Pyöräily on uusi autoilu
Turkki ja pyöräily. Ei mikään itsestään selvä aisapari. Turkin mahtava luonto ja vaihteleva maasto tarjoaa extreme-pyöräilijälle haastavia maastoja mutta itseni kaltaiselle päivittäin fillarilla miljoonakaupungissa liikkujalle se asettaa melkoisia haasteita. Haasteet on tehty siksi, että ne selätetään, niin myös pyöräilyn suhteen.
Ensimmäiset pyöräilykilpailut Turkissa pidettiin vuonna 1859 Izmirin Bornovassa. Trendit olivat saapuneet Euroopasta myös Ottomaanivaltakuntaan, osallistujia ei ollut kovin montaa mutta katsojia sitäkin enemmin. Viime viikolla Izmir ja pyöräily loisti paikallisuutisissa ja sosiaalisessa mediassa. Noin 4 miljoonan asukkaan Izmirissä arviolta 5000 ihmistä kulkee päivittäin töihin fillarilla. Pieni määrä? Voi kuulostaa siltä mutta meidän mittakaavassa se on mukavan iso joukko, joka kasvaa koko ajan.
Sen myötä avattiin facebookiin ryhmä Izmir'de işe bisikletle gidenler ( Töihin pyöräilevät Izmirissä), jossa on nyt jäseniä lähes 2000. Suuremmalla koko maan kattavalla fillariyhdistyksen sivulla on noin 20 000 jäsentä. Sen lisäksi eri kaupungeissa on lukuisia pyöräilyseuroja, jotka järjestävät eri tasoisia retkiä ja aktiviteetteja. Yksi parhaimpia on süslü kadınlar eli hienot naiset, joka järjestää tempauksia. Naiset fillaroivat oman maun mukaan koristelluin fillarein vieden pyöräilyn ilosanomaa eteenpäin.
Seuraan Izmirin töihin fillarilla kulkevien ryhmää facebookissa. Ryhmä on todella aktiivinen, sivulla jaetaan tietoja pyöräteiden kunnosta, pyöriin vihaisesti suhtautuvista kulkukoirista, parhaista reiteistä kaupungin sisällä, haetaan matkaseuraa, mitataan matkojen kestoa ja päivitetään ruuhkatilannetta. Aamulla Özkan lataa kuvia upeassa aamuauringossa fillaroidessaan ja illalla Ayşe summaa päivänsä parhaat ja pahimmat liittyen 20 km työmatkaansa.
Hankin fillarin Izmirissä melko nopeasti kaupunkiin muutettuamme. En meinannut pysyä housuissani kun näin kaupungin pyörätiet, jotka luikertelevat merenrannassa kilometritolkulla. Jihaa, monen vuoden fillaritauko loppui. Ankaran vuosien tauko oli taatusti pisin fillariton olotila koko elämässäni ja tuskainen. Pian rannan pyörätiet alkoivat kuitenkin tulla liian tutuiksi, niitä pitkin ei päässyt joka paikkaan mutta en uskaltanut sukeltaa mieheni tavoin isojen teiden liikenteen sekaan. Tein isoja lenkkejä viedessäni tyttöä tarhaan fillarilla rantien pyörätietä pitkin, fillari jäi monesti kotiin pölyyntymään, vaikka mieli teki hypätä rohkeasti kaksisarvisen tankoon.
Viime elokuusta asti olen fillaroinut melkein joka arkipäivä. Aamuruuhkassa, iltaruuhkassa ja päivän parhaissa rauhallisissa hetkissä. Liikenteen seassa ja jalkakäytävillä, tyttö takana istuimessa. Pujotellut Karşıyakan ostoskadun ruuhkassa, roudannut fillaria metroon ja lauttaan. Olen totuttautunut kaupunkipyöräilijäksi, joka seuraa kaikilla mahdollisilla tuntosarvilla liikennettä ja etenee rauhallisesti. Aamurutiinien saumaton osa on fillarin nostaminen vierashuoneesta kerrostalomme käytävään, muut aamutoimet, reput selkään, pyöräilykypärät päähän ja menoksi. Aamuaurinko ja kuhinan sekaan. On helppo herätä kun tietää pian olevan osa aamunenergiaa pyörän selässä.
