tai ainakin minulla) tulee olemaan hyva mieli etta kotona telkkarin katsomisen tai autoilla leikkimisen sijasta he ovat jotain oppimassa. Huh, tulipas tekstia! Ehka kaikki ei ihan aiheeseen osunut mutta tallaisia ajatuksia tuli minulle mieleen kirjoitustasi lukiessani :) Hyvaa viikonloppua Petra!
VastaaPoistaOli hyvia ajatuksia sulla Heli, olen myös tarhan kannalla ja uskoisin myös etta suurimman osan kohdalla juuri 3 ikavuoden jalkeen se onkin paikallaan, vaikka sittten puolipaivaisena. Olen tullut niihin ajatuksiin etta kokeilemme tytön kohdalla ensi syksyna puolipaivaista kahtena pvana vkossa, nyt saa viela olla kotona, luulisin etta se olisi meidan kohdalla sopiva ratkaisu, tyttö saisi hieman harjoitella ilman meita olemista ja leikkimista muiden kanssa ja minulle jaisi omaa aikaa. Tuo puolien pitaminen oli hyva pointti, Turkissa tosiaan kun eletaan niin eriarvoisessa yhteiskunnassa, ovat lapsetkin kasvaessaan ihan erilaisia, monestihan naiden elamat eivat kohtaa mutta tietyissa tilanteissa taytyy oppia olemaan kovana. Hyvaa viikonloppua sinulle ja kerrohan sitten tarhakokemuksianne kun lapset siella aloittavat!
Poista