Ei mikään Aurinkomatkojen mainos

Olen kaupannut aikoinani työkseni lomaunelmia suomalaisille Turkista ja muutamasta muusta maasta. Niistä ajoista on omakin Turkki kuva käynyt läpi monta prässiä, uudelleen julkaisua ja muokkausta, monta kertaa rutistettu ja nurkkaan viskattu versio on suoristettu, rypyt on silitetty ja kolhuja kestäneenä se on nykyisin omalla paikallaan muiden joukossa, ilman turhaa glooriaa ja mainospuheita.

 

Ankaraa on tullut parjattua blogissa ehkä suottakin, siellä asumisella on tärkeä osa elämässäni. Siellä nimittäin karisivat viimeisetkin Turkin haavekuvat. Kun saavuimme Ankaran bussiasemalle marraskuisen hyiseen ilmaan, näytti kaupunki niin suurelta mutta harmaalta, ei palmuja, eikä pilke silmäkulmassa olevia turkkilaisia. Ankarassa opin monta tärkeää asiaa, kuten kuinka löydetään kauden vihannekset edullisesti, kuinka tullaan osaksi turkkilaista naapurustoa, että suvun kanssa on parasta tulla toimeen ja että täällä ei toimita kuten lomaunelmien maailmassa. Turkkilaisessa lomakaupungissa ulkomaalainen tottuu herkästi liian hyvään ja helppoon, Ankarassa joutuu keskelle raakaa arkea.

Turkki on yhteiskuntana raadollinen, turkkilainen kyllä sen tietää ja kasvaa siihen, mutta ulkomaalaiselle moni asia selkenee kantapään kautta. Suomesta käsin oli helpompaa puolustaa tasa-arvoa, uskoa ihmisten olevan pohjimmiltaan hyviä ja puolustaa rehellisyyttä henkeen ja vereen, kyllähän rehtiys aina palkitaan, eikö? Turkissa joutuu laittamaan monet ihanteet pahvilaatikkoon, kannen kiinni, tiukasti teippiä päälle ja varastoon, sen voi noutaa mukaan sieltä Suomen lomalle. Turkkilaisessa yhteiskunnassa on pärjättävä, kyynerpäätaktiikalla ja sosiaalisilla taidoilla, suhteita ja verkostoa pitäisi olla, tilannetajua milloin kannattaa kertoa millainenkin totuus tai mitä jättää kertomatta.

 

Turkissa on myös opittava ettei kaikkea kannata uskoa, ei sitä punakkaa viiksivallua, joka hyvin vakuuttavasti kertoo, ettei täällä mitään työlupia kysellä, meihin voi aina luottaa, me järjestämme kaiken. Ne punaisimmat tomaatit joissa on eniten lappuja markkinoilla ( hormoonivapaa, lähikylän luomua, makea ja parhaista parhain) ovat todennäköisesti huonoimmat vaikka kauppias onkin ystävällinen vanha pappa. Eikä sen vanhan mummelin munatkaan olleet sen takapihalta. Monelle vakuuttelu ja asioiden kertominen parhaassa valossa on elinehto selvitä, oman perheen pitäminen leivässä menee ohi ihanteiden. Suomessa on monella on varaa ja aikaa taistella ihmisten, eläinten ja luonnon puolesta, monelle turkkilaiselle ne eivät ole edes toissijaisia asioita, omassa arjessakin on ihan tarpeeksi pelastamista.

Minullakin on ollut oma hurmosvaihe Turkissa, sitä söi kyllä samaan aikaan opastyö, jonka myötä valottui arki palmujen takaa. Kun istuimme mieheni kanssa myöhemmin Ankarassa villasukat jalassa täristen Anatolian viimaisessa talvessa, mielessä pyöri kaikenlaista. Ei ollut töitä, ei asuntoa, ei työlupaa eikä eläke kertynyt, luukustakaan ei tippunut tukia. Onneksi oli ystävä, jonka luona punottiin suunnitelmia kuinka tästä eteenpäin, rahoja laskettiin ja pihisteltiin lämmityskuluissa. Telkkarissa näytettiin kuinka entisen kodin kulmilla Bodrumissa jyräsivät aallot ja tuulet rantakuppiloita ja rakennuksia kumoon.