Muuttaessani Izmiriin kolme vuotta sitten kaupunkipyöräilijät olivat posteljooneja, vedenkuljettajia, roskienkerääjiä ja vanhalla pyörällä asioita toimittavia kansalaisia, ei kypäriä, ei värikkäitä trikoita, ei teknisiä vermeitä ja muita aparaatteja. Puhumattakaan tonnin maksavista fillareista. Vanhoja mankeleita, jotka eivät hevillä hajoa. Pyöräteillä tapasin tosi-fillaristeja. Nyt aamuruuhkassa vastaan tulee monennäköistä fillaristia, opiskelijaa, opettajaa, asianajajaa, sairaanhoitajaa, eläintarhanhoitajaa ja kassaneitiä. En kuulu enää tytön kanssa vähemmistöön, jolla on kypärä. Kypärä on cool! Fillaristi morjestaa toiselle ja hakee tukea toisesta vaikeissa tienylityspaikoissa. Tuulen mukana kulkee viestejä, seuraavassa risteyksessä on taas joku röyhkimys jättänyt auton keskelle tietä, varo Tersanen kohdalla tietöitä!
Pyöräily ei ole kuitenkaan vielä valtavirran juttu, sen huomaa siitä millaista ihastelun sekaista kunnioitusta tai ihmettelyä sen myötä saa. Suomen näkövinkkelistä pyöräily on osa normaalia arkea mutta Turkissa pyöräilyyn liittyy nyt uusia tuulia, ärsyyntymistä vallitsevaan liikennekulttuuriin ja hyötyliikunnan aaltoa, fillarilla ajaminen on nyt cool. Ennen fillarilla ajoivat ne, joilla ei ollut varaa ostaa autoa. Me toisillemme heiluttelevat pyöräilijät olemme kuin lauma, jolla on oma juttu.
Viime vuonna taisin olla ainoa äiti, joka töi lapsen pyörällä tarhaan. Vuoden aikana mukaan liittyi yksi isä ja tänä vuonna joukkomme on kasvanut niin, että koulun edustalle on asennettu pyörätelineet lukitsemista varten. Olen tarhalla SE Petra, jolta kannattaa kysyä mistä kannattaa ostaa pyörä, kypärä tai lastenistuin. Pyöräilykulttuurin paranemisesta voi kiittää pitkälti paikallisia, jotka ovat paiskineet töitä lähetellen pyyntöjä ja vaatimuksia kaupunginhallitukselle pyöräteiden kuntoon, pyörätelineiden asentamiseen ja autoilijoille hidasteiden asentamiseen liittyen. Lautoissa on pyörille varatut paikat ja tämän vuoden aikana metrotunneleihin asennettiin rappusiin ns. pyöräkourut. Jihuu, olemme lisääntymässä Izmirissä, meitä on jo joka nurkalla! Fillaristit heiluttaa!
Sen myötä avattiin facebookiin ryhmä Izmir'de işe bisikletle gidenler ( Töihin pyöräilevät Izmirissä), jossa on nyt jäseniä lähes 2000. Suuremmalla koko maan kattavalla fillariyhdistyksen sivulla on noin 20 000 jäsentä. Sen lisäksi eri kaupungeissa on lukuisia pyöräilyseuroja, jotka järjestävät eri tasoisia retkiä ja aktiviteetteja. Yksi parhaimpia on süslü kadınlar eli hienot naiset, joka järjestää tempauksia. Naiset fillaroivat oman maun mukaan koristelluin fillarein vieden pyöräilyn ilosanomaa eteenpäin.
Seuraan Izmirin töihin fillarilla kulkevien ryhmää facebookissa. Ryhmä on todella aktiivinen, sivulla jaetaan tietoja pyöräteiden kunnosta, pyöriin vihaisesti suhtautuvista kulkukoirista, parhaista reiteistä kaupungin sisällä, haetaan matkaseuraa, mitataan matkojen kestoa ja päivitetään ruuhkatilannetta. Aamulla Özkan lataa kuvia upeassa aamuauringossa fillaroidessaan ja illalla Ayşe summaa päivänsä parhaat ja pahimmat liittyen 20 km työmatkaansa.
Hankin fillarin Izmirissä melko nopeasti kaupunkiin muutettuamme. En meinannut pysyä housuissani kun näin kaupungin pyörätiet, jotka luikertelevat merenrannassa kilometritolkulla. Jihaa, monen vuoden fillaritauko loppui. Ankaran vuosien tauko oli taatusti pisin fillariton olotila koko elämässäni ja tuskainen. Pian rannan pyörätiet alkoivat kuitenkin tulla liian tutuiksi, niitä pitkin ei päässyt joka paikkaan mutta en uskaltanut sukeltaa mieheni tavoin isojen teiden liikenteen sekaan. Tein isoja lenkkejä viedessäni tyttöä tarhaan fillarilla rantien pyörätietä pitkin, fillari jäi monesti kotiin pölyyntymään, vaikka mieli teki hypätä rohkeasti kaksisarvisen tankoon.
