Muotoaan muuttava ruokaympyrä

Ruoka on isossa osassa turkkilaisessa arjessa, silti tietous ruoka-aineista, niiden terveellisyydestä ja allergioista on hataraa. On hyvin yleistä että ravintolassa kasvisruokailijalle kiikutetaan äyriäisiä tai kalaa sisältävä annos, lakto-ovovegetarismi ja veganismi aiheuttavat kysyviä katseita, allergioitakaan ei aina ymmärretä ottaa vakavasti. Vähiten tietoa on turistialueiden ravintolahenkilökunnalla, kaupungeissa paremmissa ravintoloissa tarjoilijat ovat koulutetumpia ja tottuneita varakkaiden dietteihin ja erikoisuuksiin muutenkin.

Monella paikallisella ei ole tietoa onko makaroni hiilihydraatti vai kenties proteiini, silti monen ruokavalio on suhteellisen terveellinen. Perhekeskeisessä yhteisössä kotiruuan arvostus on korkealla, se syödään yhdessä nautinnolla, käytetään kauden raaka-aineita ja kokataan perinteisillä resepteillä. Turkkilaiset kotiruuat ovat yhdistelmä erilaisia vihanneksia, linssejä, papuja ja lihaa, kasvisruokailijallekin on runsaasti vaihtoehtoja. Paikallisten nationalismi ulottuu ruokiin asti sillä muiden maiden ruokakulttuureja kohtaan monella on melko ylimielinen asenne, eihän missään muualla osata tehdä yhtä hyviä kotiruokia, tämä varmasti osittain suojelee paikallisia haksahtamiselta pikaruokaketjuihin.

Turkissa mäkkärissä notkuminen ei ole mitenkään siistiä, toisekseen se ei ole mitenkään erityisen halpaa, paikallisen opiskelijan löytää suuremmalla todennäköisyydellä ekmek arasi katukojusta, jossa myydään leipiä erilaisilla täytteillä, tai paikallisesta lokantasta linssikeitolta. Turkkilaisen kuulee harvoin, jos koskaan, haikailevan suussasulavan pizzan tai muun ravintolaruuan perään, sen sijaan monesti puhe kääntyy äidin lihapatoihin ja kääryleisiin, alkupaloihin tai piirakoihin. Turkkilainen muori on usein ruokatarinoiden tähti ja vain oman äidin rakkaudella tehdyt ruuat ovat juuri oikein valmistettuja.

Paikallista pikaruokaa, dönerillä täytettyjä leipiä ja täytettyjä perunoita eli kumpir.

Turkkilaiset eivät nauti ruokatunnilla mikroateriaa päätteen ääressä vaan sitä kokoonnutaan syömään yhdessä, joko ulos tai ruokailutiloihin. Vaikka tilat olisivat ahtaat niin aina löytyy paikka vielä yhdelle. Usein aamupäivällä puhelimet soivat, tilataanko, kuka haluaa mitäkin vai onko joku peräti tuonut kotoa tekemäänsä jälkiruokaa. Monilla työpaikoilla tauko on tunnin, edellisessä työpaikassani se lyhennettiin puoleen tuntiin, mikä oli paikallisille vaikea ymmärtää, täällä lounas on sosiaalinen tapahtuma, johon liittyy muutakin kun pelkkä vatsantäyttö. Suomalaisittain olen tottunut syömään useana päivänä samaa ruokaa, piilottelemaan jämiä seuraavaan ruokaan ja pakastamaan, töissä ollessani kiikutin edellisen illan ruokia lounasboksissa mukanani. Turkissa sen sijaan tehdään monissa kodeissa päivittäin ruoka, paikallisittain on myös hieman noloa tuoda aina edellispäivän jämiä töihin sillä silloin helposti näyttäytyy muiden silmissä penninvenyttäjänä eli yhtä kuin köyhänä. Anopillani on taito tehdä ruokaa juuri sen verran että kaikki tulee yleensä syötyä samalla aterialla. 

Ruokiin liittyy erilaisia uskomuksia. Kun saavuin ensi kertaa Turkkiin töihin, kutsuttiin minut silloisen pomoni kotiin illalliselle, tämän mies oli valmistanut kalaa ja pöydässä oli tarjolla myös paikallista jogurttipohjaista tahnaa haydarıa, kun sitten sorkin sitä kalan kaveriksi oli kokin ilme kauhunsekainen. Kalaa ja maitopohjaisia valmisteita ei saisi nauttia yhdessä kansanuskomuksen mukaan, sillä se aiheuttaa vatsaongelmia ja pahimmassa tapauksessa syöpää. Jäätelöä ei myöskään syödä talvella, lähikaupan vastaava oli kummissaan kun eräänä talvena kaipailin jäätelöiden perään.  Turkkilaiset ovat äärimmäisen epäileväistä kansaa, kun viime viikolla silmäilin mansikoita kaupassa, hyökkäsi taakseni rouva kuiskailemaan että älä vaan osta, nehän suorastaan huutavat hormooni! Paikalliset ovat huolissaan ihan aiheellisesti geenimuunnelluista tuotteista ja lannotteiden käytöstä. Valtiolla on oma elintarvikkeiden tutkintakeskus, johon voi ottaa myös yhteyttä pilaantuneiden tuotteiden kohdalla. Systemaattinen ruokien tarkkailu ei kuitenkaan kata kuin murto-osan tuotteista, välillä uutisissa näytetään löydöksiä värjätyistä oliiveista, juustosta josta osa onkin muovia tai pilaantuneista lihalöydöksistä. Laadutonta ruokaa joutuu syömään varattomin osa kansasta, jolla ei ole varaa valita.

