Meillä asuu Obelix

Luitteko aikoinaan Asterixin seikkailuja? Hänen ystävänsä Obelixhan oli pudonnnut lapsena taikajuomapataan ja saanut siitä hurjasti energiaa ja voimaa. Joku ehkä muistaa kun kirjoitin aikoinaan meillä asuvasta pienestä prinsessasta, joka peilailee ja mallailee hiuspantoja peilin edessä. Se pieni prinsessa on muuttunut Obelixiksi, jolla on loppumaton määrä energiaa ja inho pinnejä ja hiuspantoja kohtaan.

Turkissa ylienergiseen tyttöön ei kiinnitetä kovinkaan paljoa huomiota, leikkipuistoissa tuntuu vähän joka toisella olevan moottori takapuolessa. Yleisesti ottaen tuntuu että turkkilaiset lapset ovat vilkkaampia ja raisumpia kuin suomalaiset samanikäiset. Mistähän se johtuu? Varmasti ainakin siitä, että kasvuympäristö on monesti äänekäs, tempperamenttisempi ja sallii riehumisen, ovatko ihmiset täällä tempperamentiltaankin jo lähtökohtaisesti vilkkaampia? Lasten annetaan myös riehua aika raisusti eikä touhuihin puututa. Meillä vallitsee varmasti kotona jonkunlainen välimaasto; tyttö saa kyllä heilua ja hillua ja polttaa energiaa mutta kyllä hänelle rajojakin yritetään opettaa, kaikkea ei saa mitä haluaa vaikka onkin lapsi. Monessa asiassa olemme varmaankin leväperäisiä, jos ruoka maistuu paremmin kun katsoo lastenohjelmaa niin olkoon ja pöydillekin saa kiipeillä, koiraa ei saa kiusata ja hampaat pitää pestä, siinä tärkeimmät säännöt.

Otetaanko kuule mittaa, kumpi on vahvempi?

Jatkuvaa ei saa ja älä tee hokemista yritämme välttää, silloin kun ääni kohoaa, laittaa rasavilli muutenkin valtoimenaan pyörivän pörrötukan silmilleen ja mököttää hetken. Ylenpalttisen energian kuluttaminen käy parhaiten toimiessa, otetaan neiti mukaan siivoamaan, pesemään ikkunoita, pihalle tonkimaan ja lotraamaan veden kanssa ja joka päivä puistoon ja kävelylle, yksikin päivä sisätiloissa kostautuu myöhemmin.

Tyttö on rämäpäinen ja säntää suoraan muiden leikkeihin, hän on kuin kala vedessä turkkilaisissa kauhukakara puistoissa. Tytön energian määrä ja kovapäisyys tuli yllätyksenä ukille ja mummille, paikallisille isovanhemmille taisi tulla yllätyksenä poikamaisuus kun miehen äidin laittamat hiuskoristeet lensivät nurkkaan, paikallinen mummo varmaan miettii saadaanko vaivalla tehtyjä neulehameita ja -mekkoja riiviön päälle tulevana talvena. Varastoitunutta energiaa poltetaan juoksemalla, puistoissa ja kotona. Raivareita tulee ja menee, ne onneksi loppuvat yhtä nopeasti kuin alkavatkin. Vilkkaassa mielessä on se hyvä puoli, että tilanteet vaihtuvat nopeasti ja murheetkin unohtuvat äkkiä.

Hauku vaan, minä en pelkää teitäkään!

Tuntemattomia, varsinkaan lapsia, tyttö ei kainostele ollenkaan. Hän tekee itsensä heti tykö, istuu syliin ja kiipeilee niskaan, omilla synttäreillään tyttö oli sitä mieltä että hänkin haluaa osallistua isompien lasten videopelehin ja kiipesi näiden keskelle nakottamaan, poikia hän halailee ja pussailee, silittelee mutta saattaa hetken kuluttua heittäytyä rajuotteiseksi. Olen varma että tulevalla Suomen vierailulla olemme ihmeessä, lapset juoksevat karkuun ja vihaiset vanhemmat tulevat niskaamme? Onko siellä yliaktiivisille tarkoitettua puistoa vai suuntaammeko suoraan eläintarhaan?