Viime elokuusta asti olen fillaroinut melkein joka arkipäivä. Aamuruuhkassa, iltaruuhkassa ja päivän parhaissa rauhallisissa hetkissä. Liikenteen seassa ja jalkakäytävillä, tyttö takana istuimessa. Pujotellut Karşıyakan ostoskadun ruuhkassa, roudannut fillaria metroon ja lauttaan. Olen totuttautunut kaupunkipyöräilijäksi, joka seuraa kaikilla mahdollisilla tuntosarvilla liikennettä ja etenee rauhallisesti. Aamurutiinien saumaton osa on fillarin nostaminen vierashuoneesta kerrostalomme käytävään, muut aamutoimet, reput selkään, pyöräilykypärät päähän ja menoksi. Aamuaurinko ja kuhinan sekaan. On helppo herätä kun tietää pian olevan osa aamunenergiaa pyörän selässä.
Muuttaessani Izmiriin kolme vuotta sitten kaupunkipyöräilijät olivat posteljooneja, vedenkuljettajia, roskienkerääjiä ja vanhalla pyörällä asioita toimittavia kansalaisia, ei kypäriä, ei värikkäitä trikoita, ei teknisiä vermeitä ja muita aparaatteja. Puhumattakaan tonnin maksavista fillareista. Vanhoja mankeleita, jotka eivät hevillä hajoa. Pyöräteillä tapasin tosi-fillaristeja. Nyt aamuruuhkassa vastaan tulee monennäköistä fillaristia, opiskelijaa, opettajaa, asianajajaa, sairaanhoitajaa, eläintarhanhoitajaa ja kassaneitiä. En kuulu enää tytön kanssa vähemmistöön, jolla on kypärä. Kypärä on cool! Fillaristi morjestaa toiselle ja hakee tukea toisesta vaikeissa tienylityspaikoissa. Tuulen mukana kulkee viestejä, seuraavassa risteyksessä on taas joku röyhkimys jättänyt auton keskelle tietä, varo Tersanen kohdalla tietöitä!
Pyöräily ei ole kuitenkaan vielä valtavirran juttu, sen huomaa siitä millaista ihastelun sekaista kunnioitusta tai ihmettelyä sen myötä saa. Suomen näkövinkkelistä pyöräily on osa normaalia arkea mutta Turkissa pyöräilyyn liittyy nyt uusia tuulia, ärsyyntymistä vallitsevaan liikennekulttuuriin ja hyötyliikunnan aaltoa, fillarilla ajaminen on nyt cool. Ennen fillarilla ajoivat ne, joilla ei ollut varaa ostaa autoa. Me toisillemme heiluttelevat pyöräilijät olemme kuin lauma, jolla on oma juttu.
Viime vuonna taisin olla ainoa äiti, joka töi lapsen pyörällä tarhaan. Vuoden aikana mukaan liittyi yksi isä ja tänä vuonna joukkomme on kasvanut niin, että koulun edustalle on asennettu pyörätelineet lukitsemista varten. Olen tarhalla SE Petra, jolta kannattaa kysyä mistä kannattaa ostaa pyörä, kypärä tai lastenistuin. Pyöräilykulttuurin paranemisesta voi kiittää pitkälti paikallisia, jotka ovat paiskineet töitä lähetellen pyyntöjä ja vaatimuksia kaupunginhallitukselle pyöräteiden kuntoon, pyörätelineiden asentamiseen ja autoilijoille hidasteiden asentamiseen liittyen. Lautoissa on pyörille varatut paikat ja tämän vuoden aikana metrotunneleihin asennettiin rappusiin ns. pyöräkourut. Jihuu, olemme lisääntymässä Izmirissä, meitä on jo joka nurkalla! Fillaristit heiluttaa!
Asun Bremenissä, täällä on pyöräily hyvin yleistä. )0-luvulla jo olin paljon pyörällä liikkeellä. Silloisen miesystäväni naapurit sanoivat, se joka tulee pyörällä ja on reppu selässä, keskiikäinen nainen, jolla oli reppu oli myös aika harvinaista. nykyään en aja enää talvella niin paljon, mutta huhtikuu on taas pyöräilyajan alkamis kuukausi. Ajoin 70-luvulla kahden lapsen kanssa pyörällä, silloin oli vielä aika vaarallista, pyörät olivat huonompia ja pyöräteitä oli paljon vähemmän. Kiva kuulla sinun Turkin elämästä
VastaaPoistaKiitos Bremenin kuulumisista! Ajoin opasaikoina Turkin etelarannikolla vanhalla työetupyöralla hotellikierroksia ja muita menoja, pikkupaikoissa ei tietenkaan pyörateita ollut mutta ei paljon liikennettakaan. Pyöraily on mennyt harppauksen eteenpain ja elaa nyt uutta tuloaan taalla suurkaupungeissa, ruuhkat ja aggressiivinen liikennekulttuuri ovat tietysti haasteena mutta hyvin tuolla parjaa.