Lastenkanavilla pyörii suklaalevite- ja karkkimainoksia, kahvilat notkuvat sokeri-hunajaleivoksia, sokeri onkin akileen kantapää paikallisten ruokavaliossa, kaksi muuta ovat liiallinen suolan ja rasvan käyttö. Viime aikoina on huolestuttu myös liiallisesta lihan syönnistä, rasvainen kebap kuuluu monen lounasruuaksi päivittäin. Leivän kulutus on monelle turkkilaiselle ongelma, se kuuluu jokaiselle aterialle eikä ruoka tunnu menevän monelta alas ilman puolikasta ranskanleipää. Terveellisemmän täysjyväleivän puolesta on aloitettu jonkunlainen kampanja ja sen puolestapuhujiin lukeutuu mm. maan pääministeri. Turkkilaisen on helppo huolehtia tarjonnan puolesta riittävästä vihannesten ja hedelmien saannista, paikallisen ulottuvilla iltauutisten aikana onkin yleensä hedelmävati, moni turkkilainen ruoka on vihannespohjainen eikä monella tietenkään ole varaa syödä joka päivä lihaa tai kalaa. Ruokajuomana nautitaan usein limppareita, makusoodat ovat myös suosittuja ja kebapruuan kanssa tarjottava ayran eli jogurttipiimä. Kaupungissa on myös lukuisia vitamin bareja, joista voi ostaa vastapuristettua hedelmämehua, yleisimpänä appelsiini- ja granaattiomenamehu.

 

Vaikka turkkilainen on kriittinen, uppoaa mainonta moniin hyvinkin helposti. Muistan entisen työkaverin hehkutelleen joitakin vuosia sitten markkinoille saapuneiden pakastekalapuikkojen terveellisyyttä, ne kuten muutkin pakastetuotteet on marssitettu turkkilaisten eteen mielikuvin, joka edustaa terveellisyyttä, menestystä ja nuoruutta. Kaikki telkkarista tuleva, mainokset mukaanlukien, otetaan totuutena, kuunnellaan urbaanilegendoja naapureilta, joiden mukaan shampoo aiheuttaa syöpää ja seuraavalla viikolla syyllinen onkin kahvi. Telkkarikanavilla on omat poppatohtorinsa, joiden ohjeistukset vaihtelevat viikottain, tulvasta on varsinkin kouluttamattoman vaikea suodattaa kriittisesti tieto höpinästä. 

Monen ruokaympyrä on yhtä kuin kotona opittu ruokavalio, uudet maut ovat edelleen ennakkoluuloiselle turkkilaiselle epäilyttäviä, eivät niinkään mielenkiintoisia. Kun kokkaan ulkomaalaisille ystävilleni, voin yhdistellä ruoka-aineita luovasti mutta turkkilaisille kokatessa on viisainta pysyä tutussa ja turvallisessa. Oman mukavusalueen ulkopuolelle lähtevät helpommin rikkaat mutta suurin osa kansasta, väestöluokasta riippumatta, arvostaa oman maansa keittiötä yli kaiken. Ruokaohjelmia ja ruokaan liittyviä terveysohjelmia on todella paljon, täälläkin on nähty pienimuotoinen maitokohu, tutkittu pulloveden pitoisuuksia, huolestuttu lihanlaadusta ja lisäaineista. Itselleni tasapainoinen ruokavalio on löytynyt oikeastaan vasta Turkissa, nautin siitä että vaihtoehtoja monissa tuotteissa on vähän, kun joutuu vääntämään jokaisen taikinan alusta asti itse tietää tarkkaan mitä siinä on, tällöin tulee tietoisemmaksi mitä oikeasti syö. Kuluttajana joutuu olemaan tarkempi, kirkkaanpunaiset nakkipaketit ja iloisen väriset pikkujogurtit jäävät hyllyyn vaikka neiti niihin katseensa liimaakin. Suomessa moni suosii pientiloja mutta täällä moni tekee niin vain jos pystyy hakemaan itse tuotteen paikan päältä ja luottaa tilaan. Ruokavaliosta karsiutuvat pitkälle prosessoidut tuotteet pois, sillä niiden alkuperän tutkiminen on lähes mahdotonta. Ruokaympyräni on vuosien saatossa muokkautunut monta kertaa, Turkissa siitä on muotoutunut juuri omannäköiseni.