Turkkilaisen small-talkin alkeet

Sivistyssanakirja kertoo small talkin olevan kohteliaan sävyistä, kevyen pinnallista jutustelua. Turkkilaiset hallitsevat tämän hyvin, arki on täynnä tilanteita, joissa ventovieraisiinkin otetaan kontaktia asianmukaisilla fraaseilla tai sananparrella, joka osoittaa toisen huomioimista. Suomesta Turkkiin tulija on kielimuurin lisäksi myös jutustelumuurin edessä, sillä erilaiset toivotukset, kyselyt ja huomionosoitukset ovat iso osa paikallista keskustelukulttuuria. Ilman niiden hallitsemista suomalainen jää ulkopuoliseksi ja mielletään tietyn ajan jälkeen moukaksi ellei ota opikseen. Olen itse mokannut miljoonasti, nähnyt suurimman osan suomalaisista sopeutuvan jutusteluun mutta myös törmännyt uskomattomiin moukkiin.


Turkkilainen on kova kyselemään ja haluaa pitää keskustelua yllä, pitkät hiljaiset tauot ovat vaivaannuttavia ja paikallinen kyselee mielellään tuntemattomaltakin yhtä ja toista. Vieraan ja erityisesti ulkomaalaisen elämästä, tavoista ja ajatuksista on kohteliasta kysellä, jos tilanteessa on vaikkapa vain yksi kielitaitoinen, on hänen tehtävä kysellä ja kertoa muullekin seurueella ulkomaalaisen ajatuksia. Kyläily tarkoittaa vilkasta puheensorinaa, tuolit asetellaan niin, että jokainen näkee toiset ja on mukana keskusteluringissä, vierailu alkaa aina samoin rituaalein eli jokaiselta kysytään kuulumiset, vanhempien sukulaisten kunto ja terveys, lasten kouluasiat ja mahdolliset kihlat, häät ja lisääntymiset, sen jälkeen siirrytään muihin asioihin, kuten perinteiseen ei-tarvitse-meidän-takia-vaivaantua-no-mutta-onpa-ayşe-tehnyt-mahtavaa-börekiä. No olkoon menneksi, vielä lasillinen teetä.


Aamulla matkalla puistoon tyttö käy keskusteluja eri parvekkeille matkan varrella, tädit ja sedät parvekkeilta kyselevät mihin neiti on matkalla ja toivottelevat hauskoja leikkihetkiä. Itse jään näissä keskusteluissa sivuosaan, sillä lapsi on ykkönen ja turkkilaisittain tasavertainen keskustelukumppani. Turkkilaisittan yksi moukkamaisuuden piirre on lasten huomiotta jättäminen, heidän kuulumiset kysytään ensin, muistetaan herkuilla, sipaistaan hiuksia tai poskea ja lausutaan muutama kaunis sana. Jos kuljet lapsen kanssa kaupungilla, on tapana usein tervehtiä toista äitiä tai isää lapsen kanssa, hyvin yleistä on myös pyytää omaa lasta vilkuttamaan toiselle samanikäiselle 'isosiskolle' tai 'sisarelle', kuten paikalliset sanovat. Aikuiset puhuvat pienestä asti lapsensa suulla ja ohjailevat heitä kohti jutustelun aakkosia.

Torin munamyyjän luona samaan aikaan ostoksilla oleva rouva muistuttaa tarkistamaan, että kaikki munat ovat ehjiä, sama rouva huutelee väkijoukon yli seuraavassa mutkassa suositustaan loistavasta limppukauppiaasta. Kaupassa tuntematon herrasmies kysyy kassalla, että huomasinhan päivän broileritarjouksen, laittakaa vaikka pakkaseen hyvä rouva, kun on niin edullista. Turkkilaiset eivät kainostele tuntemattomien kanssa vaan tulevat reippaasti kertomaan kengänpohjaan tarttuneesta vessapaperinpalasta tai hameen takamuksen kohdalla olevasta läikästä, kiitos vaan, niin on selvitty monesta nolosta tilanteesta.


Turkkilainen keskustelu on rönsyilevää ja suomalaisen on syytä oppia ottamaan iisisti kun neuvoja, näkökantoja ja mielipiteitä satelee, se kuuluu paikalliseen kulttuuriin eikä siitä kannata ottaa herkästi nokkiinsa. Itse koen että suomalaisissa keskusteluissa on useasti tarkoituksena teroittaa omaa mielipidettä, vastakkainen ajatus tulee puhua suohon. Turkissa taas erilaiset ajatukset saavat usein keskusteluun vain enemmin puhtia, mielenkiintoista, miksi ajattelet niin? Niinkö Suomessa tehdään, kerro lisää! Keskusteluissa desibelit paukkuvat ja keskeyttäminenkin on hyvin tavallista kun innostutaan. Monissa oppaissa kehotetaan välttämään keskustelua politiikasta ja uskonnosta, ainakin omalle kohdalle on sattunut kaikenikäisiä paikallisia, jotka itse johdattelevat keskustelun juurikin näihin aiheisiin. Kunhan muistaa kunnioituksen ja etenee näissä aiheissa tuomitsematta. Vaalipäivänä turkkilaiset suorastaan puhkuvat intoa tarjoutuneesta tilaisuudesta, heti aamusta asti voi aloittaa vilkkaan sananvaihdon ehdokkaista ja maan tulevaisuudesta, mikäs sen parempaa.


