Ulkomaalaisen puolisona

Kirjoitus 'Jos joutuu häpeämään omaa puolisoaan' sai aikaan keskustelua kommenttilootassa ja sain asian tiimoilta kirjoituksia myös sähköpostiin. Kiitos kaikille. Joukossa oli onneksi  positiivisia tarinoita mutta paljon negatiivisia kokemuksia millaista on, kun seurustelee tai on naimisissa ulkomaalaisen kanssa. Millaista on kun supistaan selän takana, kun omat vanhemmat haukkuvat ja hylkäävät ja kun suhde päättyy ympäristön paineeseen. Häpeää on koettu ihon värin, riittämättömän toimeentulon ja työttömyyden vuoksi sekä puolison kulttuurin maineen takia.

Karşıyakan hääsalongin edustaa komistaa tämä patsas.

Myös muutaman ulkosuomalaisen puoliso oli hävennyt tätä, käytöksen takia tai sen vuoksi, että suomenkielen puhuminen leimaa itäeurooppalaiseksi. On tämä maailma aika takapajuinen paikka kun omaa kieltä ja kulttuuria joutuu häpeämään vieraassa ympäristössä, eikös nyt ole vuosi 2013? Kun luin näitä tarinoita, ensin hätkähdin, kun mietin asiaa tarkemmin, eivät ulkosuomalaisten jutut vaikuttaneetkaan enää kovin erikoisilta. Helposti unohtuu, että joissakin maissa, kuten Turkissa, rasismi ja ulkomaalaisten sorsiminen on syvällä yhteiskunnan rakenteissa. Harvemmin sellaista kokee lomarannikoilla, joissa turistien raha pyörittää koko aluetta. Sen sijaan muilla alueilla reaktiot saattavat olla pahimmillaan mitä vaan, sylkemistä, pahasuopaista tuijotusta tai jopa loukkaavia sanoja. Suurin osa paikallisista suhtautuu ulkomaalaiseen kiinnostuvan ystävällisesti, sen sijaan kun perheeseen tulee ulkomaalainen miniä tai vävy, voi suvun tuomia olla musertava täälläkin, ihan kuten missä vaan muuallakin. Moni suhde päättyy perheen päätökseen; valitset joko meidät tai ulkomaalaisen, moni suhde ei edes kunnolla käynnisty sillä perheen reaktio tiedetään. Vaikka oma mieheni ei myönnä häpevänsä minua koskaan, niin olen varma että hän on joskus vieraiden läsnäollessa huokaissut syvään sisäänpäin ja ajatellut että olisi nyt vain hiljaa. Eikä laittaisi vettä myllyyn. Ettei tarvitsisi taas selitellä ja ihmetellä sen omituisia tapoja niille, ketkä eivät selvästikään ole valmiita helposti niitä nielemään. Niinpä.

Turkissa on turha heilutella rasisti-korttia, sillä ei nimittäin saa aikaan kun lisää ongelmia omalle kohdalle.  Ulkomaalaisen on tiedettävä oma paikkansa, joka määräytyy puolison perheen, mahdollisen työpaikan ja sen tuoman aseman ja ikävä kyllä, myös pankkitilin nollien perusteella. Ulkomaalaisen paikka on jonottaa hiljaa, asiallisin dokumentein, ilman turhaa napinaa. Siinä vaiheessa kun turkinkielen taito on kehittynyt sille asteelle, että sanomalehtien luku sujuu mutkattomasti ja paikallisten keskustelujen pätkiä poimii ympäriltä, huomaa saavansa täystyrmäyksen, täällähän on ihan luvallista olla rasistinen eikä sitä mitenkään peitellä.

