Asema velvoittaa

Kirjoitin aiemmin kuinka turkkilainen kertoo lenkkarein kuka on. Toki omaa asemaa pönkitetään ja tuodaan julki muillakin tavoin, alussa puolihuolimattomat virkkeet ja lisäykset menevät helposti ohi mutta ajan kanssa paikallisia oppii lukemaan rivien välistä, kuka haluaa kertoa mitäkin, olen paljasjalkainen paikkakuntalainen, omistamme sitä ja tätä, teemme ostoksemme tuolla, et kai vaan käy siellä?

Moni suomalainen hyppisi ilosta jos pääsisi turkkilaisten ulottuvilla oleville hedelmä-ja vihannesapajoille, eikö? Suomalaiset kansoittavat paikallisia muikkumarkkinoita ja myyjäisiä mielellään, turkkilainen parempi väki taas käy mieluummin suurten ketjujen marketeissa, ei aina vain siksi että se olisi helpompaa tai laatu parempaa vaan siksi että niin kuuluu tehdä. Poikkeuksena ovat luomumarkkinat ja hienompien asuinalueiden markkinat, jos aina nekään. Törmäsin eilen naapuriini, joka kantoi markettikasseja kotiin, me taas olimme tytön kanssa tehneet täyskäännöksen markkinoille menossa sateen vuoksi, päivittelin tätä sillä olisin halunnut tutkia kalavalikoimaa. Naapuri suositteli omaa kalakauppaansa ja lisäsi painokkaasti ettei käy markkinoilla, tietenkään. Markkinoilla käynti mielletään Turkissa maalaistouhuksi, se on mennyttä aikaa ja sitä aikaa kun isoja marketteja ei vielä ollut.

Kun muutimme Izmiriin, sateli neuvoja mistä kannattaa ostaa kala tai leipä, leipä tulisi ostaa korttelikauppiaalta, koska hän on sitä kaupannut ainakin 30 vuotta samassa puljussaan, joku taas tietää kertoa Herra Mehmetistä, jonka yhtä pitkään on myynyt kalaa ja on tunnettu laadustaan, muihin ei kannata edes vilkaista. Pienet puljut menestyvät Turkissa edelleen juurikin vankkumattoman asiakaskunnan ansiosta, naapurin kalakauppaan on monta kilometriä  ja lähempänä tarjolla olisi monen monta liikettä mutta perhe on ostanut kalansa samasta paikasta jo useammassa sukupolvessa, siitä ei lipsuta. Tunnen aina tekeväni suurempaakin syntiä ostaessani leipää muualta kuin vastapäisestä leipäpuljusta, asettelen patonkia tai leipäkaupan pussia rattaiden alimmaiseksi, olo on kuin olisi käynyt omenavarkaissa.

Turkkilainen tekee politiikkaa valitessaan suklaapatukkaa. Täällä eri firmojen omistussuhteet ovat kimurantteja ja johtavat usein jopa politiikan korkeimmille palleille tai ainakin suuriin vaikuttajiin. Yleinen kahvipöytä keskustelun aihe on että kuka suosii mitäkin merkkiä, yksi ei anna penniäkään tietylle merkille, sillä hän tekee selväksi vastustavansa ostokäyttäytymisellään tiettyä ajatusmaailmaa ja puoluetta, mieluummin jää maidot hyllyyn, ellei muuta ole tarjolla. Entisellä työpaikalla tässä asiassa jakauduttiin useampiin leireihin, yksi vastusti jyrkästi tietyn merkin valmisteita, toinen ei voinut vähempää välittää vaan tunnusti rehellisesti suosivansa halvinta kun kolmas taas mussutti merkittävä ilme naamallaan juurikin merkin tuotteita.

Suomalaisena tykkään kävellä ja kannatan hyötyliikuntaa, paikallisilta ei yleensä heru ymmärrystä. Läheisen taksiaseman miehet eivät ole vielä tottuneet, että jolkottelen useita kertoja päivässä sinne tänne, tunnen kun katseet porautuvat selkään ihmetellen mihin se taas juoksee, eikö se juuri tullut toisesta suunnasta? Jalkaudun mielelläni lähikauppaan enkä jaksa roikkua parvekkeella karjumassa kauppiaalle listaa, joilla täyttäisi korini joka tarvitsisi vain nostaa narun varassa ylös. Hienot naiset eivät hikoile ja rasita itseään turhaan poukkoilemalla ympäriinsä päättömästi kuulostaa lauseelta suoraan hyvien vaimojen ohjekirjasta vuodelta 1945, Turkissa sitä sääntöä vaalitaan melko laajalti edelleen. Muistan edelleen entisen työkaverin ilmeen kun hän kurvasi taksilla työpaikan edestä aamuin illoin muutaman hassun kadunkulman kotimatkan ja minä raahustin puuskuttaen mäkeä ylös kesät talvet, siihen hetkeen tiivistyi aina joku hyvin olennainen ero turkkilaisuuden ja suomalaisuuden välillä. Suomalainen näytti itselleen että varmasti en maksa taksista vaikka olisi millainen keli kun taas turkkilainen näytti muille kuka on, asema velvoittaa.