Kun tuntematon hymyilee

Kylmä rintama palasi Izmiriin tarhalaisten ja koululaisten loman päätyttyä. Olisi tehnyt mieli valittaa vesilammikoista, roiskuttelevista autoilijoista ja kello 06.45 herätyksestä. Ensimmäinen metro oli niin täynnä että odotimme seuraavaa, täysi oli sekin. Metrovaunusta herrasmies huikkaa meitä takanurkkaan, tytölle tehdään tunneli ihmislauman keskeltä josta pääsee suoraan meille annetulle penkille, tönin ja tallon vahingossa, ei haittaa, jokainen on yhtä länässä. Missä te olette olleet, kyselee tutuksi tullut metroaseman vartija kotiasemalla, nostaa tytön kaiteen yli ja pussaa poskelle. Tarhan pysäkillä rullaportaat ovat huollossa, vartija nappaa tytön kainaloon ja kantaa raput, Ne demek abla, mitäpä tästä, kanna sinä reput, tulee vastaus hymyssä suin. Oliko jotain valitettavaa, unohdin jo.


Matkalla tarhasta kotiin ohitamme päivittäin saman kukkakioskin. En sano sitä kukkakaupaksi, sillä Turkissa ne yleensä ovat todellakin kioskeja. Kioskissa asustelee myös kissa, jolle vien toisinaan kissan muonaa. Kioskin omistajapariskunta muistaa joka aamu ja iltapäivä huikata meille jotain mukavaa, perjantaina saimme ruusut muuten vaan.

Viime lauantaina olimme palaamassa tytön kanssa pyörälenkiltä, väsytti, janotti ja nälätti. Mennään jo kotia vaati neiti istuimessaan. Muistin juuri ennen kotia että apteekkiin oli asiaa, pujottelimme muutaman korttelin vakio apteekkiimme ja heiluttelin ulkopuolella pyörän selästä. Apteekkari riensi ulos, tuonko tänne ulos mitä tarvitset? Ihanaa, ei tarvitse ottaa tyttöä alas istuimesta, vöitä ja remmejä auki ja pian taas kiinni jo väsyneeltä. Odottelimme ulkosalla kun tilaus tuotiin, rahastettiin, pian vaihtorahat ja kuitit, tytölle ilmapallo. Kiitos hyvästä palvelusta!

Hei, meillä on sitä pinaattibörekiä, mistä niin tykkäät, huhuilee vastapäisen leipäkaupan ilopilleri myyjä. Ei yhtään aamua tarhalle lähdettäessä, ettei hän toivottaisi avonaisesta ovesta iyi derşler tai palatessa huhuilisi uuninkuumista lämpimäisistä. Otan vaan munia ja leipää, älä edes kerro niistä uunista juuri tulleista börekeistä huutelen jo ovelta ja ilopilleriä naurattaa. Niin minuakin. Olemme kironneet kutsuvasti huhuilevat pasteijat, rinkelit ja börekit moneen kertaan ja huokailleet liikakiloja.

Edelliseen tytön nielurisakontrolliin herättiin myöhässä, tukka pystyssä olikin jo kiire, palatessamme satoi vettä ja ilma oli harmaa, olin vetänyt päähäni ukrainalaispipon, niin ettei naamasta näkynyt kuin nenänpää. Ukrainalaispipo nimityksen sain ukrainalaiselta ystävältä, jonka mukaan jokainen näyttää tuossa pipossa aidolta ukrainattarelta, otin sen kohteliaisuutena. Taksia ei näkynyt sairaalalta lähtiessä missään ja odottelijoita oli kertynyt jo muutama muukin. Taksin saapuessa pääsimme suoraan taksiin muiden ohi, ei lapsia sateessa seisoteta huikkasi herrasmies pään päällä sateelta avuttomasti suojaava sanomalehti.


Vaikka asiat ei aina etene toivomalla tavalla niin pääasia on, että monella on työssään ja arjessa vielä sydän mukana. En jaksa valittaa vaikka kamerani on jo toisella kierroksella huollossa ja aikaa on mennyt aivan liian kauan, jätin raivoamatta tänään astuessani ulos marketista tyttö rattaissa kun huomasin ulkopuolelle ilmestyneet rautaportit, joiden väliin oli unohdettu jättää tilaa rattaille ja varmaan myös paksukaisille. Hetken kuluttua henkilökunta pelasti meidät takaisin sisälle ja ohjasi pahoitellen ulos sisäänkäynnin kautta. Vain Turkissa. Hymyä ja sydäntä vaikkei asioita aina mietitä loppuun asti.