maanantai 26. tammikuuta 2015

Aikamatka miehen lapsuuteen

Muistatko kun kysyit nimettömän sormen ruhjeesta silloin aikoinaan? Juu, muistan mutten muista vastausta. Se tuli tästä koulunportin pielestä kun joku rämäytti teräsportin kiinni. Tuolla betonimuureilla minä juoksentelin, tosin silloin ne tuntuivat vielä korkeammilta eikä niissä ollut takorautakoristuksia. Kaikki näyttää niin pieneltä ja kuitenkin ihan samanlaiselta. Ihan kun kellot alkasivat kohta soittaa tuttua sävelmää ja vastapäisen talon kattoterassilta pilkistäisi äidin pää.


Teimme aikamatkan miehen lapsuuteen Konyassa, moni asia oli muuttunut mutta aika moni niillä kulmilla ihan kuin ennenkin. Aikamatka alkoi jo itseasiassa nykyisen anoppilan kulmilta, jossa sijaitsee miehen entinen lukio, Konya lisesi. Sieltä siirryimme bussilla Mevlanan museon ja ydinkeskustan kulmille, ajassa hieman taaksepäin. Mies kertoi, osoitteli ja johti joukkoa, me yritimme tytön kanssa pysyä matkassa  ja yritin siirtyä miehen juttujen ja ympäristön mukana yli 20 vuoden taakse.

Mieheni asui perheensä kanssa koulua vastapäätä terassikerroksessa, äiti oli kotiäiti ja sisaruksia oli 3, joista mieheni on nuorin. Isä fillaroi  töihin ja ruokki koko kulmakunnan koirat, kotona asusteli Toby-koira ja vaihteleva määrä lintuja ja kissoja, miehelläni oli tapana kidnapata kotiinsa myös naapurien kissat.  Koulun pihalta sisarukset vilkuilivat aina kotiin, Tobyn tassut vilkkuivat parvekkeella, sillä lasten tulo tiesi leikkiä ja ulkoilua. Jos riitoihin jouduttiin niin ei tarvinnut kuin näyttää parvekkeelle, Toby syö sut!



Monikulttuurisen suhteen yksi erikoisuuksista on yhteisen menneisyyden puuttuminen. Suomalaiset pariskunnat jakavat samantyyliset koulukokemukset, teinihumalat, riparit, dingot ja eput, vappuriehat ja mökkeilyn. Meillä ripareista, vallankaappauksista ja hurjista menneisyyksistä sivutaan astetta syvempiä selvityksiä tarinoiden lomassa. Muistan 80-luvulta lämpimät kesät mökillä, piirustelut laiturilla ja Kekkosen. Uitiin, syötiin makkaraa ja katseltiin veli puolikuuta jos matkatelkkari oli yhteistyöhaluinen, voi sitä antennien vispausta.

Mies muistaa ajan ihan toisenlaisena, isä oli työtehtävissä Ankarassa ja osan aikaa koko perhe asui sukulaisissa pääkaupungissa. Mies muistaa istuneensa isänsä hartioilla, henkilökortit suussa sillä tarkastuspisteitä oli joka puolella, iltaisin isä pelasi tavlaa tädin kanssa, radiosta soitettiin arabeskia. Tädillä oli tupeerattu tukka ja minihame. Turkissa elettiin sotilasvallankaappausten aikaa, illalla oli ulkonaliikkumiskielto ja vain erikoisluvalla sai liikkua useilla alueilla. Turkki oli uutispimennossa, kaikki odottivat että jotain tapahtuu ja pian. Kiss ja Ac/Dc menivät monilta ohi.



