Kuinka turkin kieli opitaan

Tätä postausta on pyydetty ja nyt sain siihen intoa kun vihreätniityt kertoi iirinkielestä. Turkin kieli on vaikea kieli, siinä on tosin yhtäläisyyksiä suomenkielen kanssa, joka saattaa helpottaa sen oppimista meille suomalaisille. Turkin kieli lausutaan melkein kuten se kirjoitetaan, suomenkielen tavoin kielessä on paljon liitteitä ja vokaalisointu. Se on maan virallinen kieli ja vähemmistökieli 35 muussa maassa, kuten monissa Ottomaanivallan aikaisissa maissa. Turkin kielellä on myös tärkeä asema yhteisöissä, joita on syntynyt turkkilaisten muuttaessa mm. Saksaan. Turkissa järjestetään vuosittain Turkin kielen olympialaiset, joihin ottaa osaa nuoria sadoista maista, Suomi on myös ollut osallistujien joukossa.

Jos nyt saapuisin ensi kertaa Turkkiin pidemmäksi aikaa, menisin ensimmäiseksi kielikurssille, ikävä kyllä aikoinaan saapuessani ensin ei ollut ikinä aikaa, sitten oli muita tekosyitä ja nyt se tuntuu melkein turhalta. Opasaikoina työskentelin pienissä kohteissa, joissa oli pakko oppia heti kielen alkeet, monissa  hotelleissa omistajat eivät osanneet sanaakaan englantia, niinpä alussa matkailijoiden ongelmia ratkottiin sanakirjan kanssa, mikä on ilmastointilaite, sähkökatkos tai aamiaispaketti, lyhyt matkailijan oppimäärä tuli opittua nopeasti. Sen sijaan suurin osa lomakeskuksissa työskentelevistä hallitsee englannin, ainakin välttävästi, joten kielikurssille ilmoittautuminen vain jäi, englannillakin kun pärjäsi.

Mieheni kanssa olemme puhuneet turkkia alusta asti ja hänen kanssaan olen oppinut ehkä eniten, hän on jaksanut selittää ja vääntää rautalangasta. Muutto Ankaraan oli myös käännekohta kielenoppimisessa, sillä Ankarassa englannilla ei pärjää, ei niin missään. Kun aloitin työt kaupungissa, jouduin alussa pinnistelemään ja huomasin toisinaan olevani ihan puhki päivän päätteeksi, uuden työn oppimisen lisäksi kielitaito oli koetuksella ja uutta piti oppia joka päivä, oli myös ylitettävä kynnys ja alettava käyttää kieltä aktiivisesti puhelimessa, ihmisten kanssa, kaupassa ja uusien naapureiden ja tuttavien kanssa. Onneksi turkkilaiset ovat usein armollisia ulkomaalaisille ja yrittävät ymmärtää kielen kanssa takeltelua, koen ainakin itse saaneeni aina paljon positiivista palautetta paikallisilta.

 

Usein keskustelu marketissa, rappukäytävässä tai leikkipuistossa saattaa alkaa turkinkieleni kehumisesta, puhuttepa te hyvin turkkia, olette nähtävästi sopeutunut tänne hyvin! Tehän puhutte kauniimmin kun me ja niin kohteliaasti, kertovat turkkilaiset. Paikalliset suitsuttavat mielellään ulkomaalaista, vaikka kielioppi on edelleen vähän vinksinvonksin ja äänteetkin toisinaan vain sinnepäin, kieli on avain turkkilaiseen kulttuuriin ja heidän sydämiin. Yleisesti ottaen turkkilaisten vieraiden kielten osaaminen on aika heikkoa, valtionkouluissa vieraankielen opetus alkaa alakoulussa, yleensä se on englanninkieli, monissa yksityisissä kouluissa opetellaan kahta vierasta kieltä jo alakoulusta asti. Erot koulujen välillä ovat melkoisia sillä opettajien taso vaihtelee. Moni ottaa lisäopetusta koulun jälkeen ja usein se onkin tarpeen.

Turkin kaupungeissa on useita tahoja, jotka järjestävät kielikursseja, hinnat vaihtelevat, joskus on tarjolla myös valtion maksuttomia kielikursseja. Ennen kielen hallintaa säilyy mukavan välimatkan päässä turkkilaisen yhteiskunnan ongelmista, kuten kassajonossa venäläisiä naisia sadattelevan jutuista, poliitikkojen hiuksia nostattavista kommenteista, vanhan kansan puuduttavasta arvomaailmasta ja kieltä ymmärtämättömän ulkomaalaisen arvostelusta. Vaikka kielen oppiminen on työlästä niin kyllä se kannattaa, sen oppimisen jälkeen olet osa paikallista yhteisöä, sinulle jaetaan perhesalaisuuksia, naapurit iloja ja surujaan, työpaikalla oletetaan sinunkin olevan perillä tv-sarjojen juonenkäänteistä ja uskalletaan pyytää mukaan drinkille. Sen kautta pääsee asemaan, jolloin kassajonossa voi sanoa että anteeksi rouva, jos puhuitte minusta, en ole venäläinen ja me monet ulkomaalaiset muuten osaamme turkkia, mukavaa päivänjatkoa.