Eivät kaikki turkkilaisetkaan lapset ole villikkoja, osa on rauhallisia tarkkailijoita ja joskus puistoissa ihmettelemme miehen kanssa kuinka joku lapsista istuu rauhallisesti, nakertelee rinkeliä ja seurailee muiden touhuja. Meidän tyttö on harvoin paikoillaan, koko ajan menossa ja uusia kommervenkkejä valmistelemassa, juuri kun neiti oli katsekentän alueella niin seuraavassa hetkessä hän onkin jo koiran kimpussa tai tekemässä inventaariota jääkaapilla, huoneiden välisten ovien avaaminen on jo helppo homma ja nyt tarmopesä yrittää opetella pihaoven avaamista itse. Syöminen on toisinaan hankalaa sillä pää pyörii ja muussi on hiuksissa, seuraavat hommat odottavat ja pöperöt jäähtyvät lautaselle.

Tytöllä on kova oma tahto, rattaiden käyttö on vähentynyt sillä yksin en saa neitiä rattaisiin, kahdellakin on tekemistä jos hän on päättänyt toisin, toisaalta energia kuluu kävellessä ja minimaalisiin mittoihin nähden kilometrejä kertyy urakalla. Itse olemme jo varautuneet ulos lähtiessä, että neidin energiatason mukaan saattaa tulla ongelmia, kun villiintymisaste on katossa, on viisainta lähteä kotiin. Viimeeksi todistimme tälläistä reissulla Turkin  mummolaan, ihmettelevät isovanhemmat ja täti jätettiin teelle puistoalueelle kun tyttö oli aikansa karkaillut, pyörinyt mudassa ja ruohikossa ja herättänyt tarpeeksi huomiota kahvilassa. Kun vanhempien voimat alkavat loppua ja mittari kääntyy kohti pinnan loppumista, on parasta napata neiti kainaloon ja painella suorinta reittiä kotiin.

Neiti on kaikesta kiinnostunut ja pajattaa taukoamatta osittain omaa kieltään, osittain turkkia ja suomea, unohtaa kiukut nopeasti ja jatkaa leikkejään mutta joskus on isällä ja äidillä tekeminen että raisuriitta saadaan rauhoittumaan ja päästään eteenpäin. Meillä ei kysellä mielipiteitä eikä neuvotella, siihen tytön tempperamentti on ihan liikaa. Omapäisellä kaksivuotiaalla on kova halu tehdä kaikki itse, kuten kävellä itse kadulla, ei kädestä kiinni pitäen, juosta päättömästi ja karkailla heti tilaisuuden tullen. Mustelmia, naarmuja ja kuhmuja on joka päivälle uusia, hiusharja on kauhistus, samoin pinnit, vaatteita kiskotaan mieluummin pois kuin päälle, kun taas kenkiä koko ajan jalkaan että pääsisi taas ulos, juoksemaan ja mieluiten vapaana. Kaksivuotissynttäreitä juhlittiin viime viikonloppuna, oli mukavat juhlat ja neiti rakastamassaan osassa eli kaiken keskipisteenä esiintymässä. Ystävämme teini-ikään ehtinyt tyttö istui rauhallisena ja hyväkäytöksisenä, kuten turkkilaiset tuossa iässä tapaavat olla, hänkin oli kuulemma lapsena todellinen tehopakkaus, eipä uskoisi. Oikeasti voiko tuosta vauhtisokeasta pienestä rämäpäästä tulla jonain päivänä kauemmin kuin 2 minuuttia paikoillaan istuva nuori?

Onko teillä korkean tempperamentin lapsia vai rauhallisempia tapauksia? Tuntuuko joskus että oma puhti on loppu ja lapsella täysin loppumaton?