Miehen entisten kotikulmien keskeinen paikka oli läheinen puisto, täällä syötiin mulperinmarjoja näistä puista, notkuttiin ja haettiin paikkaa puiston jengeissä, olin ihan kingi, kiipesin tuohonkin puuhun. Niin varmaan, hekotan ja tyttö perässä. Anoppini ääni kantoi kuulemma puistoon asti. En epäile. Puistossa pyörii nytkin laumoina lapsia, mustalaisia kulmien katukoirien kanssa kauppaamassa nenäliinoja ja teinijengejä kulmien alta luimistellen. Olikohan miehenikin tuollainen?

Tästä join vettä ja tuolla isä kävi rukoilemassa, jos joku sukulainen kuoli tai oli huonossa kunnossa. Puiston keskellä on pieni rukoushuone, jossa sijaitsee myös mausoleumi. Se on Sebz-i-Tebrizin eli Rumin mentorin ja opettajan hautapaikka. Rumin opettajan loppuvaiheet ovat hämärän peitossa ja mausoleumeja onkin hänelle tämän lisäksi myös Pakistanissa ja Iranissa. Miehen kotikulmien lieneen niistä vaatimattomin. Paikka on rauhallinen, koruton ja symppis. Laitamme kengät hyllyyn ja teemme pikaisen pyörähdyksen sisätiloissa, rukoilijoita on muutamia joten livahdamme ulos tytön alkaessa laulaa aaarıııı fizz fizz fizz -lastenlaulua. Mies kiireehtii ulos varmana siitä, että joku vie pian kenkämme. Tämä on Konya, kaikkea löytyy, myös kenkien varastelijoita.



Entinen kotitalo on menettänyt miehen silmissä hohtoa ja väriä, naapurissa näyttää kuulemma ihan samalta, voi olla että Ayse rouva asustelee siellä edelleen. Koulun nimi on muuttunut ja siitä on tehty Imam hatip -koulu, josta mieheni ei ole mielissään, Konyassa liikkuessa tuntuu että lähes jokainen koulu on nykyisin imaamikoulu. Kulman takana on maan vetovoimasta painunut valkoinen talo, jossa asui ainakin ennen mukava täti, saisikohan sieltä vielä kotitekoisia keksejä, pohtii mies. Puiston kulmalla on sekatavarakauppa, joka ei ole kuulemma muuttunut mihinkään. Visiitin jälkeen selviää, että kauppa on saman perheen hallussa edelleen. Tämä kauppa ei ole lähtenyt kilpailemaan mainoksilla, somella tai muilla härpäkkeillä. Täällä myydää sitä samaa kuin 20 vuotta sitten, samat hyllyt ja kirjanpito kynällä ja paperilla.



Puhelinliikkeen ikkunasta pilkottaa miehelle tuttu hahmo, ei voiko se olla Cem, lihonut ainakin kilon per vuosi viime näkemästä, huudahtaa mies. On se. Haemme turistikaupasta kavereille ja kotiin ihania taatelikarkkeja sekä parit tuliaiset, hei kuule, taisimme olla samalla luokalla? Joku huhuilee miestä, tuo tyttösi tänne, saa valita mitä haluaa kaupasta, onpa aikaa vierähtänyt. Tuonne tippui kerran variksenpoikanen, yritin pelastaa sitä tunnin, tässä kävimme usein sunnuntaisin koko perhe syömässä ja tuonne leipomoon kiikutettiin lisukkeet etli ekmekiä varten. Menneisyydestä on koottu taas monta palaa kasaan, tarinat ovat saaneet raamit, lähtisin uudelle tourneelle milloin vaan, näitä matkoja ei myydä matkatoimistoissa.

24 kommenttia:

  1. Ihanan lämminhenkinen postaus. Matkat ovat tosiaan mielekkäämpiä, jos on jokin kiinnekohta menneisyyteen. Varsinkin, jos on muuttanut pois kotipaikaltaan, niin muutokset näkyy ja tuntuu vielä enemmän, muistotkin saavat hieman nostalgisemman sävyn. Kyllä sen huomaa itsekin, kun käy lapsuuden konnuillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, niin se on, lapsuuden talot nayttavat pienemmilta, puut matalammilta ja kaikki tuntuu ihan toisenlaiselta kuin silloin.

