Suku on pahin

Turkissa työttömyyden osuessa kohdalle ei käännytä sossun puoleen vaan suvun, tästä syystä välit olisi hyvä pitää kunnossa. Ei voikaan sammuttaa valoja ja kirmata kellariin piiloon kun tietää sukulaisten lähestyvän. Yhteisöllisessä kulttuurissa täytyy asentaa aivot ihan uuteen asentoon tämän asian suhteen, täällä ei elellä pelkästään itseään varten eikä omia haluja ja toiveita voi laittaa useinkaan etusijalle.

Sukulaiset saattavat pamahtaa kylään milloin vaan ja miten pitkäksi aikaa haluavat, turkkilaisista on vielä erityisen hauskaa tehdä yllätysvierailuita ja soittaa bussiasemalta että täällä ollaan, kuka tulee hakemaan? On epäkohteliasta tiedustella kuinka kauan väki mahdollisesti aikoo kyläillä, viikon vai kuukauden? Turkkilaisissa kodeissa on usein järjettömät määrät patjoja ja petivaatteita isommallekin köörille, kodit sisustetaan muutenkin ajatellen mahdollisia tulevia vieraita, on oltava riittävästi petejä ja istumapaikkoja. Sukulaisia ei yleensä passata samoin kun naapureita, läheisten kanssa tehdään ruokaa yhdessä, hoidetaan kotihommia ja siinä sivussa kaikkien lapsia porukalla. Turkkilaiset ovat kuitenkin lähisuvunkin kanssa häveliäämpiä kun suomalaiset, aamupalalle ei saavuta yöpuvussa eikä olkkarissa koikkelehdita t-paidan retaleessa. Hyvät käytöstavat muistetaan myös lähisuvun kesken.

Sukuun pitää muistaa pitää yhteyttä, monella turkkilaisella meneekin osa työpäivästä sukulaisuhteiden ylläpitoon, on soitettava vanhemmille, tädeille, sedille jne. kuulumiset ja usein sitä sukua riittää ja aikaa kuluu. Ainakin itselläni on ollut vaikea paikka muistaa soitella miehen perheelle ilman mitään asiaa, jos tauko on pitkä niin se kyllä pistetään merkille. Sopiva soitteluväli olisi noin kerran viikossa, sen jälkeen saakin jo selitellä miksei ole soiteltu. Turkissa nuoremmat huomioivat aina ensisijaisesti vanhempia sukulaisia, nuoret käyvät vierailulla ja ottavat yhteyttä vanhempiin sukulaisiin. Erityisen tärkeää on muistaa sukua juhlapäivinä, monet matkaavat maan laidasta toiseen viimeisillä rahoillaan tai hankalien kulkuyhteyksien kautta perheensä luo ainakin sokerijuhlan ja uhrijuhlan aikana. Mieheni perheellekin on tärkeää että ainakin osa lapsista on tällöin paikalla, on häpeäksi naapuruston edessä jättää vanhukset yksin juuri juhlapäivinä. Monesti naapuruston kesken pidetään jonkunlaista lukua kenen lapset ja lapsenlapset käyvät usein ja kenen harvoin kylässä, voittaja on se jonka oven takana käy kuhina.

Vanhempien sukulaisten sana on laki, vaikka tietää toisinaan vanhemmat tädin jutut aivan hurupuheiksi on parasta pysytellä hiljaa, viimeisen tieteen kuvalehden tutkimukset eivät kiinnosta ketään, tärkeämpää on säilyttää vanhuksen kasvot. Nuorempi sukupolvi onkin monesti puristuksissa vanhempien neuvojen ja lisääntyvän tietotulvan välillä, kuinka luovia siinä välissä suututtamatta ketään. Mieheni perhettä ei asu Ankarassa, jossa on omat hyvät ja huonot puolensa. Turkkilainen perhe on aina valmis hoitamaan lapsia, auttamaan jos sairastut, täällä ei koskaan vedota omiin kiireisiin tai menoihin. Asiat järjestetään niin että sukulaisia päästään auttamaan. Sukulaisuus asettaa myös velvoitteensa, sukulaiset pitää huomioida ja jos anoppi asuu naapurissa voi olla varma että ovi käy. Turkkilaiset opetetaan jo nuorena hoitamaan perheen juoksevia asioita, kun menemme mieheni perheen luo tuntuu että mies on koko ajan tulossa tai menossa. Pientä hommaa riittää, lämmitysjärjestelmän säätöä, uusien valaisimien asennusta ja television korjaamista, aina on jotakin kasaantunut. Aiemmin turkkilaiset anopit opettivat miniöitään kädestä pitäen kuinka valmistetaan juuri oikeanlaiset lihapullat, mitä myrkkyjä käytetään siivoukseen ja miten esikoista hoidetaan. Kaupungistumisen myötä monissa osin Turkkia ei enää näin ole ja selvästikin moni anoppi kokee jääneensä tyhjän pantiksi. Leikkipuistoissa kuulee isoäitien monesti marmattavan kuinka miniä on lukenut jostakin internetistä lapsen hoitoon liittyvästä asiasta eikä teekään kuten anoppi on aina tehnyt, hävytöntä kertakaikkiaan.

Vaikka turkkilaisilla työpaikoilla olosuhteet ja oikeudet monesti tökkivät niin lähisukulaisen ollessa hädässä, joustoa yleensä löytyy. Usein soitto pomolle riittää jos kyseessä on vaikkapa sairastunut isä, vapaata järjestyy tilanteen mukaan ja monesti työkaverit ja pomot soittelevat vielä perään avuntarjouksia. Yllättäen vierailulle saapunut sukulainen voi olla myös syy saada vähän ylimääräistä vapaata tai ainakin keino päästä aiemmin töistä kotiin. Kaikki turkkilaiset eivät todellakaan ole yhtä suurta onnellista perhettä. Sukuriidat ovat kirjaimellisesti jopa verisiä nimenomaan maan itäosissa ja lievimmissäkin tapauksissa pitkiä ja raastavia. Niinkuin muuallakin  riidan aihe on yleensä perintö, joka alueella on varmasti ainakin yksi hoitamaton talo mätänemässä pystyyn kun sukulaiset ovat eri mieltä osuudenjaosta. Monet firmat maassa ovat perheyrityksiä, velkoja taataan ristiin ja rahaa lainaillaan tarpeen tullen milloin kellekin. Sukulaisia on sitten kestettävä niin hyvässä kuin pahassa.

Turkkilaisille on tärkeää millaisen suvun tytön tai pojan kanssa heidän lapsi avioituu, suvut liitetään näin yhteen.Vaikka suurin osa nuorista tänä päivänä valitsee itse puolisonsa, on molempien vanhempien tavattava ja annettava siunaus liitolle. Kun kaikki ovat riippuvaisia toisistaan, on helpompaa että taustat ovat samanlaisia, elintason odotukset ja naisen ja miehen roolit kun riippuvat aika pitkälti yhteiskuntaluokasta. Suvun verkosto pitää ihmiset vielä herran pelossa, on suvun häpeä ellei suvun sairasta auteta tai nuorta pidetä pois hankaluuksista. Suomessa kenenkään ei ole pakko olla tekemisissä rasittavan sukulaisen kanssa mutta Turkissa täytyy olla todella pätevä syy jos haluaa pysytellä erossa sukulaisistaan.

Kuvat sarjasta Kuzey Güney ( Pohjoinen Etelä) joka kuuluu maan suosituimpien sarjojen joukkoon. Draamassa seurataan perheen riitautumista ja hajoamista kahden eri maata olevan pojan, eli Pohjoisen ja Etelän, johdolla.