Suurkaupungista rannikolle

Voin sanoa että asuessani ensimmäiset vuodet turismin pystyssä pitämässä kylässä Turkissa, elin aikamoisessa kuplassa, olin tietoinen itäisen osan ongelmista, sesonkityöläisten hankalasta asemasta, elintasoeroista ja siitä ettei elämä muualla ole samanlaista. Kuinka erilaista se sitten olikaan, oli yllätys.

Turistipaikoissa asuessa asetelma ulkomaalaisten ja paikallisten välillä oli aina sama, toinen tuo rahaa, joka on toisen elinkeino. Paikallisten suhtautumienn matkanjärjestäjän edustajaa kohtaan oli usein ärsyttävänkin pokkuroivaa. Käsitys ulkomaalaisesta turistien kansoittamissa paikoissa muodostuu kummallisten irrallisten asioiden kokonaisuuksista, eurooppalaisten ajatellaan syövän aina makkaraa, ranskalaisia ja hampurilaisia, naisilla on kyseenalainen maine ja kaikilla rahaa kuin roskaa. Osa paikallisista on paljasjalkaisia alueen asukkeja kun taas suuri osa työväkeä saapuu idän kaupungeista sesonkityöhön, paikallinen väestö on kummallinen kokonaisuus hyvin erilaisia taustoja ja ajatusmaailmoja, ilta toisensa jälkeen nämä ja ulkomaan elävät kohtaavat samoissa ravintoloissa toiset omistajina, toiset asiakkaina ja toiset työntekijöinä.

Kun saavuin ensimmäistä kertaa Ankaraan tuntui kaikki jotenkin kovin tutulta, ihan liian suomalaiselta, oli harmaata ja harmaata arkea, ihmiset tekivät tavallisia asioita ja suhteellisen tavallisia työpäiviä, harrastivat ja elivät arkea ilman paniikkia sesonkin loppumisesta ja sen myötä rahahanojen sulkeutumisesta. Vaikka Ankara ei kaupunkina viehättänyt niin että olisimme jääneet sinne, viehätti se tavallinen arki todella paljon.

 

Vaikka ulkomaalainen on aina jollain lailla silmätikku niin tavallisessa kaupungissa sitä solahtaa ajan kanssa osaksi kulmakuntaa, ihmiset ottavat omakseen ja odottavat että itsekin alkaa sopeutua paikalliseen kulttuuriin, turistikaupungissa minusta ainakin tuntui että paikallisten oli helpompi sulkea ulkkis ulkopuolelle. Pyörittelimme jopa paria paikkaa muuttoaikeissamme, jospa muutetaankin takaisin sinne, olihan niitä hyviäkin puolia monissa asumissamme turistikeskuksissa mutta kyllä ne miinukset veivät lopulta voiton, ei enää, kiitos. En halua enää nähdä niitä ravintoloiden korituoleja kaikissa satenkaarenvärin kukikkaissa kuvioissaan, enkä yhdenkään kuppilan tarjoilijoiden tanssiesitystä, puhumattakaan kuolleista talvista ja ryysis kesistä.

Muutto Izmiriin oli sitten se etsitty välitila, kun ei kelvannut erikokoiset turismista potkua saavat kylät ja kaupungit etelässä, eikä pääkaupunki keskellä Anatoliaa niin valikoitua kaupungiksi tämä missä on parhaita paloja sieltä ja täältä. Vielä ei ole ainakaan kaduttanut, lähinnä edelleen ollaan vähän uutuuden viehätyksessä. Positiivisia puolia on yllin kyllin;

+ modernit ihmiset
+ hyvät kulkuyhteydet
+ helppoa liikkua lapsen kanssa
+ rennot ja avoimet ihmiset
+ sopivassa suhteessa ulkomaalaisia
+ kaikki tarvittava kodin ulottuvilla kävelymatkan päässä
+ sopivan kokoinen kaupunki
+ meri
+ hyvät ulkoilumahdollisuudet