      Poista
  2. Ihana teksti ja niin totta. Hassua, että juurikin tänään mietin Dingoa ja sitä miten yksikään niistä biiseistä ei sano Nicolle mitään, enkä pystyisi niitä ikinä kääntämään. Menneisyydestä puuttuu ne yhteiset biisit ja niiden tuomat fiilikset. Mutta onneksi on niiden tilalla monta muuta arvokasta juttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Annika, ja vaikka ne kaantaisi, niita tunnelmia ja sen ajan henkea on mahdotonta tuoda mukana tekstiin, minakaan en saa kiinni sotilasvallankaappausten ajan tunnelmista vaikka kuinka yrittaisin. Yhteinen menneisyys rakentuu naista hetkista ja juuri niista matkoista toisen kertomiin tapahtumiin :)

      Poista
  3. Tosi mielenkiintoinen postaus! Tiedätkö, vaikka olemme olleet mieheni kanssa naimisissa yli 16 vuotta, vieläkin hämmästyn joistakin hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksista. Erityisen yllättynyt olin, kun vastikään kuulin, että mies matkusteli jo 80-luvulla usein ulkomaille lentäen. Tiesin toki, että on käynyt usein Turkissa ja Syyriassakin, mutta monet Euroopan maat, joissa on käynyt jo nuorena tulivat yllätyksenä. Jotenkin tuntuu, ettei Suomessakaan lentomatkailu ollut vielä 80-luvulla läheskään niin tavallista kuin nykyisin. Täytyykin joskus muistaa kysyä miehen lapsuudesta lisää! Joskus on kertonut, kuinka äitinsä vei lapset aina "erissä" hammamiin, kun lapsia oli niin paljon, ettei voinut viedä kaikkia kerralla. Voin vain kuvitella, kuinka äiti on paimentanut vilkkaita lapsiaan hammamissa :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilla kay toisinaan samoin, luulen kertoneeni jonkun olennaisen asian menneisyydestani mutta mies onkin taysin tietamatön ja ihmeissaan, sama toisinpain, on todella mielenkiintoista kuulla toisen lapsuudesta, sen hetken ajankuva kun on poikennut Turkissa ja Suomessa monissa asioissa toisistaan. Muistan lentaneeni ensi kertaa -84, matkustimme Espanjaan lomalle eika lentomatkustelu ollut kovin yleista, muistan etta osa luokkani lapsista kavi ulkomailla noin kerran vuodessa ja tapaus oli aina iso.

      Poista
    2. Olen itse lentänyt ensimmäisen kerran vasta 90-luvun alussa, varmaankin 1994, Eilatiin Israeliin, ja muistan, että matkaa pidettiin vielä tuolloinkin tosi isona juttuna. Ehkä pienellä paikkakunnalla kaukomatkailu oli vieläkin harvinaisempaa kuin isommissa kaupungeissa? Mutta muistelen, että 90-luvun loppupuolella lentäminen oli jo aika tavallista. Ennen Eilatin matkaa olin käynyt vain Virossa, Venäjällä ja Ruotsissa.

      Poista
  4. Tosi kivasti kirjoitettu postaus ! Sai mut ajattelemaan et miten todellakin erilaista voi ihmisten elämä olla. Mun mies on mua kahdeksan vuotta nuorempi ja joskus on kertonut minkäläistä lapsuutta ja nuoruutta eli ja oon todellakin ihmetellyt miten erilaista elämää Turkissa sillon elettiin kun täällä suomessa, tuntuu et mun seittsemänkymppinen äitini eli samanlaista elämää kun mun mies.
    Mun elämään kuulu just nuo ihanat mökki kesät , velipuolikuu ja dingo.
    Mun mies taas jo 7 vuotiaana lankkasi kadulla ihmisten kenkiä et sai jotain syödäkseen ja vaikka kouluun kynän ja vihkon. Lapsuus jäi varmaan köyhyyden takia osaksi elämättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan taatusti lapsuus on jaanyt hanelta köyhyyden takia osittain valista :( Samanlaisia kohtaloita on Turkissa edelleen paljon ja elintasoerot jyllaavat. Kiitos sinulle!