Poistaparas tapa liikkua ja ekologinen. Nauti keväisistä pyöräilyistä:)
VastaaPoistaNiin on! Kiitos Sari ja samaa sinne, teillahan se pyörailykulttuuri siella vasta kukoistaa vaikka onko mopot ottaneet siella jo vallan :)
PoistaPyöräilijä Kölnin kupeesta ilmoittautuu! Poljen pyörällä lasten kanssa läpi vuoden ja se on ihanaa! Matkat toki meillä aika lyhyitä, päiväkotiin ja kouluun selviää kilometrilla suuntaansa. Pisimmillään arkimatkat ovat 4 km/suunta kerran viikossa terapiaan. Ja vapaa-aikana tehdään toki välillä 10-12 km lenkkejä jonnekin kivaan leikkipuistoon tai vaikkapa villisikoja syöttämään. Myös perheen nuorin jaksaa niitä itse polkea. 4-vuotiassta ovat tytö tehneet itse sellaisia 8-10 km pyörälenkkejä. Pyöräily on ekologista ja monesti autoa huomattavasti nopeampaa ja näppärämpää. Ja samalal saa liikuntaa ihan huomaamattaan.
VastaaPoistaTaalla ei saaolosuhteet paljoa pyörailykauteen vaikuta, kesalla on tosin liian kuuma keskipaivalla. Mulla tulee arkisin paivassa 12-15 km reitista riippuen ja viikonloppuna pidan valilla taukoa koko pyörailysta ja mieluummin kavelen tai sitten tehdaan pyörailyretkia. Tytölla on oma pyöra mutta hanen kanssa kaydaan erikseen harjottelemassa, tuonne liikenteeseen ei taalla voi lapsen kanssa lahtea joten tyttö istuu silloin mun kyydissa. Pyöraily on mulle talla hetkella arkiliikunnan numero 1, pysyy kunto ylla kun ei muuten ehdi tarpeeksi liikkumaan. Nopeaa ja napparaa se tosiaan on, ruuhkat on lisaantyneet ja taalla autonkayttö ja bensanhinta on todella korkeat.
PoistaTäällä meillä tuntuu olevan skootteri "se" juttu, mutta pyöräilijöitäkin näkee :) Ihana täällä pikkukylässä on huristella, Marmariksessa se on vähän haastavampaa ihmispaljouden ja teiden huonon kunnon vuoksi. Nyt on kyllä jo muutaman kuukauden ollut kaupungin uudistusprojekti käynnissä, ja Marmarikseenkin tulee pyörätie autotien viekkuun. Tosin sen turvallisuutta en osaa taata, varsinkaan kun siihen "väliin" ei tule mitään tolppia mikä estäisi autojen tulon eteen. Ja vähän epäilyttää, että vetääkö ne mopot sitten siinä myös, kun ei rantatien ajokieltojakaan noudateta. Pyöräilyn iloa sinne! :)
VastaaPoistaIzmirissa nuo oikeat kunnon pyöratiet ovat nykyisin sen verran vilkkaita etta ne pysyvat paasaantöisesti pyörailijöilla mutta Konakin puolella tiesta erotettu fillariosuus laitaan on vahan ongelmallinen ja siina huristelee monesti mopoilijat seka kavelee jalankulkijat, kelloa soittamalla kylla hyppivat edesta. Izmirissa pyörailykulttuuri elaa nyt uutta aaltoaan joten pyörailijöita alkaa olemaan, liikenteen seassa saa olla kieli keskella suuta toisinaan mutta rauhallisesti ja maltillisesti edeten parjaa.
PoistaEn ole pyöräily-ihmisiä. En sitten ollenkaan. Jo nuorena pääosin kävelin joka paikkaan. Inhosin ylämäkiä ja elämä nyt ei vaan ole ainaista alamäkeä. istanbulissa vain hullu pyöräilisi sen korkeuserojen vuoksi, joten emme edes harkinneet pyöräilyä siellä. Nytkin välttelen pyörää minkä kerkeän. Jos voitan lotossa, voisin ostaa sähköpyörän ja ehkä sitten minustakin voisi löytyä sisäinen pyöräilijä. Mutta ihanaa, että sinä tykkäät. Hyötyliikuntaa vailla vertaa, ihan varmasti.
VastaaPoistaAnkarassa korkeuserot tekivat fillaroinnista ihan mahdottoman joten otan nyt kylla takaisin sita menetettya pyörailyaikaa. Istanbulissa nayttaa olevan pyörateita mutta vain tietyilla alueilla. Moni tekee uskomattoman pitkia paivamatkoja taalla työpaikalle ja takaisin ajaessaan, osa reiteista on aika haastavia kun edetaan vilkkaassa liikenteessa.
Poista