Kahdenkulttuurin suhteessa saa aina jollakin tavalla puolustella puolison tekemisiä ja olemisia. Ulkomaalaisen puolison takia koettu työpaikkakiusaaminen, ystävien katoaminen ja oman perheen tuen menetys on kuitenkin jo kova paikka, monen jaksaminen ei veny niin pitkälle. Monesti kiusaaminen ei kohdistu ulkomaalaiseen henkilökohtaisesti, vaan on noloa kun perheeseen tai ystäväpiiriin tulee yllättäen vieraan kulttuurin edustaja, pitää selitellä tutuille ja tuntemattomille, häpeä saa siivet ja alkaa leviämään. Joulupöydässä kakistellaan tytön uuden poikaystävän taustasta eikä työpaikallakaan huvita kertoa että perheeseen on tullut vävy, mistä lie vuorilta.

Yksi häpeänkohde ulkomaalaisen puolison kohdalla on työttömyys, kun ei työllisty, on vätys. Olen ollut kotona yli 2 vuotta eikä kukaan varmasti ole täällä ajatellut, että sekin laiska suomalainen tuossa naapuritalossa edelleen kotona kuppaa...Suomessa tilanne on toinen ja tuet eri luokkaa kuin täällä, alkaa kiinnostaa millähän naapurin Mehmet perhettään elättää. Sosiaalinen media pullistelee tarinoita naapurissa asuvasta afrikkalaisperheestä, joka tienaa tuhansia euroja tekemättä mitään, tunteet kärjistyvät itse kullakin sillä ympäristönpaine saattaa olla murskaava.

Rasismista tuntuu olevan hyvin päinvastaisia käsityksiä, osa ulkomaalaisten puolisoista kertoo sopeutuneensa hyvin Suomeen kun taas toiset eivät halua edes kuvitella puolisoaan ahdasmieliseen maahan. Onko sittenkin niin, että lähipiirin häpeä ja yllättävät reaktiot ovat yleisempiä kun kadulla vastaantulija, joka huutelee ählämiksi tai neekeriksi? Ainakin läheisten reaktiot tallentuvat selkäytimeen loppuelämäksi, tuntematon elämään kyllästynyt huutelija unohtuu nopeasti.

Häpeää yritetään torjua myös jo ennakoimalla, tiedän vuosikausia ulkomaalaisen puolisonsa kanssa eläneitä ulkosuomalaisia, jotka kokevat olevansa Suomessa altavastaajan asemassa, puolison kulttuuria kohtaan tunnettua häpeää yritetään sivuuttaa tuomalla esiin ulkomaalaisen siipan hieno työ, pullea lompakko tai mahtisuvun voima ja asema uudessa kotimaassa. Siellä jossain sisällä nimittäin kummittelee ajatus että puolisoa ei ikinä hyväksytä.

Kirjoitukseen tulleet kommentit ja sähköpostit pistivät miettimään ja huokaamaan helpotuksesta, olen saanut elää Turkissa kuin lintukodossa ulkomaalaisena ja paikallisen puolisona, muutama viisastelija ulkomaalaispoliisissa on aika pientä kun on saanut välttyä sen suuremmilta kohtauksilta, huuteluilta, puhumattakaan lähipiirin hyökkäyksistä kummankaan kulttuuria kohtaan. Kiitos monesti sen, että on suomalainen, jonkun muun kulttuurin edustajana olisi voinut olla vaikeampaa. Joskus on varmasti herätetty ihmettelyä. Ehkä ärsytystäkin. Ihmisten kommentit ovat joskus olleet ajattelemattomia mutta pienillä töyssyillä on selvitty. Työpaikan selkäänpuukottajat, entiset ystävät ja ilkeilijät, joiden lähipiiriin on tullut ulkkis, kannattaa miettiä, kaksikin kertaa. Jokainen ei ole sosiaalipummi, lusmuilija, naistenhakkaaja, lastenraiskaaja, huijari tai muuten epäpätevä yksilö vain siksi että tulee toisesta kulttuurista.

Lue Ylen silminnäkijästä millaisia kokemuksia ulkomaalainen herätti työ- ja asuntomarkkinoilla.