      Poista
  5. Aivan ihana kirjoitus! Tuo yhteisen menneisyyden puuttuminen on niin totta, se tulee esiin niin usein. Muistan kuinka mies esitteli minulle ensi kertaa anoppilan läheiset maissipellot, joissa leikki piilosta, tenniskentän, jolla riiteli siskonsa kanssa ja metsäpolun, jolla kertoi kuinka ei koskaan halunnut muuttaa maalta kaupunkiin, saatikka nyt ulkomaille. Niin se elämä vie ja muuttuu, vaikka pieni koulubussien pysäkki on vielä siinä missä ennenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Helena, yhteisen menneisyyden puuttumisessa on hyvat ja huonot puolensa, niita menneita lapsuuden aikoja tulee kaytya eri tavalla lapi toisen kanssa, toisaalta joidenkin asioiden selittaminen ja sisaistaminen on mahdotonta ellei ole itse elanyt siina ajassa. Toisen menneisyyden kautta aukeaa iso pala paikallista historiaa ja ne luetut asiat maan historiasta tulevat eloon ihan erilailla.

      Poista
  6. Ihana ja mielenkiintoinen aikamatka, voi kuvitella miltä tuntuu kun itsekin on näyttänyt lapsuuden ja nuoruuden tuttuja paikkoja Suomessa ja yrittänyt saada toista mukaan siihen tunnelmaan. Tosin se on niin vaikeaa, paikkoihin ja asioihin liittyy niin paljon erilaisia tunnelmia ja muistoja joita on vaikeaa kuvailla sanoilla. Samantyyppistä kierrosta on tehty mieheni kotikulmilla Ankarassa, vieläkin olisi paljon mielenkiintoisia paikkoja nähtävänä. Joskus pitää jotenkin itsestäänselvänä että toisillakin olisi samanlaisia kokemuksia vaikkapa koulusta, sitten kun juttelee syvällisemmin niin toinen voi ollakin ihan äimänä miten jokin asia on Suomessa ja itse taas ihmettelee miten se on Turkissa.

    Viivi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Viivi, niin se on, etta niita tunnelmia ja sen ajanhenkea on mahdotonta monissa asioissa selittaa ja tuoda toiselle todelliseksi, varsinkin kun monet itsestaanselvyydet itselle eivat ole olleet niita Turkissa.

      Poista
  7. Petra, tämä oli ihan liikuttavan ihana postaus! KIITOS! Minä ja mieheni ollaan asuttu lapsuus viereisillä teillä. On siis tosissaankin yhteiset juuret. Ajattelen, että molempi parempi. Sinulla on selvästi halua nähdä ja arvostaa miehesi juuria, mikä on todella tärkeää kahden kulttuurin liitoissa. Tiedän siitä jotakin, sillä mieheni sisaruksilla on ulkomaalaiset puolisot ja näissäkin liitoissa kahdesta kulttuurista ja juurista on todellakin tehty rikkaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Juuri nain, molempi parempi. Kahden kulttuurin liitossa on kylla tarkeaa, etta kiinnostus molempien menneisyytta ja juuria kohtaan sailyy, se arvostus valittyy myös lapsille. Ihanaa, etta miehesi sisaruksilla on nain, kulttuurit ovat rikkaus.

      Poista
  8. Mukava postaus miehesi lapsuuteen ja nuoruuteen.Ja totta,kun on eri maasta kuin kumppani niin on asioita joita ei voi jakaa samalla tavalla kuin jos olisi samassa maassa kasvanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jael, niinpa, sita ei voi vain tokaista etta muistatko kun 80-luvulla tehtiin nain tai oli sellaista, ne asiat pitaa puolin ja toisin kertoa perusteellisesti, matka sen ajan toisen kulmille tai valokuvat ovat hyvia taydennyksia.