Ulkomaalainen Turkissa on tuuliajolla, yhteiskunnan osaksi tulemiseen saa tehdä paljon töitä, ihan kyynerpäitä myöten. On valmistauduttava siihen, että on pakko oppia ja laitettava itsensä likoon, asenteella en mä osaa ja kun mä olen vähän tällänen jää jalkoihin. Kieli on opittava, verkosto on luotava ja oli sitten kotiäiti tai töissä, niin jollain muotoa on oltava yhteiskunnan osa. Turkkilainen nainen kyllä tietää, minne mennä jos avioliitto ei kukoista, mistä elanto, jos mies kuolee ja kuka avuksi kun lapsi sairastaa mutta itse on mentävä duuniin, hän tietää tarkalleen monta liiraa maksaa koulutus, kouluruoka ja -kuljetus jo kuukausia ennenkuin lapsi syntyy. Harvalle ulkomaalaiselle tulee sellainen mieleen. Turkkilaiselle naiselle on myös selvää mikä ero on kotirouvan ja työssäkäyvän välillä, se on riippuvuus miehen varoista, eläkkeestä ja suvusta.

Monta vuotta sitten luulin tietäväni Turkista yhtä jos toistakin, nykyisin tiedän vain etten tiedä Turkista juuri mitään. Juuri kun luulen tietäväni jotain, tapaan turkkilaisen tai eteen tulee asia, joka tekee tiedon tyhjäksi. Meillä kävi hyvin miehen kanssa, kun löysimme töitä Ankarasta ja vielä hyviä sellaisia, palmujen ja maireiden sisäänheittäjien jälkeen virkamieskaupungin arki oli tervetullutta rutiinia työaikoineen. Opastöissä työnantaja hoiti asiat puolestani, asunnot, kulut, työluvat ja kaiken ikävän byrokratian, terveydenhuoltokin oli järjestetty yksityiselle Suomeen, jota käytin kääntymisaikoina. Ankarassa tavailin virastoja ja viranomaisnimikkeitä, keräilin tietoa mitä kannattaa käyttää hyväksi paikallisen terveyshuollon piiristä, mistä varataan aika ja minne mennään, mikä on papa-koe turkiksi, mikä lääkäri varataan mihin vaivaan? Virastoissa on parasta oppia toimimaan itsenäisesti tai alussa mies apuna, jonakin päivänä siitä tiedosta ja tottumuksesta voi olla apua.

Turkki on järkyttävän kallis maa kun suhteuttaa sen tavallisen kansan tuloihin, hinnat nousevat ja palkat laahaavat perässä. Jos mies on rikas niin silloin elämä helpottuu, suomalainen joka ajattelee ettei rahalla ole väliä, ei ole asunut Turkissa. Harva suomalainen haluaa asua kaupungin halvimmassa mustalaiskorttelissa tai asunnossa jossa on reikävessa, ruuan loihtiminen pöytään minimaalisella rahasummalla pelkistä kasviksista, linsseistä ja pavuista on vierasta. Rahalla, asemalla ja perheen kotipaikalla on väliä, se määrittää pitkälti tulevaisuuden suunnan, jonka voi vaihtaa korkeintaan lottovoitto. Turkkilaiset ovat epäileväistä kansaa, voisi luulla, että täällä saa helposti ystäviä. Totuus on, että turkkilaiset sosialisoivat pitkälti suvun ja perheen keskuudessa, koska heihin voi luottaa, ystävyyssuhteita solmitaan hyvin varovasti, vielä varovaisempia ollaan ulkomaalaisten kanssa.

Alkuaikoina Turkissa ihaninta mielestäni oli pyöräillä pieniä mukulakivikatuja pitkin aamulla, kun aurinko nousi pinjapeittoisten Taurus-vuorten takaa, jasmiinit ja sitruunapuut kukkivat, leipäkaupasta leijaili ihana tuoksu, puolitutut tervehtivät aamuntouhuissaan, ajattelin että saadapa elää aina välimerenrannalla, hullujen mutta ihanien turkkilaisten keskuudessa. Niistä ajoista ovat monet mielikuvat Turkista muuttuneet, moni asia mikä alussa viehätti, myöhemmin mätti ankarasti, ajoittaista paniikkiakin oli ilmassa kun tajusin kuinka tyhjän päällä Turkissa elellään. Kaiken jälkeen olen taas pienillä kujilla, täälläkin tuoksuu jasmiini ja sitruunapuu kasvaa pihalla, välimeri on edelleen ihan yhtä kaunis ja turkkilaiset hulluja mutta niin rakkaita pienine vikoineen. Täällä voi pärjätä pumpulimaisessa Suomessakin kasvanut mutta siihen vaaditaan paljon työtä eikä se työ tunnu loppuvan täällä koskaan.