Miinuspuolia ei juuri ole mutta kyllä niitä matkan varrella tulee vastaan joka paikassa. Sen olemme jo huomanneet että Ankaraan verrattuna työajoissa ja sääntöjen noudattamisessa lipsutaan enemmin täällä, ollaan siis osittain taas vähän rannikon vanhoissa tunnelmissa. Ankarassa työelämä on joillakin aloilla säntillisempää, johtunee myös siitä että kaikki ministeriöt sijaitsevat kaupungissa ja kontrolli on tarkempaa. Osittain tähän vaikuttaa paikallinen mentaliteetti, hei nyt on tultu nipo virkamiesten kaupungista meren äärelle, missä otetaan löysin rantein, joissakin asioissa se on hyvä juttu mutta aina ei. Ihmisten sosiaalisuuteen se kyllä vaikuttaa, täällä otetaan erilailla ja helpommin kontaktia ja uudet tulijat mukaan arkeen. Ei tarvitse pönöttää niin paljon vaan pyydetään teelle vaikka aamutuimaan, kuten yläkerran naapuri miestäni kun törmäsi tähän aamutakissa ovellaan. Puistossa kysellään ja tutustutaan heti eikä pällistellä aikansa, kuten Ankarassa. Tämä on helpottanut tutustumista ihmisiin ja naapureihin.

Ankarassa asuimme korttelissa, joka oli sekoitus monenlaista väkeä, kadullamme asui valtionvirkamiehiä, transvestiittejä, toimittajia, pienistä kylistä juuri kaupunkiin saapuneita, kotiäitejä, duunareita, moderneja ja konservatiivejä. Nykyisin kotikulmien hajonta tuntuu vähäisemmältä ja olo on ollut alusta asti tervetullut, ei ole ollut hetkeä että tuntisi olevansa väärässä paikassa.

Ekat rankkasateet on nähty mutta meille suotiin pehmeä lasku Izmirin talveen, sillä koko syksy oli pitkä ja harvinaisen lämmin, nytkin ilmastointilaite puhaltaa vain iltaisin ja tällä hetkellä ulkona on vielä +16 vaikka kello on illalla jo yli kuusi. Jossain päin Izmiriä on tunnelit jo täyttyneet vedellä ja liikehuoneistot lainehtineet katutasossa viime viikolla, lautta ei kulkenut ja me ei tiedetty asiasta mitään mutta niin se on usein Turkissa, toisessa päässä kaupunkia tulvii ja toisessa paistaa, toisella puolella maata pakolaisleirit täyttyvät, rajoilla kahakoidaan ja toisaalla maataan rannalla tietämättöminä vaikka samassa maassa asutaankin.

Haluaisin matkustaa niin moneen kolkkaan vielä Turkissa mutta aika harvassa olen nykyisin valmis asumaan. Mustanmeren vihreät vehreät maisemat viehättävät mutta ei minusta ole kylään, itä on monessa suhteessa pois suljettu vaihtoehto, Anatolia on liian kuiva ja karu, Istanbul liian kallis ja ruuhkainen, etelä liian turistimainen jne. Ikä, lapsi ja täällä asutut vuodet tekevät sen että vaatimustaso nousee, ei saisi olla liikaa turisteja mutta jonkun verran ulkomaalaisia että kansainvälinen tunnelma säilyy, asuinalueen pitää olla rauhallinen, ei ravintoloita talon kivijalassa, kiitos mutta palvelut pitää olla tälläiselle hätäiselle ihan heti ja tässä vieressä. Pitää siis asua keskustassa mutta ei isojen teiden varrella, naapureidenkin pitäisi olla omanhenkisiä, niin ja liikkumisen pitää olla kätevää ja kaikille Helmi mukaanlukien hyvät ulkoilupaikat. Kaikenlaista siis killuu vaatimuslistassa kun tutkitaan myytäviä asuntoja alueellamme.



Poukkoilun jälkeen Izmir vaikuttaa meille sopivalta, viihtyisin mahdollisesti myös Antalyassa, Istanbulissakin ehkä jos olisin varakas, jos olisi ympäri vuoden todella mielekäs työ niin saattaisin jopa ajatella Bodrumia, Kaşia tai Fethiyetä, eläkepäiville voisin vetäytyä johonkin pieneen paikkaan länsirannikolla ja kuoputella puutarhaa ja koiria. Ulkosuomalainen äiti blogi on viikon päästä vuoden ikäinen, postailuja on kertynyt Turkista monesta asiasta, nyt on aika taas kysellä teiltä toiveita, mistä haluaisit kuulla lisää tai mikä asia mietityttää liittyen Turkkiin ja turkkilaisiin?