Turkin mummolassa

Teimme muutaman päivän pyrähdyksen tytön Turkin mummolaan. Ankarasta pääsee nykyisin näppärästi vajaassa 2 tunnissa Konyaan pikajunalla, autolla matka kesti ainakin meiltä ennen yli 3 tuntia ja tiekin on osittain aika huonokuntoinen. Junat ovat uusia ja matkanteko on todella miellyttävää. Neiti jaksoi katsella maisemia alkumatkan, sen jälkeen hän lähti tutustumaan muihin matkalaisiin ja palasi takaisin saaliin kanssa, kuka oli antanut päärynän, toinen aprikooseja ja kolmas keksejä. Loppumatka kului naapuririvistön perheen tyttöjen keskellä ipadin pelejä ihmetellen ja piirrellen. Turkkilaiset ovat ihania matkakumppaneita, eväitä jaellaan ja lapset tekevät seuraa toisilleen, kukaan ei hermostu neitimme kaltaisen rämäpään keikkumisesta vaunussa.

Turkin mummola on kaupungin keskustassa, siellä meitä odotettiin notkuvan aamiaispöydän kera, anopin tekemät omat hillot, börekit ja oliivilajitelmat tekivät kauppansa. Ensimmäinen ilta kului tytön kiertäessä sylistä toiseen ja kuulumisia vaihdellessa. Orientoituminen mummolan korttelistoon ei käy hetkessä. Kotona Ankarassa olemme hiljaisuuden keskellä, pihamaalla käpsyttelevät kissayhteisön jäsenet ja korkeintaan talonmies, ei poppijytää tai kalkattavia mummoja parvekkeilla. Mummola sijaitsee keskustan pienten kujien varrella, talot ovat mitä mielikuvituksellisimman värisiä, osa siistejä remontoituja ja viereinen luhistumaisillaan oleva rötiskö. Kapeiden katujen parvekkeet ovat niin lähellä toisiaan että naapurin touhut voi aavistaa vaikka verhot pysyvät tiukasti kiinni, illalla naapurusto kerääntyy parvekkeille odottaen lämpöasteiden laskua ja uusia juoruja. Kuka oli voittanut arvonnan ja päässyt pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan, kuka eronnut ja kuka mennyt naimisiin, kaikki tuli päivitettyä. Muutaman päivän aikana kuultiin ainakin yksi perheriita, nähtiin naapurin pojan lähtö ympärileikkausjuhliin, parikin kuhertelevaa paria, jotka erkanivat kadunkulmassa eri puolille teitä, mustalaismuusikoita ja mitä erikoisempia huivityylejä.

 

Näillä kaduilla on aina elämää, koskaan ei ole täysin hiljaista. Leikkipyssyt naksuvat kulmissa, lapset heittävät vettä päälleen, muutama mummo siirtyy tarkkailemaan eloa katutasolle, puhelimiin huudetaan, notkutaan kulmilla ja jyskytetään poppia autoista. Jos olisin kirjailija, istahtaisin tämän kadun yhdelle parvekkeella katselemaan ja kirjoittamaan, elämä ja ihmiset ovat ihan lähellä, kädellä voi melkein kurkottaa heitä. Meidän kotikortteli tuntuu tämän rinnalla kovin tylsältä ja tavalliselta, sieltä ei saa riviäkään irti kun taas täältä syntyisi romaani. Mies kutsuu kujia Texasiksi, niillä kuulemma oppii nuorena kaikki paheet ja pitämään puolensa, en yhtään epäile kun seuraan nuorten touhuja. Aamun sarastaessa meinaa saada slaagin, korttelipäällikkö on virittänyt kadulle kovaäänisen ja rukouskutsu koskee korviin, mies oli jo aikeissa leikata piuhat poikki. Tulijoita ja menijöitä tullaan tillittämään koko kadun voimin, kuka se oli ja mistä ovat tulossa?

Konya on nykyisen hallituspuolueen vankkaa kannatusaluetta, paikalliset sanovat sitä sen linnakkeeksi. Turbaanipäisiä naisia on silmiinpistävän paljon, silmiin osuu jopa muutama mustaan kaapuun pukeutunut, huivien värejä ja kietaisutyylejä yhdistellään mitä erikoisemmin pukeutumiseen, jään mollottamaan muutamaa naista kuin turisti konsanaan. Keskustan musiikkibaarien ikkunapöydissä istuskelevat turbaanipäiset tytöt huivit tötteröllä. Rahaa valuu kaupunkiin ja keskusta on siisti, kaikki on uutta ja kiiltävää. Viehättäviä puistoaluita on rakennettu ja bussitkin ovat uudenaikaisia. Ero on melkoinen kun itse asuu oppositiopuolueen hallinnoimalla alueella, jossa kaikessa kitsastellaan, täällä ei, suihkulähteiden vesi virtaa, valaistuksia on kaikissa puistoissa eikä tarvitse pelätä kompastuvansa jalkakäytävien monttuihin. Kaupunkiin on avattu uusia hienompia kahviloita ja uusi ostari sitten viime käynnin.

Illalla suuntaamme koko perheen kanssa Kültür Parkin puistoalueelle, joka rakennettiin muutama vuosia aiemmin, kahviloita ja ravintoloita ja kaunis puistoalue, lapsille leikkipuisto ja suihkulähteitä, tytön iloksi lammissa keinuu joutsenia. Kansaa on liikkeellä, moni on tuonut mukanaan termarin ja pientä purtavaa, kahvilat ovat viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tyttö saa hepulikohtauksen ja suuntaamme miehen ja tytön kanssa muita aiemmin mummolaan, Konyan keskustan kaduilla on paljon pieniä kebappaikkoja, jätskinmyyjien kojuja, tarjolla on tietenkin myös kaupungin erikoisuudet eli Konyan pideä ja Tandir kebapia. Meillä on anoppilassa täysylläpito emmekä tee samaa virhettä kuin vuosia aiemmin eli tunge mahaa ensin täyteen Tandirilla ja sen jälkeen anopin pitopöytään. Toisena iltana nautitaan Konyan pideä, anoppi antaa mukaan jauhelihaa, biberiä, tomaattia ja sipulia jotka kiikutetaan korttelin firiniin eli leipomoon, siellä kiviuuneissa valmistetaan ohutkuorista ja rapeaa pideä, jotka haetaan paistamisen jälkeen kotiin.

Anoppilassa on eri rytmi kuin meillä kotona, me kukumme aamulla jo varhain kun taas talonväki kukkuu illalla, aamupalan aika on heillä lähellä omaa lounasaikaa. Viimeisenä iltana alkaa Ramazan eli paastokuukausi, jota perheestä noudattaa vain anoppi. Nukumme sikeästi kun anoppi nauttii sahurin eli varhaisen aamiaisen ennen auringonnousua, ihmisiä sahurille herättelevää rummuttajaa en kuule, ehkä hän ei tänä vuonna kuljekaan enää kortteleissa? Lämpöasteita on kiitettävästi ja anoppi ottaa rauhallisesti päiväaikaan, epäilee itsekin jaksaako paastota koko kuukautta. Talossa jäädään valmistelemaan iftaria eli paaston katkaisevaa illallista, joka nautitaan auringon laskiessa. Me suuntaamme junalle ja kohti Ankaran rauhallista korttelistoa, ensimmäisenä iltana ihmettelemme hiljaisuutta ja rauhaa, voiko tälläistä olla miljoonakaupungin keskustassa.