Pienien toimistojen, markettien ja kampaamoiden edustalla on lähes aina pöytä ja pari tuolia, joskus tuolit on kannettu tien reunaan asti, jotta ollaan lähempänä ihmisiä. Työntekijät istuskelevat luppoaikana ulkona voidakseen jutustella naapurikauppiaan ja kadulla kulkijoiden kanssa. Kaikki paikalliset eivät tietenkään ole yltiösosiaalisia pulisijoita, nyökyttelyt, toivotukset ja fraasit sen sijaan ovat hallussa ujoimmillakin turkkilaisilla.


Turkissa olen oppinut reippaaksi pulisijaksi, menen kysymään puutarhaansa parturoivalta mieheltä kukan nimeä, josta seuraa mielenkiintoinen keskustelu kukan nuppujen käytöstä teehen, olen turkkilaisen rasittava tankkaaja kaupassa ja latelen fraaseja joskus niin, että nolottaa. Sisäsyntyinen pulisija en ole vaan kaikki on opettelun tulosta. Monilla turkkilaisilla on pakottava tarve sanoa jotain ohittaessaan kadunlakaisijan tai kissoja ruokkivan mummelin, vähintä on toivottaa työniloa tai päivitellä hyväsydämisyyttä, toisilla pulinamuurit aukeavat ja juttua riittää roskaavasta nuorisosta tai eläintenvihaajista. Jotain pitää sanoa, ottaa osaa ja ilmoittaa olemassaolostaan, vaikeneminen ei ole Turkissa kultaa, hopeaa eikä edes pronssia vaan omituista, suunsa aukaisemalla ollaan olemassa.

Voitte ehkä arvata millainen pulina, pörinä ja kaaos vallitsee tarhalaisten hakuaikaan aulassa? Pölyn laskeduttua ja kiireisen ekan tarhaviikon jälkeen luvassa kuulumisia tarhan aloituksesta Turkissa.

Kommentit

  1. Minua ei haittaa hiljaiset hetket, eli en kaipaa jatkuvaa puheen ylläpitämistä hiljaisten hetkien pelossa. Sen sijaan olen jo monesti ajatellut, että miten paljon helpompaa on sujahtaa turkkilaiseen kulttuuriin, kuin suomalaiseen. Meillä olisi tosiaan tarpeen opetella sosiaalista kanssakäymistä. Se kun ei kaikilta todellakaan itsestään näytä sujuvan:). Oli niitä tuppisuuturkkilaisiakin, mutta heitä tapasi kovin kovin harvoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei haittaa minuakaan paitsi turkkilaisessa seurueessa, jossa sellainen nayttaa olevan selvasti kiusallista paikallisille, suomalaisten kanssa hiljaisuus on ihan normaalia. Turkkilaiseen puhekulttuuriin on tosiaan helppo sopeutua, paikallisethan suorastaan vetavat ulkomaalaisen siihen mukaan höpinallaan ja kyselyillaan. Tuppisuuturkkilainenkin osaa hyvan paivan toivotukset ja on kohtelias, se on musta tarkeeta ja luo arkeen mukavia hetkia tuntemattomienkin puolesta.

      Poista
  2. Mulla tulee turkissa nykysin kanssa kolay gelsinit yms automaattisesti. Aluks vähän vierastin. Viime reissusta palattua sanoin Suomessa kaupan kassalle hauskaa työpäivän jatkoa ja en tiiä kumpi meni enemmän hämilleen. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Voin kuvitella tuon vaivautuneen hetken kassan kanssa! Kaikki fraasit ja toivottelut tulevat ajan kanssa Turkissa kylla ihan automaattisesti, ne kuuluvat kaupassa asiointiin ihan samoin kuin laskun maksaminen kassalla.

      Poista
  3. Kiinnostavaa - ja kivaa! Toisen ihmisen ystävällinen huomioiminen luo yhteisöllisyyttä. Mutta ulkosuomalaisen on tosiaan ensin tehtävä töitä oppiakseen tavoille. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylla se hetken kestaa, ennenkuin oppii kenelle sanotaan ja mita sanotaan, mita vastataan toivotteluihin ja kuinka suhtaudutaan erilaisiin elamantilanteisiin. Toisten huomioiminen avaamalla suun on niin iso osa paikallista kulttuuria etta se on kylla hyva oppia ja kaikki tanne muuttaneet ulkkikset ne yleensa oppivatkin, ainoastaan omissa oloissaan viihtyvat korkeissa asemissa olevat ulkomaalaiset ovat joskus pöyristyttaneet moukkamaisuudellaan.

