Vuosi Izmirissä ja hengissä

Tasan vuosi sitten muuttokuorma matkasi Ankarasta kohti Izmiriä. Yön tunteina matkalla kentältä uuteen kotiin tuoksui meri ja jasmiini, ihmisiä parveili rantabulevardeilla ja ravintolat ulottuivat kadunreunuksille asti. Olo oli kerrassaan epätodellinen. Syyskuun tokana heräsimme kaaoksen keskelle, oven takana kolkutteli puhelinlaitoksen mies ja hälytysjärjestelmän asentajat. Laatikko toisensa jälkeen tyhjentyi viikon aikana, tavarat löysivat paikkansa, samoin kuin talon väkikin tulevan vuoden aikana uusissa ympyröissä.

Lähtö Ankarasta oli tavallaan hyppy tuntemattomaan. Kaikki aloitettiin nollasta, mies joutui kieltäytymään Ankarassa viime hetken hyvästä työtarjouksesta, päätös oli tehty eikä takaisin enää käännytty. Izmir valloitti meidät avoimella ilmapiirillä, kaupungin panostamisella asukkaiden viihtyvyyteen, letkeällä egeanalueen meiningillä ja pitkään jatkuvalla kesällä. Niin ja hyvällä ruualla. Miten kukkivien puiden ja pensaiden tuoksua, kaskaiden siritystä ja sinistä merta olikaan ikävöity.

Työmaailman hälläväliä meno oli ikävä yllätys, mies vaihtoi vuoden aikana useamman kerran työpaikkaa, nyt vuoden jälkeen voidaan ehkä huokaista ja toivoa että omannäköinen työpaikka, jossa on asiat kohdillaan löytyi. Ihan helpolla se ei käynyt. Ankarassa työpaikoilla lakien seuraaminen on tiukempaa, työajat ja palkka ovat parempia, askel kohti rannikkoa tiesi paluuta lähemmäs vanhaa tuttua, onneksi ei kuitenkaan sesonkimaailmaan turistialueille.


Ulkomaalaisuus ei ollutkaan enää Ankaran tavoin iso juttu, Karşıyakan alue on pullollaan kaksikielisiä lapsia ja ulkomaalaisia puolisoita, naisia ja miehiä. Taustoja ja kieltä kysellään ohimennen kiinnostuneina eikä kukaan vilkaise edes kahdesti. Paikalliset ovat avoimia mutta hienotunteisia, kukaan ei ole tullut ropaamaan ulkomaalaisen ostoskoria tai jäänyt tuijottelemaan suu auki kadulla vastaantulevaa ulkomaanelävää. Ihan tyhmiäkään ei ole kyselty kuten olenko saapunut maahan paremman elintason toivossa eikä päivitelty monikulttuuristen liittojen lähes varmaa epäonnistumista. Lörpöttelemään tunnun jäävän jatkuvasti ja erittäin mielelläni, izmiriläiset ovat kivoja. Ulkomaalaisen on helppoa asua täällä, englanninkielentaito palveluammateissa on huomattavasti parempi kuin Turkin monilla muilla alueilla ja kaupungin mielenkiintoinen historia on pullollaan kansoja monilta mailta. Tänne on tultu kautta vuosituhansien kaukaa.

Ankarassa totuin puhumaan turkkia melko kohteliaalla otteella, Izmirissä useampi paikallinen onkin kehunut kuinka kaunista ja kohteliasta turkkia puhunkaan, parempaa kuin me itse huudahti markkinamies viime viikolla! Juu, Ankara opettaa. Anatolian alueella ollaan vanhoillisempia ja aina se ei ole huono asia, bussissa kaikki alle 65v. miehet hyppäävät penkistä ylös luovuttaakseen paikan naisille tai vanhuksille, Izmirissä osa nuorisosta röhnöttää bussinpenkissä kuulokkeet korvilla täysin tietämättömänä muista ihmisistä. Viime viikolla marketissa meinasin jäädä ostoskärryjen alle, nuorisolauman rynniessä kaljaostoksineen kassalle, ei koskaan Ankarassa. Izmiriläisillä on kadehdittava taito nauttia elosta, kahvila- ja ravintolakulttuuri on täällä voimissaan. Nuoret kuhertelevat avoimesti puistoissa, kaikenikäiset saapuvat ranta-alueille viikonloppuna mukanaan muutama olut ja kaupungin puistojen ravintoloissa käydään perjantaiviinillä. Sanoinko jo että ei koskaan Ankarassa? Kaikella on puolensa ja puolensa.


