Turkkilaisen small-talkin alkeet

Sivistyssanakirja kertoo small talkin olevan kohteliaan sävyistä, kevyen pinnallista jutustelua. Turkkilaiset hallitsevat tämän hyvin, arki on täynnä tilanteita, joissa ventovieraisiinkin otetaan kontaktia asianmukaisilla fraaseilla tai sananparrella, joka osoittaa toisen huomioimista. Suomesta Turkkiin tulija on kielimuurin lisäksi myös jutustelumuurin edessä, sillä erilaiset toivotukset, kyselyt ja huomionosoitukset ovat iso osa paikallista keskustelukulttuuria. Ilman niiden hallitsemista suomalainen jää ulkopuoliseksi ja mielletään tietyn ajan jälkeen moukaksi ellei ota opikseen. Olen itse mokannut miljoonasti, nähnyt suurimman osan suomalaisista sopeutuvan jutusteluun mutta myös törmännyt uskomattomiin moukkiin.


Turkkilainen on kova kyselemään ja haluaa pitää keskustelua yllä, pitkät hiljaiset tauot ovat vaivaannuttavia ja paikallinen kyselee mielellään tuntemattomaltakin yhtä ja toista. Vieraan ja erityisesti ulkomaalaisen elämästä, tavoista ja ajatuksista on kohteliasta kysellä, jos tilanteessa on vaikkapa vain yksi kielitaitoinen, on hänen tehtävä kysellä ja kertoa muullekin seurueella ulkomaalaisen ajatuksia. Kyläily tarkoittaa vilkasta puheensorinaa, tuolit asetellaan niin, että jokainen näkee toiset ja on mukana keskusteluringissä, vierailu alkaa aina samoin rituaalein eli jokaiselta kysytään kuulumiset, vanhempien sukulaisten kunto ja terveys, lasten kouluasiat ja mahdolliset kihlat, häät ja lisääntymiset, sen jälkeen siirrytään muihin asioihin, kuten perinteiseen ei-tarvitse-meidän-takia-vaivaantua-no-mutta-onpa-ayşe-tehnyt-mahtavaa-börekiä. No olkoon menneksi, vielä lasillinen teetä.

 

Aamulla matkalla puistoon tyttö käy keskusteluja eri parvekkeille matkan varrella, tädit ja sedät parvekkeilta kyselevät mihin neiti on matkalla ja toivottelevat hauskoja leikkihetkiä. Itse jään näissä keskusteluissa sivuosaan, sillä lapsi on ykkönen ja turkkilaisittain tasavertainen keskustelukumppani. Turkkilaisittan yksi moukkamaisuuden piirre on lasten huomiotta jättäminen, heidän kuulumiset kysytään ensin, muistetaan herkuilla, sipaistaan hiuksia tai poskea ja lausutaan muutama kaunis sana. Jos kuljet lapsen kanssa kaupungilla, on tapana usein tervehtiä toista äitiä tai isää lapsen kanssa, hyvin yleistä on myös pyytää omaa lasta vilkuttamaan toiselle samanikäiselle 'isosiskolle' tai 'sisarelle', kuten paikalliset sanovat. Aikuiset puhuvat pienestä asti lapsensa suulla ja ohjailevat heitä kohti jutustelun aakkosia.

Torin munamyyjän luona samaan aikaan ostoksilla oleva rouva muistuttaa tarkistamaan, että kaikki munat ovat ehjiä, sama rouva huutelee väkijoukon yli seuraavassa mutkassa suositustaan loistavasta limppukauppiaasta. Kaupassa tuntematon herrasmies kysyy kassalla, että huomasinhan päivän broileritarjouksen, laittakaa vaikka pakkaseen hyvä rouva, kun on niin edullista. Turkkilaiset eivät kainostele tuntemattomien kanssa vaan tulevat reippaasti kertomaan kengänpohjaan tarttuneesta vessapaperinpalasta tai hameen takamuksen kohdalla olevasta läikästä, kiitos vaan, niin on selvitty monesta nolosta tilanteesta.


Turkkilainen keskustelu on rönsyilevää ja suomalaisen on syytä oppia ottamaan iisisti kun neuvoja, näkökantoja ja mielipiteitä satelee, se kuuluu paikalliseen kulttuuriin eikä siitä kannata ottaa herkästi nokkiinsa. Itse koen että suomalaisissa keskusteluissa on useasti tarkoituksena teroittaa omaa mielipidettä, vastakkainen ajatus tulee puhua suohon. Turkissa taas erilaiset ajatukset saavat usein keskusteluun vain enemmin puhtia, mielenkiintoista, miksi ajattelet niin? Niinkö Suomessa tehdään, kerro lisää! Keskusteluissa desibelit paukkuvat ja keskeyttäminenkin on hyvin tavallista kun innostutaan. Monissa oppaissa kehotetaan välttämään keskustelua politiikasta ja uskonnosta, ainakin omalle kohdalle on sattunut kaikenikäisiä paikallisia, jotka itse johdattelevat keskustelun juurikin näihin aiheisiin. Kunhan muistaa kunnioituksen ja etenee näissä aiheissa tuomitsematta. Vaalipäivänä turkkilaiset suorastaan puhkuvat intoa tarjoutuneesta tilaisuudesta, heti aamusta asti voi aloittaa vilkkaan sananvaihdon ehdokkaista ja maan tulevaisuudesta, mikäs sen parempaa.


Pienien toimistojen, markettien ja kampaamoiden edustalla on lähes aina pöytä ja pari tuolia, joskus tuolit on kannettu tien reunaan asti, jotta ollaan lähempänä ihmisiä. Työntekijät istuskelevat luppoaikana ulkona voidakseen jutustella naapurikauppiaan ja kadulla kulkijoiden kanssa. Kaikki paikalliset eivät tietenkään ole yltiösosiaalisia pulisijoita, nyökyttelyt, toivotukset ja fraasit sen sijaan ovat hallussa ujoimmillakin turkkilaisilla.


Turkissa olen oppinut reippaaksi pulisijaksi, menen kysymään puutarhaansa parturoivalta mieheltä kukan nimeä, josta seuraa mielenkiintoinen keskustelu kukan nuppujen käytöstä teehen, olen turkkilaisen rasittava tankkaaja kaupassa ja latelen fraaseja joskus niin, että nolottaa. Sisäsyntyinen pulisija en ole vaan kaikki on opettelun tulosta. Monilla turkkilaisilla on pakottava tarve sanoa jotain ohittaessaan kadunlakaisijan tai kissoja ruokkivan mummelin, vähintä on toivottaa työniloa tai päivitellä hyväsydämisyyttä, toisilla pulinamuurit aukeavat ja juttua riittää roskaavasta nuorisosta tai eläintenvihaajista. Jotain pitää sanoa, ottaa osaa ja ilmoittaa olemassaolostaan, vaikeneminen ei ole Turkissa kultaa, hopeaa eikä edes pronssia vaan omituista, suunsa aukaisemalla ollaan olemassa.

Voitte ehkä arvata millainen pulina, pörinä ja kaaos vallitsee tarhalaisten hakuaikaan aulassa? Pölyn laskeduttua ja kiireisen ekan tarhaviikon jälkeen luvassa kuulumisia tarhan aloituksesta Turkissa.