      Poista
  9. Olipas ihana kirjoitus :) niinkun sanottu tällaset kierrokset on ihan spesiaaleja, tästä sai itellekin ajattelemisen aihetta!

    VastaaPoista
  10. Konyassa täytyy ehdottomasti vielä vierailla, Mevlana ja kaupunki itsekin ovat kirjoitustesi myötä tulleet entistä kiinnostavammaksi.
    Mekin olemme tehneet Izmirissä nostalgisen kiertokäynnin mieheni lapsuuden maisemissa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen, Konya on ihan oma maailmansa, siella on hyvaa ruokaa ja mielenkiintoista nahtavaa!

      Poista
  11. Ihana postaus, kiitos kun kuvailit kaiken niin tarkasti :)

    Katseltiin joskus mustavalkoisia valokuvia miehen lapsuudesta 90-luvun alusta ja näytti tosi köyhältä, kuin jostain Suomen 50-luvulta. On kiehtovaa ajatella, miten kaukana toisistamme vartuimme ja miten erilaisissa ympäristöissä, tietämättä toisistamme ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan, vaikka olemmekin vain muutamaa kuukautta vaille samanikäisiä. Miten mummon maalaiskylässä mies ja iso serkkulauma kesällä makoilivat jalkapallokentän ruohikolla ja kuuntelivat haapojen havinaa, joka kuulosti mereltä. Nykyään kylässä asuu miltei pelkästään mustalaisia ja kenttä on rapistunut miltei olemattomiin. Miten joinakin jouluina oli niin köyhää, että saivat vain kynttilöitä lahjaksi (kun me taas saatiin vaikka millaiset lelukasat). Oli mustavalko-tv ja kaksi kanavaa, toinen näkyi aamulla ja toinen illalla.

    Mielenkiintoisia asioita on riittämiin, aina tuntuu oppivan toisesta jotain uutta. Omia arvojakin on joskus vaikea saada oikein ymmärretyksi, kuten esim. suomalaisen talven kauneus (täällä ei oikein arvosteta talvea ja kylmyyttä). Olen huomannut, että Suomessa on oppinut arvostamaan vaatimattomia asioita luontoon ja ravintoon nähden, luonto kun ei siellä anna niin runsaskätisesti kuin täällä. Esimerkiksi eilen oli jo niin lämmin auringonpaiste että minulle se oli miltei kuuma toukokuun aurinko, kun taas miehelle kylmä lopputalven sää.

    T. Laura Bulgariasta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura kommentistasi!
      Juuri nain, meidan nuoruudet erosivat aika monissa suhteissa myös toisistaan, toisaalta teinien kikkailut ja nuoruuden haaveet ovat olleet samantyylisia. Turkissa on ollut poliittisesti hyvin epavaakaata kun Suomi on porskuttanut kovaa vauhtia eteenpain, tietysti se epavarmuus on vaikuttanut ihmisten arkeen. Taalla sita on tajunnut etta Suomessa on varaa nauttia ja ihastella talven kauneutta, lampimista kodeista, aika monissa muissa maissa talviset kelit tietavat liian suuria kuluja, vaarallisia tilanteita ja ongelmia.

      Mukavaa kevaan odotusta Bulgariaan!

      Poista
  12. Ihana postaus💖 Mä olen miettinyt tätä asiaa monesti toisinpäin, eli miten on mahdollista, että ymmärretään toisiamme puhumattakin, ollaan toisillemme niin läheisiä vaikka lapsuutemme ja nuoruutemme kasvuympäristö on ollut täysin erilainen. Toinen on kasvanut Suomessa, toinen Italiassa. Musta ihmeellistä.

    VastaaPoista

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!