Samat vaateketjut ja putiikit kuin muualla maassa mutta Izmiriläisten tyyli on yleisesti ottaen minimalistinen ja rento. Naisten kesähepeneiden helmat ovat lyhyet, aurinkolasit isot ja sandaalit koristeelliset tai kullanväriset, turkittarien tyyliin naiset kantavat kilot ja helmat aina yhtä ylpeinä. Ainakin omaan silmään paikalliset naiset ovat tyylikkäitä ja miehet rentoja shortseissaan. Ankarassa shortsit tekivät katukuvaan tuloaan muutama vuosi sitten, Izmirissä kukaan ei kulje pitkissä lahkeissa. Täällä ollaan värikkäitä, naisellisia ja välimerellisen tyylikkäitä, huolettomalla otteella. Miehillä on mahaa ja naisilla lanteita aika paljon enemmin kuin keskiverto anatolian asukkaalla.

Izmirin monipuolisuus on positiivista, samaan aikaan moderni ja perinteitä vaaliva. Vahva kansallisuustuntoisuus leimaa kaupunkilaisia, Atatürkin yhdistys pystyttää kojunsa joka keskiviikko markkinapaikalle, juhlapäivinä Turkin lippuja liehuu lähes joka parvekkeella ja tavallisten juhlapäivien lisäksi juhlitaan paikallisia taisteluiden muistopäiviä kuten 9. syyskuuta ilotulittein ja riehakkain menoin. Kaupunkien eri alueet poikkeavat toisistaan, huvittaako tänään kuljeskella Alşançakin värikkäillä kujilla vai ihastella Konakin puolen vanhoja upeita rakennuksia? Nauttia Bostanlin rannan ulkoilma-alueesta ja fillaroida, istahtaa kahville kaupungin rantaravintolaan? Sukeltaa Karşıyakan vilkkaalle kävelykujalle ja seota ostoksista? Basaariin, rannalle ravintolaan, museoihin, näköalapaikoille, hengailla muiden seassa bulevardeilla?  Lenkille, fillaroimaan? Vaihtoehtoja on rajattomasti.

Izmir on edelleen yhtä huumaava kuin se alussa tuntuikin. Rehellisesti, en haluaisi asua missään muualla Turkissa kuin täällä. Matkustaa haluaisin moneenkin paikkaan mutta asumista en miettisi hetkeäkään muualla. Izmir on paljon liberaalimpi, kauniimpi ja monipuolisempi kuin osasin odottaa. Liikkuminen Izmirissä on helppoa, ruuhkia on 4 miljoonan kaupungiksi edelleen vähän, ihmiset ovat samanhenkisiä, Karşıyakan kaupunki saa läjän ruusuja lukemattomista puistoista, ulkoilma-alueista, kaupungin edullisista ravintoloista ja kahviloista, kiinnostuksesta katueläimiin ja hyvistä julkisista yhteyksistä. Izmir on vuoden aikana ehtinyt vakuuttaa koko perheen vaikka muutama kinkkinenkin hetki on koettu, kesän helteet eivät pyörryttäneet ja viime talvi tuntui Ankara jälkeen syksyn jatkumolta. Jatketaan Izmiriin tutustumista, kaupungilla on taatusti vielä monta ässää hihassa. Suosittelen lämpimästi tutuille ja tuntemattomille.