      Poista
  4. Heh, niin totta täälläkin. Niitä kuulumisia ei tosin kannata ottaa kovin syvällisesti, yleensä riittää vastailla 'hyvin voidaan' - koko suvun puolesta yksitellen- ja muistaa kysellä samat kuulumiset toiselta osapuoleltakin.
    Tuo lasten huomioon ottaminen olisi hyvä tapa oppia Suomessakin. Siitä juuri lähtee se niin kaivattu sosiaalisuus. Kun siellä asuva 8-v pojanpoikani kyseli ihmisiltä mitä kuuluu ja toivotteli hyvää päivänjatkoa, siitä sai aina jälkikäteen kuulla että onko se vähän pikkuvanha... jotkut pitivät suorastaan teeskentelynä -parissa vuodessa pääsi moisesta pahasta tavasta eroon. Samoin kuin jo ihan pienenä, kun hän hiekkalaatikolla esitteli itsensä ja mumminsakin muille, ei vähempää olisi kukaan voinut välittää. On sattunut niinkin, kun itse olen kysellyt toisen lapselta kuulumisia niin äiti vastaa lapsen puolesta. Kasvata siinä sitten lapsista sosiaaliseen kanssakäymiseen kykeneviä aikuisia. Itselleni se on vieläkin vähän väkinäistä, mutta pakkohan siihen on ollut oppia edes joten kuten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, turkkilainenkin sanoo aina etta hyvaa kuuluu tosin vahan tutumpien kanssa aloitetaan vasta sen jalkeen tarinat nurjemmasta puolesta elamaa.

      Olen taysin tallaisen paikallisen tavan kannattaja, mita tulee suhtautumisessa lapsiin. Lapsen kanssakin voi keskustella ja ottaa huomioon, lapsi oppii muiden mukana. Tapa osata kohteliaisuudet, kaytöstavat ja normaali hyvanpaivan keskustelu ihmisten kanssa on aika tarkea taito maailmalla. Voin kuvitella kuinka ikavaa pojanpojastasi on ollut kun hanen normaali taitojen oppiminen on torjuttu tuolla tavalla :(

      Poista
  5. Ompas mielenkiintoista luettavaa! :-)

    VastaaPoista
  6. Heh! Ja minä kun kirosin eilen kaupassa oikein kovaan ääneen, kaalin pudottua lattialle....tuli kolme turkkilais-rouvaa auttamaan samantien ja hoitamaan tilannetta :)! Oli ilmeisesti heillekin tuttua jokus hiukan kivahtaa, kun Suomessa olisin saanut erittän pahat katseet ja naama olisi laitettu merkille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylla se aika tuttua on ja turkkilaisethan nayttavat tunteensa herkasti, hermostumisen ja leppymisen, surun ja ilon :)

      Poista
  7. Olen monesti törmännyt siihen, että suomalaisten keskeyttämättömyys (siis se, että suomalainen ei koskaan, KOSKAAN keskeytä kenenkään juttua) on ongelmallista, koska monien muunmaaisten kanssa se tarkoittaa sitä, ettet koskaan saa suunvuoroa ja istut sitten omituisena tuppisuuna. Oon yrittänyt joskus opetella siihen, että keskustelun väliinkin voisi jotain sanoa, mutta ei vaan onnistu, niin kovaan se on selkäytimeen iskostettu että on (muka) epäkohteliasta keskeyttää.

    Mutta kaunis tapa tuo, miten lapset huomioidaan keskustelukumppanina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tuo on niin totta, mullakin on selkaytimessa tuo sama mutta kylla ma nykyisin jo puhun paalle silla olen huomannut etta suomalaiset on aikamoisessa vahemmistössa taman ajatuksen kanssa ja sita joutuu helposti tosiaan alakynteen keskuteluissa jos odottaa omaa vuoroaan.... :)

      Toivottavaa olisi, etta Suomessakin lapsille puhuttaisiin kuten ihmisille, kyseltaisiin kuulumisia ja sen sellaista, eihan sita muuten opi sosiaaliseksi kuin harjoituksen kautta.

      Poista
  8. hyvä kun jutellaan:) hieno toi kansikuva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin on :) Kiitos, kuva on vanhasta Foçasta talta kesalta.

      Poista
  9. Ihana blogi sulla. Ulkosuomalainen äiti englannista. 😀

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun löysit tanne niin mina löysin samalla blogiisi, sina toinen ulkosuomalainen aiti :D

      Poista
  10. Tsemppiä tarhan alkuun lapsoselle ja äidille ja isälle myös! Aivan ihana muuten tuo uusi kansikuvasi!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiva kun piipahdit, jätä kommentti tai laita sähköpostia!

Suositut tekstit