Koska en ole kieltä opiskellut, vaan oppinut sen käytännön ja kantapään kautta, on kieliopissani puutteita, tulevaisuudessa tytön turkinkielen läksyjen avustus jää siis automaattisesti baballe. Arjessa kieliopin puute ei haittaa vaikka kyllähän sen täydellisestä hallinnasta olisi apua. Sen verran olen nähnyt vaivaa päivittäisen pinnistelyn ja kaduilla näkemieni sanojen mieleen painamisen lisäksi että olen opiskellut itsekseni Bremerin Opi Turkkia kirjan, sarjojen seuraaminen telkkarista on ollut myös hyödyllistä, erityisesti helpot turkkilaiset perhesarjat sekä jenkkisarjoja esittävä CNBC-e -kanava, joka poikkeuksellisesti tekstittää ohjelmistonsa, toimivat kielen oppimisen tukena. Turkinkieli on paljon muutakin kuin kirjasta opittu kielioppi ja sanajonot, tiiviissä sosiaalisessa verkostossa fraasit ja erilaiset toivotukset ovat äärimmäisen tärkeitä, on hyvä oppia missä menee raja teyzen ( täti) ja ablan ( isosisko) välillä, kuka on dede ( isoisä), kuka amça ( setä) ja kuka abi (isoveli), ne kun ovat päivittäisessä käytössä tuttujen ja tuntemattomien kesken. Mitä toivotetaan kauppiaalle, entä talonmiehelle, vanhemmille ihmisille, pitää muistaa naapureiden ja työtovereiden ja heidän perheiden terveydentila ja asialliset toivotukset, täällä ollaan herroja ja rouvia eikä kassaneiti koskaan sinuttele, tittelit ovat tärkeitä. Turkinkielen myötä opitaan yhteiskunnan jännitteitä, arvoasteikkoa ja kunnioituksen suuntaa.

 

Turkinkieli pitää sisällään paljon kaunista korupuhetta, joka kutoo yhteen lähiyhteisön, parvekkeella notkuvaa naapuria, toista lapsen kanssa vastaantulevaa tai muita koiranulkoiluttajia ei yleensä ohiteta ilman jotain pientä sanottavaa. Itselleni turkinkielen antoisin puoli on aina ollut juurikin kauniit sanat, ne piristävät harmaimmankin päivän, minusta on kivempi tehdä ostoksia kuulumisten lomassa, notkua leikkipuistossa jutustellen ja vaihtaa muutama tutuksi tullut fraasi lääkärin, leipäkauppiaan ja naapurin kanssa, tuntuisi aika ikävältä hoitaa asioita hiljaisuuden vallitessa. Kun paikallinen menettää malttinsa, taipuu kieli korvia kuumottavaksi kiroiluksi, kiroilee kuin turkkilainen on siis ihan osuva sanonta. Turkkilaisille kieli kertoo paljon puhujan kotipaikasta ja yhteiskuntaluokasta, erityisesti maan itäosan murre on vahva, täällä lännessä taas on oma murreryhmänsä, jonka huomaa parhaiten pienten kaupunkien ja kylien asukkaiden puheessa.Vahvaa murretta puhuvan puheen kanssa joudun todenteolla pinnistelemään ymmärtääkseni, vanhemmilla ihmisillä on myös minulle täysin tuntemattomia ilmaisuja ja sanoja, joita käytetään vain tietyssä kaupungissa tai tietyllä alueella. Maan kermalla ja erityisesti naisilla taas on tarve erottua nousevalla intonaatiolla, joka sattuu korvaan erityisesti kahviloissa, joissa raha haisee.

Jos minulta kysytään, niin turkinkielen taitaminen on pakollista, jos maahan aikoo jäädä, monissa työpaikoissa ja piireissä pärjää pitkälle englanninkielelläkin mutta ilman paikallisen kielen hallintaa jää helposti jonon hännille, ei pysty puolustamaan itseään eikä voi hoitaa omia asioitaan itsenäisesti. Mitä ohi ajavien autojen kovaäänisistä kuulutetaan? Mitä mainos- ja vaalimainoksissa luvataan? Miksi pääministeri karjuu tuhatpäiselle yleisölle päivästä toiseen? Turkkilainen yhteiskunta ei huomioi ulkomaalaisia vaan olettaa heidän osaavan kieltä. Kansalaisuushakemuksen takia kielitaito on oltava, suurimmissa osissa työpaikkaa vaadittava ja ihan tavallisten virastoasioiden hoidossakin suotavaa, ellei halua aina jotakuta avuksi. Kun ulkomaalainen astuu markettiin, saattaa kassaneiti karjaista kaupan takaosaan, täällä on ulkomaalainen! Paniikki leviää englantia taitamattomissa marketin työntekijöissä ja voi sitä pällistelyn määrää, kun kassalla selviää että ulkkis puhuu turkkia, pyyhitään hikeä otsalta. On turkkilaisia, jotka haluavat harjoittaa vieraankielen taitoaan ulkomaalaisen kanssa mutta eniten on kuitenkin kansalaisia, joille ulkomaankieltä puhuva ulkkis on vaan ulkkis ja jopa hieman pelottava, kannattaa muistaa että vakoilu- ja salaliittoteoriat elävät kansan syvissä riveissä vahvana. Paikallisille turkinkielen hallinta on laskeutumista heidän tasolleen, osaksi paikallista yhteiskuntaa ja elämänmenoa.

Kuvat on napsittu pari päivää Turkin tasavallan 90.vuotispäivän jälkeen, en ole koskaan nähnyt niin paljon ja niin suuria Atatürk-lippuja kuin tänä vuonna, siellä ne liehuvat edelleen suurin osa, kotien ja työpaikkojen parvekkeilla.