Ihania naisia Turkissa

Olen aina ollut maailmalla sillä asenteella että paikallinen kieli ja kulttuuri pitäisi oppia ja tutustua paikallisiin eikä jäädä pyörimään ulkomaalaisporukoihin eikä varsinkaan vaan suomalaiskuvioihin. Olen syönyt irvistellen kananvarpaita jossain vietnamilaisessa kylässä ( onneksi oli olutta kyytipojaksi) ja tankannut aikoinaan päähäni malajinkieltä, yrittänyt siis oppia ja opetella, tulla osaksi maata ja sen tapoja, niin lyhyemmillä kuin sitten pysyvimmilläkin matkoilla.

Nyt kun on taas kerran muutettu uudelle paikkakunnalle, on aloitettu kaikki nollasta, työnhaku, sopeutuminen, liittyminen naapuruston jäseneksi ja omien ystävien etsintä. Vuodet Turkissa ovat opettaneet että suomalaiset kontaktit ja ystävät ovat henkireikä, niinä päivinä kun jo pelkkä turkkilaisen aamiaisen näkeminen ottaa pannuun ja jokaikinen turkkilainen tekisi mieli huutaa kumoon, on hyvä pirauttaa sille suomalaiselle ystävälle, puolikas sana tai syvä huokaus riittää. On ihan sama kuinka tai mistä tänne on eksytty, ne samat polut on usein tallattu ja samat tuskan paikat ovat tuttuja. Ilman Turkki-yhteyttä tuntemattomaksi jäänyt suomalainen on monina anti-Turkki päivinä ainoa asia mitä tarvitset. Muutama kyynel ja lopulta nauretaan, taas sieltä suosta noustaan ja seuraavana päivänä jaksaa taas rakastaa näitä toisinaan ihan kaheleilta tuntuvia turkkilaisia.

Suomileidit Ankaran koivujen alla

Pitkään ulkomailla asuminen muokkaa ihmistä, toisinaan rajuinkin ottein, niinpä vastaan on tullut ihan mahtavia tapauksia, vahvoja ja itsevarmoja naisia, jotka puskevat jonoissa kuin turkkilaiset kyynärpäätaktiikalla mutta leipovat kotona kuin suomalaiset, näkevät molempien kulttuurien hyvät ja huonot puolet ilman suurempaa dramatisointia ja glooriaa. Suomalaisrouvilta, jotka ovat asuneet maassa jo silloin kun Kekkonen on vielä ollut vallassa Suomessa, kuulee uskomattomia tarinoita, tiedättekö millaista oli Turkissa 70- tai 80-luvulla, en minäkään mutta tarinat sinne aikaan ovat kuin aikamatka maahan jota ei ole enää sellaisenaan olemassa. Tiesitkö, että 80-luvun sotilasvallankaappauksen aikana iltaisin oli ulkonaliikkumiskielto, ihmisten papereita tarkastettiin ja tekemisiä valvottiin, useita ihmisiä menehtyi ja katosi. 80- luvulla Ankaran keskustassa saattoi tulla vastaan tanssivia karhuja. Vuonna -95 nykyisellä asuinalueellamme oli tuhoisa tulva, joka pyyhkäisi alakerroksen asuntoihin keskellä yötä, aamulla läheisellä junaraiteella ui ruumiita. 70-luvulla opiskelija-asuntoloissa Ankarassa viuhuivat toisinaan luodit, joita opiskelijat pakenivat sänkyjen alle, vasemmisto ja oikeisto ottivat yhteen. Ennen Turkkiin tuotiin ulkomailta saippuaa ja lääkkeitä, lastenvaatteita ja shampoota, paikallinen valikoima oli suppea, näitä ja monia muita tarinoita ovat suomalaiset täällä jo silloin asuneet kertoneet tarinoiksi, aika mielenkiintoista eikö?

Olen viettänyt ihania hetkiä suomalaisten kanssa, on järkätty pikkujouluja, tyttöjen tapaamisia ja baarikierroksia, on naurettu suolet solmussa tapahtumille, joita voi sattua vain Turkissa, ryöpsytelty turhautumista paikalliseen yhteiskuntaan ja byrokratiian kuka milloinkin kenenkin niskaan ja se on tehty suomeksi. Vain omalla ihanalla kielellä voi ilmaista itseään ihan sydänjuuria myöten, käyttää sellaisia ihania sanoja kuin tareta ja porskuttaa, hilpasta tai pönöttää, asiat voi selittää sekunttiakaan miettimättä ja ellei se suomenkielinen sana juuri tule mieleen niin turkinkielinen väliin, se toinen ulkosuomalainen ei ajattele että kukas tuokin luulee olevansa vaan tietää että vuosien jälkeen sitä alkaa tavallaan olla aikamoinen kahden kulttuurin sekametelisoppa itsekin.

Suomalaiset sauvoo vaikka kuinka tuijotetaan

Koko Turkissa asumisen aikana olen ollut aina tekemisissä suomalaisten kanssa, minulla on ollut suomalaisia työkavereita ja ystäviä, mitä pienemmät ovat suomalaiset piirit sen helpompi niihin on monesti päästä sisälle. Izmirin suomalaiset tapasin viime viikolla paikallisen kunniakonsulin järjestämissä itsenäisyyspäivän pippaloissa, kokkaritilaisuus oli Hilton hotellin yläkerroksissa, joten näköalat olivat mahtavat ja ihan yhtä mahtava oli reilu kourallinen täällä asuvia suomileidejä. Rouvat laittoivat tuulemaan ja uudestaan kokoonnuttiin eilen, tarjolla oli kahvia ja sellaisia leipomuksia, joita et ikinä saa turkkilaisessa kahvipöydässä, anteeksi vaan, turkkilaiset saattavat päihittää meidät ruuanlaittotaidoillaan mutteivat koskaan leipomisessa, se on fakta. Toiselta suomalaiselta kuulee parhaat vinkit, tarinoita omalta alueelta, siellä vaihdellaan kirjoja ja lehtiä, kerrotaan sellaisia asioita, joita harvemmin juuri tavatun puolitutun kanssa puhutaan.

En kaipaa lihapullaravintolaa tai Matin baaria naapuriini mutta ymmärrän hyvin jos joku kaipaa, Ankarastakaan en ikävöi juuri muuta kun ystäviäni ja erityisesti niitä suomalaisia. Vuosien varrella toisen suomalaisen seuraa oppii arvostamaan maailmalla asuessa eri lailla kun alkuaikoina. Kun suomalaisen kanssa jotain sopii niin se pitää, siinä seurueessa on lupa ihmetellä niin Suomea kuin Turkkia, suomalaisuutta ja turkkilaisuutta, purkautua ja kyseenalaistaa, sanoa että maalaisjärkeä onko sitä Turkissa?

Tapaatko suomalaisia omassa kotimaassasi, entä paluumuuttajana entisen kotimaan kansalaisia? Kaipaatko toista suomalaista seuraksesi maailmalla vai riittävätkö paikalliset  ystävät ja perhe?